VI.
Jäljestäpäin kävi selville, että 84 työmiestä sai surmansa tai joutui kadoksiin lumimyrskyn aikana. Niitä, jotka kylmettymisen tai tapaturman takia jäivät raajarikoiksi, oli luetteloiden mukaan 108. Myrsky oli siis vienyt lähes kaksisataa miestä.
Sanomalehdissä oli tieteellisiä selityksiä myrskystä, joka oli rajuimpia, mitä vuosikymmeniin oli esiintynyt. Sitten niissä kierteli seikkaperäisiä, monen palstan pituisia kuvauksia Petsamon onnettomuuksista. Ne julkaisivat insinööri Johanssonin nekrologin, verraten häntä kaatuneeseen sotilaaseen, joka oli uhrannut elämänsä isänmaalle. Suomen Kuvastossa oli kuvia onnettomuuspaikalta; muuan niistä: "Hankeen uupuneita", esitti kymmenkuntaa puolittain kinoksen peitossa olevaa miestä. (Sittemmin kävi selville, että sama kuva oli maailmansodan aikana julkaistu havainnollistuttamaan talvitaisteluja itäisellä rintamalla.)
Osottautui, että eräissä piireissä haluttiin kernaasti mustata Oy. Petsamon mainetta ja laskea tapahtuneet onnettomuudet laiminlyöntien ja huolimattomuuden syyksi. Oli enemmän kuin luultavaa, että ne yrittäjät, joiden liikevoitolle yhtiön runsas palkanmaksu ja suuripiirteinen toiminta olivat tuottaneet kirveltävän kolauksen, nyt tahtoivat kostaa ilkeämielisillä viittauksillaan. Suomen Työmies ei tietenkään ollut unohtanut häviämäänsä oikeusjuttua. Mutta se ei enää uskaltanut antautua avoimeen taisteluun, se komensi liikkeelle sissijoukkonsa: petitikynäilijät.
"Oi proletaari! Luo silmäsi ylös porvariin, kuten aurinkoon! Porvari on aina suuri ja loistava, vatsaltaan, hengeltään, ulkonaiselta kanssakäymiseltään. Me muistamme porvarin siltä ajalta, jolloin se miekallaan vapahti osan köyhälistöä puutetta kärsimästä, sulki toisen osan hiljaisiin paikkoihin, miettimään palkankoroitusanomusten epäisänmaallisuutta — jolloin se yleensä 'vapautti maan.' Porvarilla oli siihen aikaan paljon kiiltäviä nappeja, mutta siitä kävi ulos haiskahdus, jonka isänmaallisuudesta kansa lausui mielipiteensä, hyväksymällä erään kuuluisan ja porvaria kovasti kiukuttavan lain. Nyt porvari on vaatimattomasti riisunut tähtensä vähemmäksi, mutta se on koonnut itselleen kiiltäviä markkoja, joista käy ulos samainen porvarillinen haiskahdus. (Huom. Porvari ei kärsi kilpailua, se ei pidä siitä, että muut haiskahtavat, siksi se aina soimaa ryssiä). Meillä on hyvä nenä, sen sieraimet värisevät herkästi kuin haavanlehdet. Siksi me jo aikaa sitten sanoimme, miltä meistä porvarin markat haiskahtivat. Mutta porvari pani viskaalinsa meidän niskaamme ja opetti meille hiljaisessa paikassa tiilen päillä kertomataulua. Ja me kun taas ymmärrämme viisastua vahingosta. Siksi me älyämme nyt sanoa, että Töllevin tärkeän varastopaikan päällikkö, Römperiksi mainittu, oli kovasti 'väsynyt' ja pyhimykseksi tai sankariksi korotettu, muistossa autuas vainaja Juhanssonni, palatessaan mieltäkiinnittäviltä kuutamoretkiltään, oli 'uupunut' Heidän levähtäessään koottiin parisataa proletaaria isäinsä tykö, myrskyn soittaessa 'vapausmarssia'. Sellainen vähäpätöisyys ei tietenkään häirinnyt kansan parasta tarkoittavan porvarin lepoa."
