Petsamon rata: Isänmaallinen unelma

by Jalmari Kara

V.

Työ edistyi jättiläisaskelin.

Nyt oli rataosa Petsamo—Boris Gleb väliaikaisessa käyttökunnossa. Petsamon satamasta lähtien se kulki Knjashuhan järven eteläpuolitse Tunturijärven ja Kuivajärven ohi Töllevin varastopaikalle, mistä haararata kääntyi Kolttakoskelle, pääradan jatkuessa lounaiseen käsin, Paatsjokivartta ylös. Pienikokoiset, mutta voimakkaat veturit kiskoivat yötä päivää tällä kapearaiteisella radalla tarveaineita ja ruokavaroja Kolttakoskelle.

Niinpian kuin Kolttakosken suuri voimalaitos oli kunnossa, saivat työt rautakaivoksella uutta vauhtia. Voimakkaat sähköporakoneet pureutuivat kirkuen malmisuoniin. Sinistä ja vihertävää tulta räiskyvät, sähköllä käyvät kaivosveturit kuljettivat kapeilla raiteilla jyriseviä malmivaunuja. Malminjauhatuslaitokset pauhasivat ja kumisivat koskea voimakkaammin, malmiseparaattorit jyrisivät, masuunikaasun kuumentamat pasutusuunit hehkuivat. Jättiläismäiset sähkömasuunit, jotka olivat samantapaista, mutta paljon parannettua rakennetta kuin Norlannissa v. 1906 oli otettu käytäntöön, syöksivät laskuaukoistaan häikäisevän, sokaisevan metallivirran, jonka valossa ihmisten kasvot näyttivät aavemaisilta ja kurjilta. Lasimainen, vihertävä kuona valui kuin tulivuoren kraatterista, ja uunin jättiläismäinen, hehkuva kita nieli ahnaasti malmia ja hiiliä.

Sitten alkoivat työt valimossa. Hehkuvana kuin aurinko sula rauta virtasi hiekkamuotteihin tai erikokoisiin kokilleihin suurista sangoista, joita valimoranat siirtelivät sinne tänne ja hikiset, nääntymäisillään olevat miehet ohjasivat. Ja rakennustöitä jatkettiin yhä; konevasaroita jättiläismäisine järkäleineen pystytettiin, suuria valssauskoneita asetettiin paikoilleen ja veturit kuljettivat Kjellin- ja Héroult-uuneja teräksen valmistusta varten.

Ja kihisevän työläismeren keskellä hääräili solakka, tummatukkainen ja sinisilmäinen Johansson, huutaen ja noituen heikolla äänellään, aina iloisena, leikkisänä, sanavalmiina, aina virkeänä, vaikka hänen kasvonsa olivat rasituksesta käyneet laihoiksi ja vanhan näköisiksi.

Mutta Norjan puolella, Paatsjoen vastarannalla, siellä seurasivat synkkäsilmäiset miehet kateudesta äänettöminä tätä nopeata kehitystä. Katkerina he ajattelivat, että näin voisi olla nyt heidänkin kaivoksellaan, elleivät kirotut ryssät olisi kieltäneet heiltä oikeuksia koskiin. Nyt heidän oli lähetettävä louhimansa malmi raakana Kirkenesin satamaan, kuljetettavaksi toisille työmaille, pelkistämistä ja jalostamista varten.

* * * * *

Aluksi seurasi yhtiön suurta yritystä erinomainen menestys. Työt onnistuivat ja ne joutuivat nopeasti, nopeammin kuin oli odotettu. Mutta kun vastoinkäymiset alkoivat, olivat ne kylläkin vaikeat.

Rataosan Rovaniemi—Kemijärvi valmistuttua Jäkälä työnsi suuren vapautuneen työläisjoukon osittain linjalle Kemijärvi—Sodankylä, mutta suuremmaksi osaksi linjalle Töllevi—Kyrö, koska tarveaineiden hankinta pohjoista tietä osottautui helpommaksi. Turhaan Johansson kirkui telefooniin:

— Eihän täällä asunnotkaan riitä! Sinä teet minusta hullun, Antti.

Jäkälä kysyi tyynellä tavallaan:

— Kuinka niin?

— Luuletko tätä ihmisen kestävän! Täällä on kylmäkin kuin ryssän helvetissä.

— Joutavuuksia. Täysi höyry päälle vaan.

