VII.
Voi Koskilinnan Aune rouvaa!
Siellä linnassaan hän yhä eleli ja yksinään vaali ikäväänsä. Antti oli tosin parikin kertaa kysynyt, eikö hän halunnut muuttaa etelään. Mutta tiesihän hän, että Antti tuskin tarkoitti mitä sanoi — ja ainakin, että hän etelässä olisi vieläkin yksinäisempi kuin täällä. Hän oli jo oppinut rakastamaan tätä tylyä, jylhää luontoa, tätä karua kauneutta. Täällä hän oli ollut niin onnellinen, silloin kun Antti rakasti häntä ja kun hienoluonteinen Pekka Johansson soitteli hänelle viuluaan. Nyt oli Pekka kuollut, ja Antti — niin, Antti ehkä inhosi… Ei ollut muita kuin jäykkä Kivimäki, joka kyllä palveli häntä kuin orja, täytti kaikki hänen oikkunsakin — ehkä herransa käskystä. Mutta sen miehen kasvot olivat kuin graniittia; aina hän muisti vetää esiin teräskellonsa, joka oli tarkka kuin kronometri, ja kysyä horjahtamattoman kohteliaana: "Tuota… mihin mennessä rouva haluaisi?" Ei Aune rouva enää paljoa halunnut, tuskinpa mitään.
Ja Antti! Hän epäili vaimoaan. Hän, joka ei koskaan kiivastunut, eikä loukkaantunut, mutta joka ei myöskään koskaan voinut unohtaa.
Pekan kuolinvuoteella hän oli kuullut, mitä hänen ei olisi pitänyt kuulla. Hän oli sitä miettinyt, valvonut yökaudet ja nyt hän epäili varmaankin sellaista, mitä ei ollutkaan. Mutta hän ei puhunut, ei viitannut sanallakaan, vaan osasi erinomaisella taidolla ehkäistä kaikki ne yritykset alkuunsa, joita onneton Aune rouva teki, voidakseen selittää miehelleen tuon kohtalokkaan tapauksen. "Pekka on vainaja, Aune hyvä. Pienin kunnioitus, minkä olemme velvolliset osoittamaan hänen muistolleen, on äänettömyys. Toivoisin, että voisit tässä suhteessa olla yhtä mieltä kanssani." Niin sanoi Antti, yhtä ystävällisenä aina. Mutta hänen sanojensa, koko hänen olemuksensa pohjalla oli epäilys ja jäinen kylmyys.
Tiesihän Antti, että Pekka oli ollut Koskilinnassa onnettomuusyönä. Mutta siitäkään hän ei antanut Aune rouvan kertoa. — Oi, pelkäsikö, pelkäsikö hän valhetta? Kuten puhelimessa? Tiesikö hän sen puhelinilmoituksen valheeksi?
Mutta Antti ei enää viihtynyt kotona; hän ei koskaan viipynyt Koskilinnassa kuin yhden yön. Hän tuli yhtä rauhallisena kuin ennenkin, suuteli vaimoaan otsalle, kuten ennenkin — mutta viilein huulin. Hän selitteli suunnitelmiaan ja töiden kulkua paljoa laveammin kuin ennen, mutta ei kajonnut heidän perhe-elämäänsä. Ja sitten hän vetäytyi työhuoneeseensa, valvoi aamuyöhön asti, nukahti tuolille, sohvalle. Tai meni hän kaivokselle ja viipyi Kivimäen luona aamuun asti. Aune rouvan luokse hän ei tullut.
Ja Aune rouvaa poltti halu tunnustukseen. Se kaihersi hänen sydäntään kuin sävel soittajan sielua, kuin taiteilijaa aihe. Se kidutti häntä niin, että hän oli nääntyä, mutta ilmaisumahdollisuutta ei ollut.
Hän yritti puhua valheestaan, joka oli sattunut telefoonissa. Mutta hän tiesi jo edeltäkäsin vastauksen.
"Aina sinä pysyt yhtä herkkänä, Aune. Annat joutavuuksien vaivata itseäsi. Tietysti minä ymmärrän, että olit sekaisin sinä yönä ja olet hyvinkin voinut puhua mitä sattui. En minä joutanut kiinnittämään sellaiseen huomiota."