Mutta asiallinen tutkimus tuli suotuisampiin tuloksiin. Se totesi, että luonnonvoimat olivat asettuneet yhtiön yrityksille esteeksi, että muonalaivojen uppoaminen ja viivästyminen olivat seikkoja, joille ei kukaan mahtanut mitään ja että onnettomuuden uhrien runsaslukuisuus pääasiallisesti riippui työväen keskuudessa vallalle päässeestä joukkokiihtymyksestä. Merkillistä kyllä ei onnettomuus aiheuttanut edes oikeusjuttua.
Yhtiön työmailla oli sensijaan havaittavissa pysähtymistä ja lamaannusta, joka vaati kuukausia korjautuakseen. Monet työläisistä jättivät kauhun vallassa runsaspalkkaisen työmaan. Mutta vielä useammat lähtivät pois vaimojensa ja äitiensä vaatimuksesta. Kuria ja järjestystä oli vaikea palauttaa ja revolverimiehiä alettiin vihata. "Kyllähän sitä nyt ärhentelette, mutta eipä teissä ollut miestä ehkäisemään nälästä mielettömien miesten pakoa korven kinoksiin, joihin he kuolivat." Niin sanottiin.
Insinööri Antti Jäkälä oli yhtä tyyni ja hillitty kuin ennenkin, mutta hänen tarmonsa näytti vain kasvavan. Yhtä mittaa liikkui hän matkoilla, käväisten vain tuolloin tällöin katsomassa suruun vaipunutta rouvaansa. Oli omituista, hän ei enää näyttänyt juuri ollenkaan nukkuvan ja entinen säntillisyys oli kadonnut hänen yksityiselämästään, mutta ei suinkaan hänen työstään. Kotona ollessaan hän torkahti tunnin tai kaksi työhuoneensa nojatuolissa tai sohvalla — vaimonsa kuunnellessa tuijottavin silmin, käsi kipeällä sydämellä ja lohduttoman epätoivon vallassa oven takana hänen hengitystään. Seuraavana päivänä hän jälleen painui Petsamoon, Kemijärvelle, Rovaniemelle, tai korpeen radalle.
Luonnollisesti Grönberg oli saanut eronsa; hänen sijalleen määrättiin
Kuusi. Insinööri Kivimäki sai Johanssonin entisen aseman ja
vaikutusvallan. Mutta Jäkälä erotti taitavan ja kunnollisen insinööri
Latvankin.
— En tarvitse enää teitä. Teitä ei totella, sanoi Jäkälä lyhyesti.
— Kuitenkin yritin parastani, vastasi Latva värähtävällä äänellä ja huomattavasti vaaleten.
— Epäilettekö, etten minä nyt yritä parastani? huomautti Jäkälä viiltävän hillitysti, ojentaen erotodistuksen.
Latva silmäili sitä äänettömänä; hänen ansionsa olivat siinä saaneet tunnustuksen, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Hänen huulensa vavahtelivat hiukan. Sitten hän kumarsi sanaakaan sanomatta ja astui ulos.
* * * * *
Marraskuun 24 p:nä, noin kahdeksan kuukautta lumimyrskyn jälkeen, tunkeili Rovaniemen uudella mutta vasta puolivalmiilla asemalla meluava ja utelias kansanjoukko. Ilma oli kirisevän kylmä ja lunta oli jo vahvasti maassa. Yöllä oli tuiskuttanut ja kinokset peittivät radan.
Mutta pakkanen ei peloittanut sanomalehtimiehiä, eikä valokuvaajia, joista toiset näkyivät tuon tuostakin veivaavan filmikonetta.