— Tulepas itse minun housuihini, sähähti Johansson.

— Haluaisitko vaihtaa paikkaa, Pekka? kysyi Jäkälä nauraen ja soitti kiinni vastausta odottamatta.

Työväestön lisääminen sai aikaan häiriöitä muonan kuljetuksessa. Kapteeni Liirin laivat tulivat liian harvoin, oli pakko käyttää hätävarastoja. Johansson huomautti siitä aikoinaan ja Jäkälä lupasi lisätä vauhtia.

Mutta sitten, helmikuun 8 päivänä sattui onnettomuus. Jäämerellä liikkui tavattomasti ajojäitä, jotka yleensäkin haittasivat kulkua pimeän talven aikana. Kaksi Liirin muonalaivaa, jotka kulkivat rinnakkain kuin sisaruspari, joutui kokonaisen jäävuorimeren keskelle. Toinen meni pohjaan kuin kivi, veipä vielä kaksi miestäkin mennessään, toinen sai vuodon ja pelastui hädin tuskin läheiseen norjalaiseen satamaan.

Insinööri Kivimäen neliskulmainen naama venähti suorakaiteeksi, mutta hän vaikeni; Grönberg, Töllevin varastoaseman päällikkö, säikähti ja veivasi puhelinta puoli päivää; kumpikin oli jo tähän mennessä arveluttavasta käyttänyt hätämuonavarastojaan.

Jäkälän määräys oli lyhyt, hillitty ja täsmällinen:

— Vähentäkää annoksia. Tarkka kontrolli, ettei ruokaa tuhlata. Puolentoista, mutta viimeistään kahden viikon kuluttua saapuvat uudet laivat Petsamoon.

Ja Johanssonille hän soitti Rovaniemeltä:

— Ota Kirkenesistä, minkä irti saat. Norjalaisten kaivosrata saa palvella sinua.

— Niiltä ei kyllä heru sillin päätäkään. Yksistään kateudenkin takia.

— Täytyy herua.

Kymmenen päivää kului, eikä laivoja saapunut. Työmiehet alkoivat käydä tyytymättömiksi ja epämääräinen, aavistuksen tapainen pelko sai toisia valtaansa. Mutta järjestysmiehet, jotka revolverit vyöllä ja katse tiukkana kulkivat kämpästä kämppään, katkaisivat siihen paikkaan kaikki valitusyritykset, ja tyytymättömien murina hiljeni uhkaavaksi äänettömyydeksi.

Johansson sai kuin saikin hankituksi Kirkenesistä muonavaroja, jotka jotenkuten riittivät Boris Glebin kaivoksen työväestölle. Töllevin varastosta jaettiin vain ratamiehille, jotka tähän aikaan olivat Nautsi-suvannolla, lähellä sitä paikkaa, missä entisaikaan Suomen, Norjan ja Venäjän rajat yhtyivät. Mutta norjalaiset selittivät, ettei heillä ollut itselläänkään mitään liikaa ja antoivat selvästi ymmärtää, minkälaiseksi armontyöksi he katsoivat muonavarojen luovutuksen.

Insinööri Kivimäki ei ollut puhunut sanaakaan, mutta ilmoitti yhtäkkiä lyhyesti, että se juna, mikä nyt oli tulossa Tölleviin, toi viimeiset muonavarat, mitkä hän katsoi voivansa varastostaan lähettää. Grönberg ahdisti häntä turhaan ja liioitteli hätäänsä; Kivimäki oli järkkymätön.

Helmikuun 18 ja 19 päivinä satoi lunta. Sitä satoi uskomattomasti, suurina, raskaina höytyvinä, jotka peittivät kymmeniä senttiä paksuun vaippaansa koko maailman. Mutta ilma pysyi kireänlaisena, lumi oli kovin keveää ja aurat pyyhkivät sen radalta ilman vaivaa. Sitten taivas kävi vihertäväksi ja korkeaksi ja pakkanen kiristyi. Mutta 21 p:nä se laski jälleen ja yhtäkkiä puhkesi hirmuinen lumimyrsky. Taivaasta sitä ei tullut, mutta tuuli oli niin raju, että se kaatoi metsän puita kuin ruokoja ja ajoi hienoa lumijauhoa valtaviin kinoksiin. Tämä lumijauho ruoski kasvoja sellaisella voimalla, että tuntui kuin olisi tuhat neulankärkeä painettu ihoon ja tuuli oli niin raju, että sitä vastaan saattoi nojautua aivan viistoon. Työnteko Nautsisuvannolla keskeytyi luonnon pakosta ja miehet sulkeutuivat kämppiinsä; kaivoksella se sensijaan jatkui entiseen tapaan.