Mutta syvällä, sydämen pohjassa, äänen salaisessa väreessä, silmien verhotussa katseessa, siellä piili se epäilys, se jää, jota Aune rouva toisinaan epäili ivaksi ja joka tuntui sanovan:
"Ei teeskentelyä! Ei lisää valheita."
Tai yritti Aune rouva puhua Pekasta, siitä myrskyn jälkeisestä kuutamoyöstä, jolloin Pekka oli ollut niin väsynyt ja sairas, kohtauksesta kuolinvuoteen ääressä. Mutta se oli yhtä mahdotonta.
"Älä unohda, että hän oli monivuotinen toverini, ainoa ystäväni. Minä en voi ymmärtää, mihin tähtäät, Aune. Ei, ystäväni, ei sanaakaan hänestä. Ei sanaakaan."
Ja senjälkeen Antti ilmoitti, että hänellä oli paljon työtä, vetäytyi huoneeseensa, eikä tullut — oi, ei enää koskaan tullut vaimonsa luo, joka yksinään vaikersi hädässään.
Toisinaan, kun Aune rouva tuskasta menehtymäisillään hiipi Antin työhuoneen ovelle ja levottomana kuunteli paperien rapinaa, askeleita, hengitystä, valtasi hänet kiihkeä halu heittäytyä suoraa päätä miehensä jalkoihin. Hirveässä kuohussa hän halusi tunnustaa kaiken, ei, huutaa, että Pekka oli häntä suudellut, että hän itse oli rikollisesti suudellut Pekkaa, niin, että hän kenties oli sinä hetkenä jollakin tavoin rakastanut Pekkaa. Polvillaan hän halusi rukoilla anteeksi, kyyneltensä läpi vannoa, että Antti siitä huolimatta oli aina merkinnyt hänelle koko elämää. Mutta Antin epäily oli sairaalloisesti tarttunut jo häneenkin. Hän tiesi saavansa lohduttavia sanoja, jotka ystävällisellä tavallaan syyttelivät häntä liikaherkkyydestä, vakuutuksia siitä, että kaikki oli vähäpätöistä, turhaa, niin, kentiespä Antin huulten kosketuksenkin — viileiden, intohimottomien huulten. Mutta samalla hän olisi tuntenut vaistomaisesti sen salaperäisen voiman, sen lahjomattomuuden, jolla Antin sisäinen minä olisi noussut kapinaan, tehden mahdottomaksi sulautumisen. Oi, Antti ei voinut, vaikka ehkä tahtoi! Niin se varmasti olikin, hän ei voinut. Hän, joka ei itse olisi koskaan saattanut horjahtaa… Eihän hän voinut unohtaakaan, vaikka tahtoi.
Ja sitten se viiltävä, jääkuoreen kätketty epäily:
"Näinkö pitkälle katsot voivasi tunnustaa nyt! Pitemmälle kuin puhelimessa."
Ei, viisainta olisi syöksyä hänen jalkoihinsa kuin Mataleena ja valehdella itsensä kurjimmaksi syntiseksi, kertoa hänelle yhdyselämästä, aviorikoksesta, jota ei ole ollut. Ja rukoilla sitten anteeksi. Kenties hän ymmärtäisi, kenties hän sulaisi… Ja vaikkapa sitten tappaisi… Mutta silloin hän ehkä halveksisi, halveksisi sanattomalla, järkkymättömällä tavallaan… Ja hänellä olisi syytä…
Ja hyvä Jumala, milloinkaan ei Aune rouva sitten enää voisi puhdistautua. Silloin heräisi Antin epäilys uudestaan, entistä katkerampana… Oh, mutta mahdottomiahan hän kuvitteli! Kuka nainen voisi koskaan valehdella syyllisyyttä, pettää miestään sellaisella valheella! Mahdotonta, mahdotonta!
Oi, miksei heillä ollut edes lasta, joka yhdistäisi, sovittaisi.
Mutta Aune rouva tahtoi olla kärsivällinen ja antaa ajan kulua. Ja se olikin kulunut; vuosi oli mennyt; kirkas kevät oli taaskin saapunut. Mutta se vuosi oli vienyt hänen kauneutensa — eikä Antti näyttänyt sitä huomaavan, Antti, joka itse kuihtui ja kärsi.
