VIII.
Petsamosta Tölleviin johtava väliaikainen rata teki Tunturijärven paikkeilla lähes neljä kilometriä pitkän mutkan, koukertaen siitä huolimatta kuin pääsypaikkaa etsivä vuoripuro. Koko matka Petsamosta Tölleviin oli äärimmäisen vaikea. Leikkauksia, täyttämisiä, vuoren syrjään kaivettuja osia oli tuhka tiheässä, mutta Tunturijärvellä oli edessä tunturi, jonka läpi oli porattava 840 metriä pitkä tunneli.
Kaartamalla pitkän matkan ja sinne tänne pujottelemalla oli väliaikainen rata kuin ihmeen kautta löytänyt tiensä; ei näet tahdottu ruveta tunnelitöihin, ennenkuin Kolttakosken voima-asema oli valmis ja sähköjohdot kunnossa, koska laskettiin koneporauksen käyvän neljä tai viisi kertaa nopeammin kuin käsiporauksen.
Mutta nyt olivat työt paraikaa käynnissä.
Tunnelin hevosenkengän muotoisen läpileikkauskuvion alapäähän kaivettiin ensin neliönmuotoinen reikä melkoisen syvälle ja tunnelin laskettua suuntakäyrää seuraten. Sitten puhkaistiin pystysuora kolo, joka ulottui läpileikkauskuvion holvimaiseen kattoon saakka, käännyttiin takaisin ja tehtiin ensinkaivetun reiän päälle yhdensuuntainen ja suunnilleen samansuuruinen käytävä. Mutta aikoja ennen oli jo alimmaiseen käytävään sijoitettu työraiteet, joita pitkin sähkölläkäyvät kivivaunut jyrisivät. Ylimpää käytävää laajennettiin, niin että se vähitellen käsitti koko tunnelin holvimaisen yläosan. Suupuolelta puhkaistiin molempien käytävien välinen maa, aukkoa laajennettiin läpileikkauskuvion suoriin sivuseiniin saakka, tunnelitelineet ja holvauskaavat pystytettiin ja betoni valettiin. Oli ahdasta, kiirettä, kuumaa. Sähköporat kirkuivat, valonheijastajat loistivat, suuret ventilaattorit imivät suristen räjähdyskaasuja ja raskasta ilmaa vuoren uumenista, kumeat louhintaräjähdykset panivat maan vapisemaan. Ja kaikessa tässä melussa hääräili hikinen työläisjoukko muistuttaen pesäänsä pyrkivää muurahaisparvea.
Saapuessaan tunnelityömaalle oli Jäkälällä ja Kivimäellä tarkoituksena viipyä siellä vain muutamia tunteja; he olivat matkalla Petsamoon. Mutta silloin ilmoitti tunnelintyötä johtava insinööri, että tunturi oli syvemmältä mitä lujinta kallioa.
— Toistakymmentä metriä on itäisessä päässä nyt jo porattu mitä lujimpaan kiveen, josta turhaan olen etsinyt säröjä ja rikkinäisyyksiä. Varmasti voidaan betonimuuraus siellä jättää pois ja työ edistyy monta vertaa nopeammin.
Silloin insinöörit jäivät tutkimaan asiaa ja viipyivät kolme päivää.
Ihmeellistä. Näiden kolmen päivän kuluessa tunkeutui jylhän vuoren sisään, joka muutama vuosi sitten oli vielä ollut autio ja asumaton, kaksi koko ihmiskunnan intressejä koskevaa tiedonantoa, kaksi sähkösanomaa:
Toinen oli Lontoon maailmannäyttelystä:
"Kovateräs Petsamo saanut kultamitalin.
Liir."
Toinen Kemijärveltä:
"Yksikiskorataa tänään koeteltu Sodankylään asti.
Laakso."
* * * * *
Petsamossa Jäkälä kutsui kaikki insinöörit ja työnjohtajat koolle. Tyynellä, terävällä ja asiallisella tavallaan hän osoitteli tehtyjä virheitä, lausui kirpeitä arvosteluja leväperäisyydestä ja antoi ohjeita. Hänen edessään oli suuri pinkka satamapiirustuksia ja laskelmia, joista hän tuon tuostakin kiinnitti kappaleen seinälle, selittääkseen suunnittelijan tarkoitusperiä.
Juoksupoika ilmoitti, että häntä kutsuttiin puhelimeen.
— Mistä kysytään?
— Kolttakoskelta, herra insinööri.
Kun hän palasi, oli hän väsähtäneen ja kalpean näköinen, mutta jatkoi esitystään entiseen tapaan.
Kun kokous oli päättynyt, huomautti satamainsinööri:
— Mitä! Aikooko herra insinööri heti lähteä? Tokihan edes ruokaa hiukan?