Jo toisena myrskypäivänä Jäkälä sai Norjasta sähkösanoman. Muonalaivat olivat poikenneet norjalaiseen satamaan. Ne eivät mitenkään uskaltaneet Jäämerelle, joka oli täynnä suuria ajojäitä ja ärjyviä kuohuja.

Puhelinlinjat olivat poikki, Jäkälä ei enää päässyt Johanssonin ja Kivimäen yhteyteen. Mutta Kyröön asti hän pääsi. Hän käski viemään eteenpäin määräyksen, että ruoka-annoksia oli äärimmilleen supistettava ja kuria kovennettava. Itse hän lupasi tulla "ylös" niin pian kuin mahdollista.

Häntä kiellettiin lähtemästä.

— Ette mitenkään nyt pääse, varottivat asiantuntijat.

— Täytyy päästä, kuului vastaus.

Puhelimitse hän järjesti kyydit, veti sudennahkaturkkinsa ylleen ja ajoi sitten yötä päivää, revolverilla uhaten kyyditsijöitään, syöden ja nukkuen reessä.

* * * * *

Lumimyrsky kesti taukoamatta neljä päivää, viidentenä se yltyi, jos mahdollista, vieläkin rajummaksi ja sitten, yöllä, se äkkiä lakkasi.

Heti se katkaisi puhelinlinjat. (Seikka, joka sittemmin vaikutti sen, että korkeajännitysjohdon teräksisiä kannatinköysiä lujennettiin.) Merkillistä kyllä yhteys säilyi viimeksi pisimmällä matkalla, Nautsisuvannon ja Töllevin välillä. Sillä linjalla se katkesi vasta toisena päivänä.

Insinööri Johansson valitsi viisitoista hyvää hiihtäjää ja ajoi heidät Kolttakoski—Töllevin välille korjaamaan puhelinjohtoa. Se osottautui kuitenkin varsin vaikeaksi tällaisessa jumalan ilmassa. Lanka oli maassa pitkiä matkoja ja monesta paikasta, suuret puut olivat kaatuessaan taittaneet pylväitäkin. Pahinta haittaa teki kuitenkin pimeys ja kylmyys. Mutta yöllä, toista myrskypäivää vasten, linja oli kuin olikin hetkisen kunnossa.

Johanssonin muonanhakumiehet palasivat Norjan puolelta puolikuolleina kylmästä ja vaatteet ja parta paksun jääkerroksen peitossa. Heidän kuormissaan oli ruokaa tuskin päiväksikään. Norjalaiset eivät voineet hädänkään nimessä ruveta elättämään "kokonaista kansakuntaa", heillä alkoi olla puute itselläänkin.

Juuri silloin telefoonimiehet ilmoittivat, että linja oli kunnossa.
Johansson soitti.

— Halloo. Onko Grönberg?

— Minä juuri.

— Onko teillä yhteyttä muuanne?

— On Nautsiin. Petsamon lanka on poikki.

— Ja mitä kuuluu Nautsiin?

— Työt on täytynyt keskeyttää ilman takia. Kaikki ruoka lopussa. Insinööri Latva on sulkenut miehet kämppiin ja pannut vartiat pitämään huolta siitä, että he eivät pääse laumoittumaan. Kaikki on rauhallista, mutta mieliala alkaa painua.

— Oletteko lähettänyt ruokaa sinne?

— Millä keinoin, herran nimessä? Luuletteko junan nyt pääsevän kymmentä metriä! Ja varastot ovat lopussa.

— Kuulkaa. Te lähetätte heti paikalla kerrassaan kaikki jäännökset, mitä varastoista on olemassa, Nautsiin. Juuri siellä on hätä käsissä, tottakai sen ymmärrätte! Lumiaura kenties vielä jaksaa puhdistaa radan, mutta myöhemmin se kyllä ei siihen enää pysty. Pankaa auraan kolmekymmentä lapiomiestä ja juna heti perään.

— Mutta jos se ei sittenkään käy?