Kuinka omituisesti naiset toisinaan yhdistävät mitättömiä ja vakavia asioita. Aune rouva ompeli miehelleen työtakkia pehmeästä, lämpimästä kankaasta, jota hän somisti vaikeasti valmistettavilla ruusukkeilla. Arvanneeko Antti, kuinka monta kyyneltä, kuoleman ajatusta, mieletöntä haavetta oli syntynyt niiden satojentuhansien neulanpistosten kestäessä, jotka koristeihin oli tuhlattu? Tuosta takista oli Aune rouvalle muodostunut eräänlainen taikakalu, jolle hän purki pettymyksensä, johon liitti toiveensa. Kun takki kerran tulisi valmiiksi, kietoisi hän sen miehensä hartioille. Sellaisena yönä… jonakin sellaisena yönä, jona tämä taaskin jäisi työhuoneeseensa…
Sitä takkia ommellessa kului aika.
Mutta nyt oli kevät joutunut. Tunturipurot lirisivät kimmeltäen. Koski pauhasi raivoonsa särkyvissä vaahdoissa. Oli valoisaa. Ylhäällä tuntureilla hohti lumi tuhansin värein ja huikaisi silmät… Kuinka yksinäisyys sentään saattoi polttaa tällaisessa ympäristössä!
* * * * *
Kuusi viikkoa oli Antti taaskin ollut yhtä päätä matkalla. Kahdesti oli hän soittanut tänä pitkänä aikana, eikä Aune rouva uskaltanut häntä kyselyillään häiritä. Nyt olivat koivut jo hiirenkorvalla ja sääsket alkoivat herätä elämään. Lapin köyhiä kukkia keinui nurmikoilla.
Mutta eräänä päivänä puhelin odottamatta helisi.
— Kuinka voit, Aune? kuului Antin ääni.
— Sinäkö se olet, Antti? Kiitos… hyvin… Mistä soitat?
Aune rouvan sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada ääntään kuuluviin.
— Kyröstä.
— Etkö sitten olekaan Sodankylässä enää?
— En. Kitisen silta on valmis. Ajatteles, toista viikkoa aikaisemmin kuin olin laskenut. Siitä tuli oikein hyvä, luullakseni… Niin, minä olen tulossa kotiin käymään.
Ilon puna syöksähti Aune rouvan kalpeille kasvoille.
— Tervetuloa! Milloin olet täällä?
— Iltapäivällä, kuuden aikoihin.
— Viivytkö… pääsi Aune rouvalta. Antin ääni oli kuulunut niin ystävälliseltä, jopa iloiselta. Mutta kesken sanaa hän pysähtyi, säpsähti ja vaikeni.
Äänettömyyttä kesti hetken.
— Sanoitko jotakin, Aune?
— En… en sanonut. Toivotin vain tervetuloa.
— Näkemiin sitten.
— Näkemiin.
Mutta puhelu oli tartuttanut Aune rouvaan kuin kuumeen. Omin käsin pyyhki hän Antin huoneesta pienimmänkin tomuhiukkasen, järjesti, somisti. Hän toi tuoksuvia koivunvarpuja maljakkoihin; niistähän Antti piti, vaikka hän yleensä ei välittänyt kukista. Ja mitenkä hän pukeutuisi? Hän tahtoi olla kaunis ja viehättävä, mutta juhla-asua ei Antti sietänyt.
Sitten otti hän tekeillä olevan työtakin esille. Kuin kuumeessa suihki neula. Vielä viimeiset ruusukkeet. Nyt se oli saatava valmiiksi… Kuinka mahtavasti koski lauloi! Aune rouva avasi ikkunan ja kuunteli. Hänen rinnassaankin kävi kuin koski… Viipyisikö Antti, vai menisikö hän taas… kuten ennenkin?
Kas niin, siinä oli nyt takki. Liikkumattomana seisten Aune rouva
piteli sitä kauan käsissään. Pari raskasta pisaraa tipahti silmistä.
Sitten välähti mieleen uusi ajatus: hänpä menee Anttia vastaan
Tölleviin… Ja tarmokas toimintahalu valtasi hänet.
