AAMU SARASTAA.
Jos koskaan olin tuntenut väsymystä ja kyllääntymistä, oli se syksyllä, suojeluskuntain syntyä puuhaillessa. Jo silloin oli maamme jakautunut kahteen leiriin, ja saattoi jo aavistaa, että kerran oli tämä kansa vuodattava veljesverta. Vaikka näitä suojeluskuntia muodostettiinkin etupäässä ryssiä varten, herätti se punaisissa piireissä aluksi epäluuloa, sittemmin pelkoa, joka ennen pitkää yltyi sammumattomaksi vihaksi. Porvarit puolestaan epäröivät, vetosivat vanhaan malttavaisuuteen ja hallitukseen, jolla ei ollut muuta voimaa kuin sana ja kynä. Heidän mielestään oli niin vaarallista ryhtyä tällaisiin "valtiollisiin hommiin"; saattoi syntyä ikäviä selkkauksia; rauhassa oli niin mukavaa elää. Ja kun punaiset alkoivat järjestyä, kun heidän rivinsä jo sankkoina ja uhkaavina kiertyivät saaliinsa ympäri, niin silloin mentiin takaportista: oli jo myöhäistä, sanottiin, ei ollut aseita, turhaa yrittääkään.
Kiertävä jääkäri, joka oli komennettu kulkemaan pitäjästä pitäjään, ei saanut ihmeitä aikaan. Julkista puhetta ei voinut pitää, punaiset olisivat sanoneet: "Kas niin, saksalaiset ne ovat, jotka hommaavat lahtarien verikaarteja, saksalaisia kiihoittajia on lähetetty kansaa villitsemään" — puhumattakaan henkilökohtaisesta vaaraan joutumisesta. Täytyi käydä yksityisten henkilöiden puheilla, useasti esiintyä salanimellä, kutsua luotetuita miehiä kokoukseen ja koettaa sitä tietä saada jotakin syntymään. Kuinka monesti tapasikaan sellaisen, joka kahden kesken juteltaessa tuntui kaikkea lämpimästi kannattavan, myöntyi, oli ystävällinen ja osaa-ottavainen, mutta jonka hapuileva katse, äänen värähtely, varovainen ja kuiskaileva puhetapa paljastivat sisäisen levottomuuden. Jos häneltä sitten kysyi, eikö hän ryhtyisi kyläkuntansa hommamieheksi, kenties johtajaksi, säikähti hän hirveästi: ei tullut kysymykseenkään, hänellä oli perhe, kunnallisia luottamustoimia, liike, joka tarkkaan vei hänen aikansa tai muuta semmoista. Parhaalla tahdollaankaan ei hän joutanut. Hän ymmärsi kyllä asian, puolsi sitä, mutta ei saattanut sekoittaa itseään siihen. Rahaa tietysti, mikäli hänen pienistä varoistaan riitti — huokaisten — mutta hänen nimeään ei saanut ilmoittaa, eikä hänen luokseen enää pitänyt tulla — epäluulojen välttämiseksi.
Mutta paljon oli toisiakin. Oli nuoria, pystypäitä miehiä, jotka sanasta syttyivät ja olivat valmiit kaikkeen. Heitä sai vain pidätellä kuin raisuja varsoja, hillitä vain ja neuvoa kärsivällisyyteen. Ja nämä nuoret ne lopulta saivat vanhatkin mukaansa, varsinkin kun heitä auttoi kapina. Suomen kansa nousi, s.o. se osa siitä, jota suurimmalla syyllä voi kansaksi sanoa: talonpojat, jämeät miehet, joiden edessä tulisi paljastaa päänsä.
* * * * *
Mikä vaihdos! Äsken vielä takaa-ajettuna kulkijana, nyt virallisesti määrättynä komppanian päällikkönä. Äsken vielä vaatimattomana, hiukan salaperäisenä, kertomassa pidättyviä tarinoita vieraalta maalta suojeluskunnan pojille, nyt käskevänä "herra jääkärinä", joka yhtäkkiä tuntui kadottaneen kaiken toverillisuutensa, joka ei enää puhunut muuta kuin terävää, tylyä komentokieltä ja jonka edessä täytyi seisoa asennossa. Ankarassa pakkasessa hän harjoitti palelevia poikia alituisesti jankaten yhtä ja samaa, eikä hänelle saanut mistään valittaa, mitään kysymättä selittää, sillä tyly: "suu kiinni" oli ainoa vastaus. —
Vähitellen alkoi miehistön silmissä kiilua tyytymättömyys. Vapaaehtoisina oli tänne tultu ja jätetty kodin tärkeät työt, oli tultu taistelemaan, eikä tekemään paraatitemppuja. Kättä, jopa sormenpäätäkin täällä korjattiin, mutta minkäänlaista asetta ei tähän käteen ollut antaa, vaikka alinomaa luvattiin. —
Muistan varsinkin erään kerran, jolloin harjoituksissa, loma-ajalla, jonkinlainen lähetystö tuli uhkaavana kyselyille.
— Mistäs ne aseet saadaan?
— Osaatteko lukea?
— Tietysti, herra jääkäri.