— Pankaa sitten kaikki hevosenne liikkeelle, mutta ruokaa on lähetettävä Nautsiin, kuulitteko.

— Mutta mitä me sitten itse syömme, jos myrsky kestää?

— Onkikaa Töllevistä ahvenia… Prrr.

Grönberg oli heikonlainen, hätääntyvä mies, mutta hänellä oli apunaan piirtäjä Kuusi, sama mies, joka aikoinaan oli ollut J. V. Laakson konttorissa ja kuulunut kommunisteihin. Tämän hiljainen käytöstapa muuttui kokonaan myrskyn aikana, ääni tunkeusi terävänä kuin piiskan isku läpi vonkuvan tuiskun ja pakoitti vastahakoiset miehet tottelemaan. Lumiaura syöksyi radalle veturin läähättäessä. Sitä seurasi lyhyt, toisen veturin kiskoma juna, jossa oli ruokaa kahdeksi päiväksi Nautsin miehistölle.

Mutta kun Grönberg yritti soittaa insinööri Latvalle, että juna oli tulossa, oli linja poikki.

* * * * *

Epäilemättä insinööri Latva vaistosi oikein, sulkiessaan työttömät miehet kämppiin.

— Pysykää siellä, pojat, ja maatkaa, maatkaa itsenne sulaksi kuin Myllykylän mustalaiset. Ja pitäkää kämpät lämpiminä. Hätää ei ole ollenkaan, huusi hän hyvätuulisena kierrellessään leirialueella.

Ainahan löytyi rikkaalla mielikuvituksella varustettuja henkilöitä, jotka toimettomuuden vaikutuksesta liioittelivat vaaraa ja kylvivät ympärilleen levottomuutta, kiihoittaen toisia mielettömiin hankkeisiin. Laumoittuminen oli ensi kädessä ehkäistävä. Järjestysmiehet kulkivat revolverit vyöllä valvomassa, että määräyksiä noudatettiin.

Toinen myrskypäivä kului hitaasti. Kun puhelinyhteys oli katkennut, ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa.

Kolmantena päivänä lähetettiin kaksikymmentä linjamiestä tarpeellisine työkaluineen ja kenkäpuhelimella varustettuina Tölleviä kohti. Iltapäivällä nämä ilmoittivat Niilijärveltä, että johto oli siellä maassa varsin pitkältä ja poikki monesta kohden, mutta että he saisivat sen korjatuksi jonkun tunnin kuluessa. Mutta mikä tärkeämpää, he olivat yhteydessä junan kanssa, joka vuorokausi sitten oli lähetetty Töllevistä, mutta jäänyt auttamattomasti kiinni Porojärven eteläpuolelle noin 50 kilometrin päähän Nautsisuvannolta. Junassa oli kenttäpuhelin, mutta yhteys Tölleviin oli poikki.

Insinööri Latva lähetti kaksikymmentä hevosmiestä lapioilla ja kangilla varustettuina Porojärveä kohti. Ei saanut hätäillä. Kuormat pieniä ja keveitä. Matkaan!

Mutta neljännen päivän iltaan mennessä eivät he vielä olleet palanneet. Hiipivä nälkä ahdisti odottajia, se kävi yhä kiusaavammaksi, yhä enemmän se alkoi herättää pelkoa ja levottomuutta.

Turhaan hyvätuulinen Latva kehuskeli:

— Ei hätääkään, pojat. Ihminen kestää syömättä neljäkymmentä vuorokautta, irlantilainen Mac Swiney kesti yli seitsemänkymmentä. Me saamme ruokaa jo muutaman tunnin kuluttua.

Annokset olivat niin mitättömiä, että ne kiihoittivat, eivätkä suinkaan tyydyttäneet. Useiden järjestysmiestenkin mieli masentui, ja laumoittuminen, jota Latva oli yrittänyt estää, alkoi siten, että miehet vaeltelivat kämpästä kämppään, tärkeällä asialla, katsomassa veljeään, sukulaistaan, lainaamassa kirjaa.

Illalla palasivat linjamiehet. He eivät olleet saaneet linjaa kuntoon; kun he korjasivat sen yhdestä kohden, niin myrsky katkaisi sen toisaalta. Mutta he olivat olleet Töllevinkin kanssa yhteydessä kenttäpuhelimellaan. He tiesivät, että junassa oli verrattain vähäinen ruokavarasto ja että Töllevistä ei ollut enempää odottamista.