Mutta Antti näytti ainoastaan hämmästyneeltä tavatessaan vaimonsa Töllevin asemalla; turhaan etsi Aune rouva ilon välähdystä hänen silmistään. Hän tarjosi kätensä, suuteli keveästi vaimoaan otsalle, vei hänet vaunuun ja riensi sitten vaihtamaan pari sanaa Kuusen kanssa. Senjälkeen hän palasi ja juna lähti liikkeelle.
Vaunussa oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pyörien vaimentunut jyske. Antti katseli maisemaa pingoittuneen näköisenä: tuntui kuin olisi hänen vaikeata kohdata vaimonsa silmiä. Aune rouva istui alistuneena, nöyränä ja kalpeana, odottaen tuska sydämessä.
— Tosiaankin, minullahan on sinulle tuomisia, sanoi Antti vihdoin kuin keventyneenä. Hän kopeloi matkalaukustaan ohuen paketin, jonka ojensi vaimolleen.
— Mitä siellä on? kysyi tämä, päästellessään lankaa auki.
— Kirja varmaankin!… Oo, Koskenniemen uusi kokoelma! Kuinka olen iloinen. Kiitos, sinulle, Antti, jatkoi hän, ojentaen vavahtelevan kätensä.
Antti siveli sitä hiljaa, mutta Aune rouva huomasi, kuinka väri katosi hänen huuliltaan ja hänen silmiinsä tuli jotakin säikähdyksen tapaista kuin olisi hän nähnyt käärmeen. Tuskasta menehtymäisillään, mutta kaikin voimin hilliten itseään Aune rouva loi katseensa alas ja alkoi hermostuneesti selailla kirjaa. Kansilehdellä ei ollut omistuskirjoitusta, kuten ennen…
— Saathan sen kanssa aikasi kulumaan, Aune? Minun pitäisi käydä kuljettajaa puhuttelemassa, sanoi Antti vihdoin tukahtuneella äänellä.
— Mene sinä vaan, ystäväni, värähti tuskin kuuluva vastaus.
* * * * *
Mutta Koskilinnassa, kun kahvi oli juotu aterian jälkeen, huomautti
Antti yksikantaan:
— Nyt minun täytyy mennä työhöni. Suo anteeksi.
Ja varmoin askelin hän riensi työhuoneeseensa.
Keskiyöhön saakka Aune rouva odotti ahdistavan levottomuuden vallassa, istuen ikkunan ääressä ja tuijottavin silmin katsellen erämaan valkeata yötä. Sitten hän nousi, väänsi käsiään epätoivosta suunniltaan ja hiipi miehensä oven taakse. Ei ääntäkään kuulunut; varmaankin Antti istui ja mietti.
Mutta nyt ei Aune rouva tahtonut antaa ristiriitaisille ajatuksilleen valtaa, hän ei enää tahtonut epäröidä, vaan taistella kalleimmastaan viimeiseen asti. Ponnistaen kaikki voimansa hän koputtamatta syöksyi sisään, horjahti Antin tuolia vasten ja puhkesi siinä kyynelettömään, viiltävään nyyhkytykseen, joka miltei muistutti naurua.
Kun Antti tunsi vaimonsa kiharain riippuvan poskelleen, niin hän vavahti ja yritti väistyä kuin olisi kuuma rauta häntä koskettanut. Mutta tavattomalla voimalla hän hillitsi itsensä, nousi, talutti lempeästi vaimonsa nojatuoliin ja antoi hänen nyyhkiä. Vihdoin hän sanoi:
— Kylläpä sinun on ikävä, Aune… En tahtoisi pahoittaa mieltäsi, mutta kyllä minun täytyy sinua nuhdella. Minulla on hirveästi työtä, melkein enemmän kuin ihminen voi tehdä. Miksi et lähde etelään, missä saisit seuraa ja voisit huvitellakin?
Aune rouva ravisti päätään moneen kertaan kasvot käsien peitossa.
— Eikö sitten ole mitään vapahdusta? vaikersi vihdoin epätoivoinen ääni.
Pitkän aikaa kesti äänettömyyttä.
— Minä en käsitä sinua nyt, sanoi Antti.
— Inhoatko minua sitten niin, ettet voi antaa anteeksi? kuului hiljaa ja katkonaisesti.
