IX.
Kesällä, neljäntenä vuotena, sanomalehdet tiesivät kertoa, että
Petsamon rata oli valmistunut.
Se avattiin ensin muutamaksi viikoksi väliaikaiselle liikenteelle.
Sen henkilökunta, aikataulut ja tariffit järjesteltiin.
Taaskin sanomalehdet sisälsivät palstoittain kuvauksia tämän jättiläistyön vaiheista. Yhtiön merkillisestä anomuksesta lähtien ne selostivat johtohenkilöiden elämänvaiheita, työtapoja, radalla sattuneita onnettomuuksia. Niissä oli kuvia eri asemilta, Kemijärven viljelyksiltä, voimalaitoksilta, Kolttakosken kaivoksilta.
Sitten ne ilmoittivat, että radan juhlallinen luovutus valtiolle sekä vihkiminen tulisivat tapahtumaan syyskuun 1 päivänä.
* * * * *
Vihkimispäivänä vilisi Rovaniemen suurella asemalla kirjavanaan kansaa, joka odotti etelästä tulevaa vihkimisjunaa. Järjestysvalta oli köysillä sulkenut asemasillan yleisöltä. Kapea köysikuja johti sillalta aseman avaralle pihalle, päätyen lipuilla koristeltuun neliöön, missä juhlamenojen piti tapahtua.
Köynnökset kiersivät raskaissa laskoksissa koko aseman. Ne peittivät miltei kokonaan sen kunniaportin, josta neliönmuotoiselle vihkimäpaikalle oli astuttava, ne verhosivat kuin katos avaran lavan, jonka päällä upeili kultaa kimmeltävä Suomen vaakuna kahden liehuvan lipun välissä. Kaikkialla näkyi lippuja, naisten kirjavia pukuja, ja ilman täytti värähtelevä, sekava hälinä, joka vuoroin kiihtyi ja hiljeni. Tuolla seisoi Rovaniemen vartiopataljoonan kunniavahti järjestyneenä, tuolla kimmelsivät soittokunnan torvet auringon kirkkaassa paisteessa, tuolla pyöri sanomalehtimiesten parvi, tuolla valokuvaajat ja elävien kuvien ottajat asettelivat koneitaan. Suuret kukkakimput käsissä vastaanottajanaiset liihoittelivat hermostuneina sinne tänne asemasillalla ja poliisilla oli täysi työ ehkäistessään uteliasta yleisöä tunkeutumasta yli aitausten.
Nyt kuului kimakka vihellys, sitten puhkiva veturi syöksähti näkyviin ja ihmismeren yli huokui kuin maininki sekava humina:
— Juna tulee! Juna tulee!
Kunniavahti komennettiin asentoon, soittokunta viritti Maamme-laulun, kansanjoukko sulloutui niin tiheään, että tuskin kukaan pääsi liikahtamaan, ja pidätti hengitystään. Kaikki tahtoivat nähdä junan.
Junasta astui presidentti, maaherra, piispa, ministereitä, loistopukuisia kenraaleja, jotka tervehtivät yleisöä tuhatäänisten hurraahuutojen kaikuessa.
Osakeyhtiö Petsamon edustajat, Jäkälä, Laakso, Liir ja Kaski, jotka junan saapuessa asemalle olivat ilmestyneet asemahuoneesta, astuivat kunniavieraita vastaan. Tervehdyksiä, juhlallisia kumarruksia, kukkien ojentelua, hymyä! Sitten lähti loistava kulkue astumaan köysikujaa pitkin vihkimispaikalle.
Kaksi miestä nousi koristetulle lavalle, toiselta puolen kookas, arvokkaan ja kunnioitettavan näköinen presidentti, toiselta puolen Antti Jäkälä, Osakeyhtiö Petsamon edustaja. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Yleisö tarkasteli kuin ihmetellen Jäkälää, hänen vartaloaan, joka viime aikoina oli ikäänkuin painunut, hänen ennen niin kirkkaitten ja kylmien silmiensä synkkäsävyistä hehkua, hänen nopeasti harventunutta ja harmaantunutta tukkaansa, hänen laihtuneita kasvojaan ja käskevää suutaan, jonka ympärille katkeruus oli painanut leimansa. Sitten Jäkälä alkoi puhua hillityllä, mutta erittäin kantavalla äänellä:
Herra Presidentti.
Teille, Suomen valtion päämiehelle, on minulla, Osakeyhtiö Petsamon valtuuttamana, kunnia ojentaa Petsamon rataa koskeva luovutuskirja, joka on laadittu Suomen valtion ja Osakeyhtiö Petsamon välillä tehdyn sopimuksen perusteella ja joka kuuluu seuraavasti.