— Onhan veturi valmiina? kysyi Jäkälä vältellen.
— On kyllä. Mutta minä pyydän…
— En voi viipyä. Vaimoni on hukkunut, vastasi Jäkälä vaikeasti ja hiljaa, katsoen syrjään.
Silloin sivummalla seisoneen Kivimäen graniittinaama ensi kertaa osoitti ällistystä. Hänen huulensa raottuivat hiukan ja pienet silmät rävähtivät pari kertaa. Sitten hän otti Jäkälän pienen matkalaukun ja kantoi sen sanaakaan sanomatta veturiin.
* * * * *
— Niin, Blom, kuinka hänet löydettiin? Jäkälä kysyi.
Muutamat poikaset huomasivat. Virta oli tuonut hänet matalikolle, miltei rantaan, kosken alapuolella.
— Ja milloin hän oli lähtenyt kotoa?
— Noin kolme tuntia aikaisemmin.
— Ei kukaan nähnyt… Ei ole epäilyjä? Blom pudisti päätään ja viivytteli.
— Teille on kirje pöydällä, sanoi hän vihdoin. Jäkälä nyökkäsi ja astui biiliin.
Hän nousi Koskilinnan portaita epäröiden, raskain askelin. Synkkä ahdistus ikäänkuin puristi häntä. Äänetön, hätääntyneen näköinen palvelija oli häntä vastassa, mutta hän viittasi kädellään ja palvelija poistui.
Lääkäri oli käynyt ja vainaja oli yksin, hän tiesi sen. Hän laski jo kätensä avaimelle, mutta peräytyi, seisoi pitkän aikaa liikkumattomana ja meni sitten omaan huoneeseensa.
Siinähän oli kirje, Aunen hennolla, pienellä käsialalla kirjoitettu. Hän avasi sen hitaasti ja epäröiden, tukahuttavan ahdistuksen vallassa.
Rakas Antti.
Käteni vapisee, kun kirjoitan Sinulle tätä viimeistä tervehdystäni. Oi, epätoivo on kietoutunut ympärilleni kuin musta sumu; minä hapuilen kuin vuoren vinkalossa, jonne ei päivä pääse ja josta ulospääsyä ei ole. Vaikka kuinka koetan hillitä itseäni, niin ajatukseni sekaantuvat, enkä saa esille sitä mitä tahtoisin. Kuinka olenkaan pohtinut, kirjoitanko ollenkaan, vai olenko kirjoittamatta. Jos olisin voimakas, jos rakkauteni olisi vailla itsekkyyttä, niin vaikenisin, sillä uskon, että Sinulle olisi keveämpää niin. Mutta minä en jaksa, en voi olla puhdistautumatta… tai ei, ei, suo minulle anteeksi, en minä voi puhdistautua, mutta minä luulen, että sinä epäilet minua vieläkin syyllisemmäksi.
Minä kerron sinulle kaikki. Sinä iltana, myrskyiltana, tiedäthän, Pekka tuli luokseni, minä toin hänet luokseni ja hän oli väsynyt ja sairas. Hän olisi mennyt, mutta minä en päästänyt häntä. Ja silloin hän kuin huumauksissa sanoi rakastaneensa minua jo kauan, Amerikan ajoilta saakka ja hän suuteli minua. Olin Amerikassa huomannut jotain sellaista ja minä tunnustan senkin, että aavistelin Pekassa vielä elävän jotakin siltä ajalta, mutta en minä tietänyt, että se oli niin suurta. Enkä minä voinut häntä vastustaa. Oi Antti, voitko koskaan sitä ymmärtää, minut valtasi kuin lumous, syvyys veti minua, mutta kuitenkin minä jaksoin riistäytyä irti. Minä menin huoneeseeni ja jätin hänet, mutta palasin kuitenkin ja näin, että hän oli vaipunut uneen. Silloin minä suutelin häntä, niin hiljaa, ettei hän herännyt. Se oli kevytmielisyyttä, sääliä, hyvä Jumala, en edes ymmärrä sitä… jos tahdot Antti, niin sanon, että ehkä sinä hetkenä jollakin lailla rakastin häntä. Oi, en tahdo, enkä voi mitenkään itseäni puolustaa. Minä lankean eteesi polvilleni, minä itken kyyneleeni kuiviin ja rukoilen sinulta anteeksi tätä rikostani… Etkö sitten tahdo sitä unohtaa?
Ja nyt olen sanonut kaikki. Antti, sinun täytyy uskoa kuolevaa.