— Katsokaa ohjekirjaanne, siellä sanotaan aseet jaetaan päällystön kautta.
— Mutta koska?
— Kun alatte edes osapuilleen kyetä niitä käyttämään.
Mikä kiusa vastatessa, sillä eihän itsekään tiennyt aseiden tulosta yhtään mitään. Niiden hankinta oli tietysti vaikeaa ja saattoi viivästyä.
Joku joukosta murahti:
— Helvettiäkö niistä tyhjistä lupauksista!
— Suu kiinni, herra. Luuletteko pystyvänne käyttämään kivääriä, kun ette osaa hillitä edes suutanne? Odottaminen, se on sotilaan vaikein ja tärkein tehtävä ja se on ensin opittava. Hänen tulee odottaa päällikköään, ruokaansa, aseitaan, taistelua, määräyksiä, aina vain odottaa, kärsivällisesti ja tyynesti.
Yhä tyytymättömämpinä kiiluivat silmät; kuului sekavaa murinaa.
— Yli sata vuotta on Suomen kansa jaksanut odottaa vapauttaan. Te, jotka yritätte kulkea vapaaehtoisten merkeissä, ette jaksa muutamaa päivää odottaa kivääreitä. Oletteko suomalaisia vai ette?
Uhkaavan äänettömänä harjoitteli komppania kirisevässä pakkasessa. Mutta vieläkin sattui sille kompastus: saavuttaessa kotiin, kävi tuo onneton pysähdys, josta niin usein oli saarnattu, taaskin huonosti.
— Täyskäännös — tee! Eteenpäin — mars! kuului komento. Ja noin kolmisen kilometriä saivat pojat taivaltaa pysäyskäskyn ehtimiseen kajahtaessa.
Kun vihdoinkin, viivyttyämme tunnin yli määräajan, päästiin kotiin, niin joukossa sihisi kiukku. Tällaisiako jääkärit olivatkin? Yhtä töykeitä, vieläpä pahempia kuin Venäjällä palvelleet upseerit! Ärhentelivät ja pöyhkeilivät… Joku tuntui ymmärtävän ja koetti selittää, mutta häntä ei kuunneltu, sensijaan moitittiin uskomattoman osuvasti virheitä.
Kissan tavoin oven taakse kyyristyneenä kuuntelin miesten purkauksia kuin hiiden hurtan sipsutusta. Sydän sylkytti ja rintaa omituisesti nosti. Niin, antaa vihan syöpyä vereen, antaa kiukun koventaa ja kasvattaa sisua, antaa pakollisen nöyryytyksen lietsoa katkeruutta! Nyt se kohdistui minuun, mutta pian oli se suuntautuva toisaanne, viholliseen. Ja muistaen ankaraa Bade-herraa, minä siunasin häntä, kiitin jokaisesta vimmatusta sanasta, jokaisesta näännyttävästä harjoituksesta, jokaisesta "julmuudesta", jolla hän ymmärsi kasvattaa sotilaita, jääkäreitä, jotka uhkamielisinä lauloivat:
ei rintamme heltyä saata.
* * * * *
Ei tarvinnut muuta kuin aseet, muuta kuin itse kulkea mukana, maata samassa tulessa, samassa ketjussa kuin miehetkin, näyttää tyytyväiseltä ja välinpitämättömältä, vaikka paleli, pakoittaa itsensä luotituiskussa tottuneen rauhallisuuteen ja väsyneenä teeskennellä virkeyttä, vanhalla Saksan-aikuisella tavalla hammasta purren. Muuta ei todellakaan tarvittu, kun kaikki kiukku katosi, tyytymättömyys hälveni ja muuttui rakkaudeksi, niin, suorastaan vallaksi, jonka rajattomuus oli miltei peloittava ja suunnattomasti lisäsi edesvastuun tunnetta. Jääkäreillä oli kuitenkin eri "meininki", kuuli sanottavan, he eivät pysytelleet syrjässä, vaan itse ensimäisinä syöksyivät tuleen; liioitellen heitä verrattiin toisiin.
Mikä riemu ajatella, että he nyt olivat kaikki kotona! Vaasaan oli saapunut koko vihreätakkisten pataljoona. Heitä oli juhlittu, koko isänmaa oli ottanut heidät kuin syliinsä, kantanut heitä käsillään, huutanut heille hurraata iloa täynnä. Kuinka mahtoikaan heidän sydämensä sykkiä! Mikä riemu loistikaan heidän kylmistä sotilaskasvoistaan! Ollapa siellä mukana!