Jäkälä luki luovutuskirjan, joka oli mahdollisimman lyhyt, kuiva ja asiallinen. Sitten ojensi hän sen syvään kumartaen presidentille.
Nyt alkoi presidentti puhua.
Lyhyesti ja sattuvasti hän kuvaili vihittävänä olevan radan suurta merkitystä isänmaalle. Sitten hän osoitti, millä suopeudella kaitselmus oli johdattanut pientä Suomen kansaa, niin että se nyt kärsimysten ja nöyryytysten kiirastulen läpi kuljettuaan oli paisumassa suureksi ja voimakkaaksi, samalla kuin se oli tullut vapaaksi ja itsenäiseksi. Hän tahtoi kiittää tästä kaikesta kaitselmusta. Mutta kiittäessään ei hän suinkaan unohtanut, mitä Suomen omat pojat ja tyttäret olivat tehneet isänmaansa eteen. Ei mikään maa voinut ylpeillä siitä, että sen edestä olisi annettu sydänverta urhoollisemmalla ja alttiimmalla mielellä. Tämä kansa ihaili ja kunnioittikin sankareitaan, se piti heidän muistoaan pyhänä. Se ihannoi heitä siinä määrin, että isänmaallisuuden käsite miltei liiankin usein kytkettiin sotakenttien yhteyteen. Kuitenkin oli jo suuri runoilijamme, kuvatessaan maaherra Vibéliusta, osoittanut, että rauhan töissäkin tarvitaan miehuullisuutta ja isänmaallisuutta. Juuri tällaisesta isänmaallisuudesta antoi Osakeyhtiö Petsamon jättiläistyö, jättiläislahjoitus vakuuden. Ei ollut minkään kansakunnan historiassa tekoa, jonka suuruus olisi tähän verrattavissa.
Sitten presidentti otti esille loistavat Valkoisen Ruusun kunniamerkit ja kääntyi yhtiön osakkaiden puoleen.
— Hyvät herrat! Valtion päämiehenä saan minä lausua Teille isänmaan kiitoksen. Olkaa vakuutetut, että siihen yhtyy koko Suomen kansa yhtenä miehenä. Sallikaa minun jakaa teille nämä ritarimerkit, korkeimpana kunnianosoituksena, mitä isänmaa voi antaa uskollisille pojilleen.
Kunniamerkkejä kiinnitettäessä yleisö tarkasteli henkeä pidättäen niiden saajia. Jäkälän kasvot verhosi kuin usva; hänen silmissään oli kaukainen ilme, niinkuin hän ei olisi kuullut mitään. J. V. Laakso näytti täsmälleen siltä kuin olisi hän halunnut sytyttää sikarin. Liir seisoi hieman hajasäärin kuin laivan kannella ja liikutteli leukojaan kuin olisi hän purrut mälliä. Pankkiiri Kasken hienostunut naama oli kylmä ja ilmeetön, kuten maailmanmiehen ainakin.
— Hyvät herrat, valtion päämiehenä olen nyt täyttänyt mieluisan tehtäväni. Mutta yksityisenä ihmisenä, tämän juhlivan kansanjoukon nähden, minä tahdon kumartaa teidän edessänne. Ottakaa vastaan syvimmän kunnioitukseni vakuutus.
Yleisö hämmästyi presidentin viimeisiä sanoja; sen valtasi mielenliikutuksen huumaus; useat naiset nyyhkyttivät. Sitten tapahtui jotakin omituista. Ei seurannut fanfaareja, eikä meluavia hurraahuutoja. Sensijaan alkoi torvisoittokunta soittaa Maamme-laulua. Lakit lensivät päästä; kukaan ei hievahtanutkaan; vallitsi kuolon hiljaisuus; vain pääskyset kiertoilivat korkealla kirkkaan taivaan alla.
Keskuspoliisin päällikkö, joka ei antanut minkään tapauksen saattaa itseään tasapainosta, kuiskasi hiljaa kulkulaitosministerin korvaan:
— Huomaatteko onyx-neulat? Ne kiinnittävät mieltäni paljoa enemmän kuin Valkoisen Ruusun merkit.
Ministeri tarkasteli yhtiön miehiä. Jäkälän neulassa, yläpäässä, kiilui pieni kultainen pilkku kuin kruunu; se oli kultainen ilveksen käpälä.
— — —
Sitten toimitti piispa vihkimisen kiitos- ja rukousmenoineen. Yleisö kuunteli sitä avopäin ja liikkumattomana, mutta mielenliikutus katosi ja rauhallinen tasapaino palasi.
Sitten mentiin juhla-aterialle. Presidentti seurueineen söi toisen luokan odotussalissa. Mieliala oli hilpeä, lasketeltiin sukkeluuksia. Paistiin päästyä pidettiin suuri puhe isänmaalle ja kilistettiin.