Yksikiskoisella radalla, korkean, tanakan kiskon päällä, seisoi merkillinen kummitus. Se oli kuin matalajalkainen, kyömyselkäinen, kiiltävän musta peto, jonka suunnattomat lyhtysilmät tuijottivat tylsinä ja pyöreinä. Moninivelisillä tuntosarvillaan se näytti takertuneen ylhäällä kulkevaan, teräsköyden kannattamaan kuparilankaan, mutta siitä huolimatta se tarvitsi kummallisen muotoiset tukipönkät pysyäkseen pystyssä. Se oli uusi sähköveturi, jonka Liirin laivat olivat pieninä osina kuljettaneet Chicagosta.
Sen edessä seisoi samanlaisten pönkkien varassa vielä suunnattomampi hirviö. Sillä oli silminä kaksi terässiivillä varustettua pyöröä, yksi kummallakin puolen korkeata kiskoa ja aivan lähellä sitä. Pyöröjen takana kiilsi kiskokenkä kuin jättiläistorahammas, valmiina puremaan jäätä. Torahampaan yläpuolella, hiukan sen takana, ammotti punainen putkensuu kuin tulistunut sierain, valmiina syöksemään monen atmosfäärin paineista, tulistettua ilmaa kiskoa vasten, ja sen takana törröttivät mustat harjat, jotka heti paikalla pyyhkivät kiskosta viimeisetkin jäänsirut ja kosteuden. Se oli uusi lumiaura, Jäkälän omaa patenttia.
Nyt hurahti auto kuurasta kimmeltäen asemalle; siitä nousi kaksi miestä: Jäkälä ja J. V. Laakso.
J. V. Laakso puuskutti eteenpäin turkit avoimina; niiden välistä kohosi hänen vatsansa valtavana kumpuna. Sikari, paksu kuin makkara, tuprusi nytkin hänen suupielessään ja tavallisella iloisuudellaan hän nyökkäili väistyvälle, äänettömäksi painuvalle yleisölle. Jäkälä kulki hänen rinnallaan vaatimattomana ja hiljaisena. Moni silmä kiintyi häneen tutkien. Hän näytti laihtuneen ja vanhettuneen, hänen piirteisiinsä oli tullut uurteita ja ne olivat terävöityneet. Hänen silmänsä olivat painuneet, mutta niissä oli erinomaisen kova ja käskevä ilme. Hiuksissa, korvain luona, kiilui kuin hopeaa; ei kuitenkaan voinut erottaa oliko se huurua.
He astuivat veturiin. Valokuvaajilla oli kiirettä. Pari sanomalehtimiestä lähestyi Jäkälää syvään kumartaen ja riiputtaen lakkejaan polvien kohdalla. He pyrkivät mukaan.
— Ei käy, vastasi Jäkälä hiljaa, kuin sivumennen.
Sen he uskoivat enempää yrittämättä.
Sitten alkoivat suuret hyrrät veturin ja auran kupeilla vonkuen pyöriä. Veturin tuntosarvet vavahtelivat ja vihreitä säkeniä räiskyi kosketuskohdassa. Kolmas pieni hyrrä häilähteli alituisesti, taipuisana kuin villikissa. Sitten tukipönkät yhtäkkiä lennähtivät ylös ja kahden pyöränsä varassa hirviöt alkoivat tasaisin, joustavin liikkein hiljaa keinua.
Jäkälä huusi jotakin auran koneenkäyttäjälle. Pyörömoottorit, jotka väänsivät auran pituussuuntaan kulkevia akseleita, hurahtivat käyntiin ja ilkeästi suristen pyöröjen terässiivet alkoivat liikkua. Punainen tulisierain puuskutti aika-ajoin kuumaa hengitystään ja puhdistusharjat pyörivät vimmatusti.
Koneenkäyttäjä väänsi kampia. Kuin piiskan iskusta veturi vavahti ja syöksähti sitten liikkeelle, auran tupruttaessa kinoksia kymmenien metrien korkeuteen. Moniväriset salamat säihkyivät kontaktijohdosta. Sitten kaikki katosi valkean lumikentän hämärtyvään helmaan.