Siis sittenkin oli täyttynyt heidän hartain toivonsa: päästä kotimaahan taistelemaan. Sittenkin oli osottautunut oikeaksi se rohkea vakaumus, joka heidät oli saanut lähtemään pitkälle matkalleen. Monesta epätoivoisesta hetkestä, monesta masentavasta tapauksesta huolimatta he olivat jaksaneet pysyä aatteelleen uskollisina ja nyt vei se heidät voittoon. Nyt heidät hajoitettiin ympäri maata. He saivat ryhtyä opettamaan toisia, valamaan omaa henkeään Suomen nousevaan armeijaan, omaa "voittamatonta vihaansa" ryssää kohtaan. He saivat nyt ruveta kylvämään sitä kallista siementä, joka oli kotoisin Lockstedtin tomuisilta kentiltä, Misse-joen myrkyllisiltä soilta, Riianlahden tykkien paukkeesta ja joka varmaan on maamme nuoressa polvessa kantava siunauksellisen sadon. Niin, koko sen opin, jonka vieraan maan spartalainen kouluutus oli heihin juurruttanut, olivat he nyt tilaisuudessa jättämään perinnöksi Suomen nuorelle armeijalle. —
* * * * *
On yö, kun tätä kirjoitan. Viereisestä huoneesta kuuluu miehistön raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku unissaan äännähtelee kiihkeitä taistelusanoja. Verhottomasta akkunasta ammottaa synkkä, talvinen pimeys. Mutta näen kuin aamuruskon hohteen. Verisenä kajastaa se hyisen metsän takaa, levittäen purppuraisen palonsa yli taivaan. Ja mielikuvituksessani saa Suomen armeija nuoren, heräävän, kivikasvoisen jättiläisen hahmon, jonka hirmuisen käsivarren suoni ruskon punertamana suihkii vihaista vasken väkeä, joka ihmetellen nousee polvilleen, venytteleikse juopuneena oman voimansa tunnosta ja kohta, kohta karkaa pystyyn ja kuohuvan nuoruutensa kiihkossa murskaa kalliot ympäriltään… Hurjassa riemussa tahtoisin huutaa, huutaa yöhön, että sen synkeys pian on valkeneva, että armeija on voittava, että tämä yhtenä miehenä noussut kansa on saavuttava vapautensa. —
Te punaiset miehet, te, jotka makaatte ketjussa meitä vastapäätä! En vihaa teitä kaikkia, en halveksi teitä kaikkia. Moni teistä on urhoollinen, monella on horjumaton vakaumus asiansa oikeudesta ja monen paikka olisi oikeastaan meidän puolellamme. Mutta te olette saaneet myrkkyä. Teihin on tartutettu rutto, siksi on teidän kuoltava. Teille on tyrkytetty idän saastaa, jonka johtajanne ovat valheellisesti verhonneet vapauden ja kansanvallan purppuraan. Se on juurrutettu teihin jalona aatteena, jonka edestä te olette nousseet. Ja näitä johtajianne minä vihaan, sillä he pysyttelevät rintaman selkäpuolella ja antavat teidän hengellänne maksaa vallanhimoiset rikoksensa. Samoin ovat piileskelleet taka-alalla ne kurjat murhaaja- ja ryövärijoukot, jotka johtajienne toimesta harjoittavat kauheuksiaan ja jotka ovat liian pelkureita uskaltaakseen taisteluun. Te ette tiedä heistä mitään. Te olette parhain aines puolellanne. Mutta Suomen vapauden tie kulkee yli teidän ruumiittenne.
Niinhän on täälläkin. Ne miehet, jotka aikoinaan leimasivat jääkärit maankavaltajiksi, ovat nyt vetäytyneet pohjan perukoille ja huutavat sieltä vapisevin sydämin: "meillähän on jääkärit, meillähän on sotilaita Saksassa, miksi he eivät tule meitä vapauttamaan?" Ja ne miehet, joita te punaiset eniten vihasitte, ovat täältä poissa, heillä on perheet ja muut huolet, he ovat niin sairaita ja väsyneitä. Ei, teitä vastaan on noussut talonpoikain ja nuorten vankka muuri, niiden miesten horjumaton rintama, joita te toivoitte kenties riveihinne. Sillä he ovat nähneet sen taudin, joka teihin on tarttunut ja he ovat tahtoneet puhdistaa isänmaansa siitä. Kirous itään, joka saastan on tänne tuonut! Kadotus niille, jotka sata vuotta ovat sortaneet pientä, vapaata kansaa!
Ja kuitenkin: mitä ei kerran verellä ole saatu, sen vieras verettä viepi. Ehkä on tarpeellista, että veljen veri vuotaa. Ehkä sen vaatii vapautemme, ollakseen pysyväinen, ehkä sen vaatii sydämemme, jotka olivat liian hennoiksi herkistyneet. Siis virratkoon se nyt punertavin valoin! Kerran se huutaa kostoa! Ikuisena vihana se syöpyy sydämiin, vihana, joka suuntautuu itään. Ja kun tämä viha puserretaan rautaisen sotilaskurin alaiseksi, kun nuoreen armeijaan saadaan jääkärien heltymätön henki, silloin on Suomella ja koko sivistyneellä Europalla itää vastaan suoja, jota ei mikään murra, ei mikään voita ja kukista. — Suomen kansalla on nyt ruumiissaan mätä jäsen. Se on poistettava, poistettava spartalaisten tavoin, jotta kerran voitaisiin Spartan tavoin sanoa:
Siksi teit sa vaalis raskahan kuin rauta: mik on kuolon saalis sen ei elää auta.
Kalliolle kannoit heimon hentotarmon. Kuoleville annoit, annoit kuolon armon.