— Huh, marjamehua! huudahti J. V. Laakso kesken kaiken niin äänekkäästi, että Kaski nyhkäisi häntä kylkeen.
Osakeyhtiö Petsamolle pidettiin suoranaisia ylistyssaarnoja, mutta
Jäkälä ei vastannut kuin yksinkertaisella kiitoksella.
Vihdoin presidentti loistavine seurueineen astui junaan. Tasapainohyrrät alkoivat vonkua. Sähköjohdoista räiskähti kipunoita ja valtavien, yhä toistuvien hurraahuutojen kaikuessa veturi syöksyi asemalta.
Kemijärvellä juhlallinen vastaanotto uudistui.
Laakso näytteli voima-asemaa, sahalaitosta, meijeriä, jonka suurenmoisuus hämmästytti juhlavieraita, navettarakennuksiaan, korjauspajaansa. Hän kuljetti neljällä autolla vieraita läpi suunnattomien viljelysmaiden, näytti heille sähkövinttureita, jotka teräsköysillä kiskoivat leikkuu- ja sitomiskoneita, kylvökoneita, kummallisia, yhtenä jousikeränä liikkuvia maanmuokkauskoneita, suojyriä, auroja ja oja-auroja. Hän näytti polttoturvetehdastaan ja valtavia turvevarastojaan. Ja tunnin päästä juna oli jälleen liikkeessä pohjoista kohti.
Kemijoen suuri silta, Pyhätunturi loistavissa, purppuraisissa väreissä, Sodankylä ja Kitisen silta, Kyrö, Nautsisuvanto, Töllevi! Kaikilla asemilla oli juhlivaa yleisöä. Milloin pauhasivat soittokunnat, milloin värähteli yksinkertainen ja liikuttava laulu, joka turhaan ponnisteli puhtauteen. Köynnöksiä, lippuja, hurraahuutoja!
Mutta paljoa enemmän juhlavieraitten mieltä kiinnitti Lapin jylhä luonto, tunturit, jotka aaltoilivat milloin synkeinä, harmaan alastomina, milloin vihertävissä tai sinipunervissa väreissä, rämeet, jotka herättivät alakuloisuutta ja jotka hiipivä syksy oli muuttanut sitä punaisemmiksi, mitä ylemmäs pohjoista kohti tultiin.
Jäkälä sai tehdä selkoa paikannimistä, luetella tuntureita, järviä ja koskia perätysten. Koko ajan presidentti keskusteli hänen kanssaan.
Tölleviin saavuttaessa oli ilta jo ehtinyt niin pitkälle, että rautakaivoksen tarkastus päätettiin jättää paluumatkalle. Jäkälä ilmoitti, ettei hän voinut hyvin ja halusi jäädä Tölleviin, ottaakseen seuraavana päivänä palaavat vieraat vastaan. Hän liehutti nenäliinaansa hämärtyvällä asemalla, kun juna lähti Petsamoa kohti.
Petsamon asema oli häikäisevän kirkkaasti valaistu. Suuret valonheittäjät viskoivat oranssinvärisiä, vihertäviä ja punaisia valokartioita kaikkialle. Ja joka paikassa häälyi lippuja, suurten varastohuoneiden katolla, laitureilla, vieläpä työväen asunnoissakin. Petsamon rajavartioston kunniavahti seisoi asemalla; suuri, miltei yksinomaan työläisistä koottu kuoro lauloi Maamme-laulun. Toisinaan valonheittäjien sädekimput kääntyivät vuonolle, valaisten etäälle sen raskaita, lyijynkarvaisia aaltoja, jotka kimmelsivät synkästi. Suuret valtamerihöyryt seisoivat satamassa liikkumattomina, mutta kirkkaasti valaistuina; niiden mastot ja paksut savupiiput kuvastuivat mustina vihertävää, pakastuvaa taivasta vasten.
Presidentti jakeli kaikkialle ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten koko loistava seurue nousi vaunuihin, ruoskat singahtivat ja hevoset kiitivät kohti maaherran asuntoa.
— — —
Mutta Töllevissä Jäkälä astui väsyneenä autoonsa. Viileä iltatuuli hiveli hänen otsaansa ja hän hengitti syvään sen raikasta tuoksua. Koskilinna oli pimeä, vain palvelijain huoneesta tuikki valoa. Hän nousi portaat ja soitti.
Ilmeisesti palvelija hämmästyi isäntänsä odottamatonta paluuta.
— Haluaako insinööri jotakin, ruokaa tai teetä? kysyi hän arasti.
— En halua, vastasi Jäkälä heittäessään pois päällystakkia.