Yleisö seisoi pitkän aikaa kuin kivettyneenä, ääntäkään päästämättä. Sitten alkoivat lakkien ja nenäliinojen heilutukset, ja yhä uudestaan ja uudestaan moniääninen hurraa toistui.
* * * * *
Huhtikuussa, neljää kuukautta myöhemmin, oli yleisöllä uutta ihmeteltävää: silloin koetettiin ensi kertaa uutta vaununvaihtaja-asemaa.
Tämä asema oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä metriä pitkä, kuvioraudoista rakennettu, synkännäköinen häkki, jonka sisällä kiilui mahtavia teräsparruja, suuria sähkökoneita ja hammaspyöriä. Keskellä häkkiä oli kanava, kuten veturitalleissa. Kanavassa kulki kolme kiskoa; siinä etelästä tuleva kaksikiskorata ja pohjoiseen lähtevä yksikiskorata syöksyivät toistensa päälle, niin että kanavassa voi kulkea sekä nelipyöräisiä, että kaksipyöräisiä vaunuja.
Yhtiön uudet vaunut, sekä neli- että kaksipyöräiset, olivat kokonaan erikoista rakennetta. Ne olivat kaksiosaisia. Pyörien päälle oli ensin kiinnitetty silta, joten ne muistuttivat muuttovaunuja. Tämän sillan päälle oli vasta varsinainen vaunu laskettu ja kiinnitetty siihen automaattisesti avautuvilla ja sulkeutuvilla hakalaitteilla. Varsinaisen vaununpohjan ja sillan väliin, kahteen paikkaan, jäi kaksi neliskulmaista, vaunun läpi ulottuvaa reikää, jotka kummallakin sivulla suupuoleltaan suppilomaisesti laajenivat.
Nyt työnsi Kemijärveläinen veturi kanavaan, sen keskimäistä kiskoa pitkin, viisi kuusi kaksipyöräistä vaunua. Tukipönkät painuivat maahan, sitten lennähtivät hakalaitteet auki ja vaunut seisoivat hetken liikkumattomina. Alkoi kuulua kumeata surinaa. Ja vähitellen työntyi kanavan mustan teräskyljen aukoista kiiltäviä, neliskulmaisia teräsparruja esiin. Aluksi ne kurkistivat koloistaan hyvin varovasti kuin vihollista vainuten. Niiden suipossa kuonossa oli pitkä, taipuisa, värähtelevä tuntosarvi kuin etanalla. Tuntosarvet hapuilivat reikien suppiloita vaunujen kyljiltä, työntyivät niihin, saaden vaunurivin rysähtäen liikkumaan. Sitten työntyivät parrut reikiin. Vihdoin kuului napsahdus ja häikäisevän kirkas sininen merkkilamppu syttyi. Se osoitti, että parrujen päät olivat tunkeutuneet vaunujen yläosien alatse ja tarttuneet lujasti kanaalin toisen kyljen syvennyksiin.
Vaunujen tukipönkät kohosivat jälleen, gyroskooppien vauhti kiihtyi, sitten alkoi kanaalin pohja vajota, lastivaunujen jäädessä teräsparrujen varaan. Veturi kiskoi tyhjät pyöräsillat pois, toinen, nelipyöräinen veturi työnsi nelipyöräiset vaunusillat tilalle, kanaalin pohja nousi jälleen, teräsparrut vetäytyivät koloihinsa, kiinnityshaat sulkeutuivat ja yksiraiteisen radan kuormavaunut alkoivat vieriä kaksiraiderataa pitkin.
Näky oli miltei kammottava voimassaan. Suorituksesta otettiin kuvia. Ihmiset ihmettelivät ja hurrasivat. Insinööri Johanssonia, jonka keksintöä laitos oli, kiitettiin maasta taivaaseen.