Antista tuntui kuin olisi häntä isketty suoraan sydämeen. Hänen rautaiset piirteensä vääntyivät, kummallisia väreitä kiiti hänen kasvoillaan, hänen sormensa koukistuivat ja lihakset pingoittuivat kuin jouset. Kesti hetken, ennenkuin hän ehti taistella itsensä tasapainoon. Mutta hänen äänensä oli kuivan käreä ja se tunkihe kuin maan alta, kun hän vastasi.
— Aune, tuollaiseen sinulla ei ole syytä, eikä oikeuttakaan. Sinä teet minulle vääryyttä. Minä en ole sanallakaan mitään sellaista ilmaissut.
— Oi et, et. Mutta sinä epäilet minua kuitenkin. Älä kiellä sitä.
— Itse sinä myrkytät elämäsi epäilyllä, Aune hyvä. Sinun herkkä mielikuvituksesi johdattaa sinut luulottelujen poluille. Enhän minä ole vaatinut sinua tilille mistään, en tehnyt viittaustakaan…
Silloin Aune rouvan kyyneleet kuivuivat yhtäkkiä.
Hän kohotti päänsä, loi silmänsä mieheensä, nuo silmät, joiden terät hehkuivat yliluonnollisen suurina ja polttavina. Veren tippaa ei ollut hänen kasvoillaan.
— Ei sanaakaan enää, Antti. Ei sanaakaan, kuiskasi hän kiihkeästi.
Kauan aikaa tuijotti hän mieheensä, jonka oli pakko väistää tuota
kummallista katsetta. Hän hengitti tasaisesti ja rauhallisesti.
Sitten hän nousi ja poistui äänettömin askelin.
Mutta Antti istuutui työtuolilleen ajatuksettomana, väsyneenä nojaten päätään kättä vasten ja silmissä raskas tuijotus. Hänen rinnassaan soi kuin haikea laulu…
Miten kauan hän siinä lienee istunut, siitä ei hänellä ollut tietoa.
Hän ikäänkuin havahtui kuultuaan heikon koputuksen ovelleen.
— Sinäkö, Aune? sanoi hän hiljaa.
Aune rouva astui sisään vaikeasti ja hitaasti. Hän oli kuin aave.
Hänen kädessään oli jotakin, viitta, takki.
— En sanonut hyvää yötä äsken… Tahdotko tämän päällesi, on viileää vielä, sanoi hän heikolla, mutta selvällä äänellä.
— Kiitos, Aune. Mutta ei minusta tunnu kylmältä.
Aune rouva seisoi alistuneena ja murtuneena kuin kukka, jonka tuuli on taittanut. Hän näytti yliluonnolliselta olennolta valkeudessaan. Kauan aikaa hänen verettömät huulensa hapuilivat sanoja.
— Olen sen itse ommellut… monena iltana.
Silloin Antin harmaissa silmissä välähti kuin pohjaton sääli ja hermoväreitä liikkui suun vaiheilla. Mutta rauhallisella äänellä hän vastasi:
— Siinä tapauksessa mielelläni. Ojenna se minulle, Aune. Kiitos.
— Hyvää yötä, Antti, toivotti Aune rouva heti kun hänen miehensä oli ottanut takin.
— Hyvää yötä.
Ovi sulkeutui. Antti silmäili takkia. Se oli pehmeä ja lämmin, taidokkaasti ja suurella vaivalla koristeltu. Hän osasi antaa arvoa työlle ja hän aavisti, mikä määrä epätoivoa ja unelmia liittyi noihin turhanpäiväisiin kuvioihin. Nopeasti hän nousi ja syöksähti ovelle. Hänen kovat silmänsä kostuivat. Mutta sitten tuntuivat hänen jalkansa juurtuvan maahan, veri pakkausi sydämeen, hän vapisi kauttaaltaan ja rinta nousi ja laski kuin kaksi kalliolaakkaa.
— En voi, kuiskasi hän käheästi.
Ja pitkän ajan kuluttua hän toisti:
— En voi.
Sitten hän heitti viitan luotaan kuin olisi se ollut inhoittava eläin ja seisoi kauan aikaa liikkumattomana.
— Sinä, Aune… ja Pekka. Te molemmat… ainoat, joita maailmassa rakastin, äännähti hän itsekseen.