Sitten hän meni huoneeseensa, mutta ei vääntänyt valoa, vaan seisoi pitkän aikaa aivan hiljaa. Äänettömin askelin hän astui vaimonsa kammioon, sulki oven ja istuutui nojatuoliin.
Kosken humu kuului selvästi. Tunturipengermäin päällä taivas hohti ensin kullanvärisenä, sitten punaisena, vihreänä ja keltaisena kuin spektri, sitten värit sammuivat ja sinisenharmaa varjo hiipi yli tunturin.
Kun aamu sarasti, istui Jäkälä yhä samalla paikalla yhtä liikkumattomana.
* * * * *
Taas alkoivat haastattelijat kiusata yhtiön miehiä. He tahtoivat numerotietoja, selityksiä siitä, kuinka rata-ajatus oli syntynyt ja kuinka se oli kypsytetty, jos jotakin. Parikin kustannusyhtiötä tarjoili Jäkälälle huikeita summia, jos hän kirjoittaisi muistelmateoksen, mutta Jäkälä ei suostunut. Alituiset pyynnöt häntä kuitenkin nähtävästi kiusasivat, koska hän lopuksi lupasi Uudelle Suomelle pari kivijalkakirjoitusta.
Heti paikalla uutiset kiertelivät maan sanomalehdissä: Jäkälä luvannut Petsamon ratahankkeita selittäviä kirjoitelmia.
Mutta nämä kirjoitukset tuottivat yleisölle suurta pettymystä. Ne olivat miltei puhtaasti teknillisiä; Jäkälä selosti sattuneita vaikeuksia ja eräitä virheitä, joita vastedes oli varottava. Samalla hän huomautti, ettei yhtiön työ läheskään vielä ollut valmiina. Ainoastaan rata oli luovutettu valtiolle, Kemijärven viljelykset ja Kolttakosken rautatehtaat eivät vielä olleet lopullisessa kunnossa. Hän esitti senjälkeen numerotietoja viljatuotannon vuotuisesta lisääntymisestä Kemijärvellä ja vertaili louhintatuloksia Kolttakoskella norjalaisten kaivosten tuloksiin.
Mutta silloinkin, kun yhtiö saattoi luovuttaa nämä laitoksensa valtiolle, oli suunnaton määrä työtä jäljellä. Oli keskitettävä kaikki voimat siihen, että rata Kemijärveltä Kajaaniin saatiin niin pian kuin mahdollista tekeille. Vasta silloin kun maan halki kulkisi tällainen valtarata, olisi tulos tyydyttävä. Nythän ei tarvinnut muuta kuin hyökkäys läntisestä naapurimaasta, jonka kanssa Ahvenanmaan kysymyksen ajoilta saakka välit olivat pysyneet kyllin kireinä, niin koko Petsamon rata oli aivan merkityksetön. Eihän ollut sen helpompaa ja tähdellisempää tehtävää viholliselle kuin katkaista tämä rata Kemin ja Rovaniemen välillä.
Lopuksi hän tahtoi viitata siihen kiitollisuuteen, jota yhtiölle koko Suomen kansan taholta oli niin runsain käsin jaettu. Ei yhtiön osakkailla ollut sellaista voimaa, että tuo kiitollisuus olisi ollut heille yhdentekevää; vielä vähemmin he tahtoivat teeskennellä vaatimattomuutta, että he eivät muka sitä ansaitsisi. Yhtiö oli ponnistellut, hän oli valmis sanomaan senkin, että tuo ponnistelu oli väliin uuvuttanut. Herkin mielin yhtiö otti vastaan yleisön kiitokset. Se tarvitsi niitä, se joi niistä uutta voimaa kuin raikkaasta lähteestä.
Mutta ei yhtiö myöskään halunnut mitään suuruuden gloriaa. Ne miehet, jotka vuosisatain kuluessa olivat jääneet sotatanterille, kutistuneet kuokkaansa, nääntyneet työhönsä, ja ne, jotka tätä rataa rakennettaessa olivat menettäneet henkensä, ne miehet olivat tehneet enemmän. Mutta eivät hekään olleet mitään uhranneet. "Sillä se, joka antaa henkensä isänmaan edestä, ei uhraa mitään, vaan täyttää ainoastaan velvollisuutensa", hän sanoi.
"Yksilön henki on mitätön", hän kirjoitti. "Maan ahtaassa piirissä on kaikki pientä ja matalaa. On vain yksi korkea käsite, yksi suuri sana: se on isänmaa."
"Henkilökohtaisesti on kaikki toivoni siinä, että Petsamon rata huojentaisi elinehtoja Suomessa. Huojentaisi niitä senvuoksi, että kansalaiset voisivat opettaa lapsiansa rakastamaan tätä ihmeellistä maata yhtä palavasti kuin isänsäkin, mutta suuremmalla ja puhtaammalla sydämellä."