Kun minä mietin näitä asioita, niin epätoivo painaa minut maan tomuun. Mutta sinun suuri, hillitty rakkautesi on minulle selvinnyt. Väliin, unelmissani, se ottaa minut kuin siivilleen, se nostaa minut kuin väkevä ja kuuma tuuli ja kantaa minut pois… Ennen, kun tunsin heikkouteni ja vähäpätöisyyteni, minä aina luulin, ettet koskaan minusta oikein välittänyt. Nyt en enää luule niin… oi, mutta nyt olen ainiaaksi menettänyt rakkautesi. Oliko sinun sydämesi niin puhdas, oliko sielusi niin suuri ja voimakas, että se rikos, josta kerroin, on liika raskas anteeksiannettavaksi? Minä olin kuin aurinko sinulle, mutta se pimeni, sinä menetit uskosi sen valoon, se järkytti sinut sisimpää myöten, etkä enää koskaan voi saada uskoasi takaisin. Saanenko minä sinua ymmärtämään mitä tarkoitan? Minä muistan koulusta, lapsuuteni varhaisilta vuosilta, kuinka ihmettelin, kun opettaja selitti, että Jumalan vanhurskaudelle on pieni synti samanlainen kauhistus kuin suurikin. Onko minun rikokseni sinun rakkaudellesi sellainen kauhistus, joka ei koskaan haihdu, sillä sinä olet minun jumalani, minun kaikkeni? Oi, jos niin on, silloin toivon, ettei ikuista elämää olekaan, vaan että maadun tomuksi, jonka tuuli puhaltaa pois.
Mutta väliin minä ajattelen toisella tavoin, minä yritän tarttua oljenkorteen kuin hukkuva. Silloin minusta tuntuu, että sinä voisit antaa anteeksi tämän minun rikokseni, mutta että sinä epäilet paljoa pahempaa — tunnenhan minä sinun pohjattoman epäilysi. Kuinka monesti olenkaan halunnut tunnustaa sinulle kaiken ja pyytää anteeksi, olenhan minä tehnyt heikkoja yrityksiäkin, mutta sinä olet ne torjunut. Mutta paljoa enemmän kuin sinun väistämishalusi on oma epäuskoni vienyt minulta sanat. Oi, en saisi sinua vakuutetuksi, sinä et uskoisi minua, Antti, sinä et uskoisi minua! Sinä kuuntelisit minua rauhallisella tavallasi. Sinä sanoisit: "turhia, älä ota sitä noin raskaasti, Aune. Unohdetaan jo tämä asia." Mutta sinun äänesi salainen värähdys, sinun katseesi, kaikki sinussa paljastaisi sen epäilyn, joka jäisi sydämesi sisimpään. Sinun syvin olemuksesi pysyisi minulle suljettuna, kuten nytkin, sinä kyllä ehkä tahtoisit minua lähestyä, mutta et voisi, fyysillisestikin sinulle olisi mahdotonta ottaa minua syliisi. Ah, minä tiedän, että se kylmyys, se jää, joka piilee sinussa niin syvällä, että sitä on vaikea huomatakin, ei sula koskaan, eikä minulla ole mitään toivoa. — Toisinaan, kun tätä ajattelen, sinä kauhistutat minua. Sinä olet kuin tunturi, jonka rinteille varjot lankeavat, kun aurinko on painunut. Sinun jäinen kylmyytesi, joka on sekä voimasi että virheesi, saa minut vapisemaan.
Näethän, rakas, kuinka epätoivo minut saartaa: Joko oli rikokseni sinänsä niin suuri, että se tappoi sinun rakkautesi, tai sitten sinun epäilysi tekee sen niin suureksi, enkä minä voi tuota epäilyä poistaa. Mutta nyt sinä uskot minua, eikö totta, uskothan sinä omaa vaimoasi kuoleman kynnyksellä? Kuinka olen siitä onnellinen! Älä ajattele, että syytän sinua. Minä siunaan sinua! Minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut kanssasi elää, jokaisesta muistosta, jokaisesta tuskastakin. Sillä minä olen elänyt vain sinun kauttasi. Ja minä rukoilen sinua: älä ole paha itsellesi, älä syytä itseäsi. Minähän yksin olen rikollinen!
Rakas Antti, annatko minulle anteeksi? Annatko minulle anteeksi, koska sinua rakastan, koska tuohon pyyntöön sisältyy kaikki toivoni, kaikki rukoukseni. Onko tulevaista elämää? Siihenkin olen menettänyt uskoni tässä epätoivon yössä. Mutta jos on, jos kerran tulen vastaasi valkeana ja pienenä, jos astun eteesi yhtä mitättömänä kuin tähänkin asti, oi, avaatko silloin sylisi, Antti, painatko minut rintaasi vasten, oletko unohtanut ja antanut anteeksi?…
Jää hyvästi, sinä kalleimpani maailmassa.
Aune.