Silloin alkoivat tyytymättömien ajatukset saada varman suunnan. Jos kerran juna oli jäänyt kiinni Nautsiin yrittäessään, jäisi se kiinni myöskin Petsamon ja Töllevin välillä. Vaikka siis laivoja tulisikin Petsamoon, ei tänne asti saataisi ruokaa mitenkään kulkemaan. Ei ainakaan myrskyn kestäessä, ja jumala ties kuinka kauan sitä jatkuisi. Ja entä myrskyn loputtua! Kestäisi varmaankin viikon, ennenkuin rata saataisiin selväksi.

Ei, kyllä oli mieletöntä jäädä tänne kuolemaan. Miksei lähdetä pois, Tölleviin ja sieltä Norjan puolelle? Oltaisiinhan silloin lähempänä varastoja. Norjassa kyllä olisi muonaa.

— Saakaapa nähdä, hevosmiehet eivät palaa. Kylläpä he olisivat hulluja! He tietävät, ettei Töllevistä heru enempää. He syövät vatsansa täyteen ja painavat Norjaa kohti. Mutta me jäämme tänne kuolemaan.

Niin tyytymättömät uhosivat.

Silloin syntyi salahanke. Oli mahdotonta sanoa, kuka oli sen alkuunpanija. Se tuntui liihoittelevan ilmassa ja iskeytyi samaan aikaan varmaankin sataan päähän.

Mutta sen kypsymisen huomasi kyllä. Miehet eivät enää pysyneet kämpissä. He seisoskelivat ryhmissä jutellen keskenään, välittämättä tuiskusta, jonka pahimmalta raivolta kämppien nurkat heitä suojelivat. Toiset järjestysmiehet olivat niin masentuneina itsekin, että he suhtautuivat kaikkeen välinpitämättömästi. Toiset koettivat ärhennellä, mutta se ei paljoa auttanut. Pitihän miesten toki päästä ulos! Tokihan sai käydä kuulemassa, joko hevosmiehet olivat palanneet!

Vihdoin eräässä kämpässä syntyi riita järjestysmiehen ja erään kookkaan, mustakulmaisen jätkän välillä. Järjestysmies komenteli ja vaati miehiä täyttämään tehtävänsä; silloin jätkä murahti:

— Älä jumalauta jeessustele!

— Suu kiinni!

— Pidä itse, saatana, taikka annan pään kätehesi, karjasi jätkä odottamattoman raivon vallassa ja lyödä jysäytti nyrkillään järjestysmiestä vasten naamaa. Tämä sieppasi revolverin, laukaisi kerran kattoon ja alkoi ärjyä.

Mutta silloin olivat hänessä kiinni kymmenet kädet. Vai vielä tässä ihmisiä ampumaan! Ilmankin oli nälällä kiusattu henkitoreisiin!

Järjestysmies heitettiin kämpästä ulos. Mutta laukaus oli kuulunut läpi tuulen ulvonnan. Miehiä kasaantui suureen ryhmään. Järjestysmiehet eivät enää voineet heitä hallita ja Latva kielsi jyrkästi ampumasta.

— Malttakaahan pojat. Revolverimiehet kyllä tappavat meidät, kun ruoka käy niin vähiin, ettei heille itselleenkään enää riitä. Lähdetään pois. Olette mielettömiä, jos jäätte tänne kuolemaan, huusivat kiihottajat.

Yhtäkkiä syöksyi lauma miehiä tallirivien luo. Toiset seurasivat esimerkkiä. Nälkäiset hevoset valjastettiin tulisella kiireellä. Miehiä heittäytyi rekiin. Paikoista tapeltiin verissä päin, viuhuvan tuiskun ja tuulen keskellä.

— Ette saa ampua! kuului Latvan voimakas ääni. — Jos olisi päivä, niin sitten, mutta nyt on yö, he lähtevät kuitenkin, syöksyvät metsiin ja kuolevat sinne, jos hätyytätte heitä. Ette voi pimeässä pitää järjestystä.

Mutta leirialue oli laaja, kämppiä oli vielä kilometrinkin päässä.
Laukaukset pamahtelivat, kuului huutoa ja uikutusta. Tuuli ulvoi.
Lumi ruoski kasvoja. Pillastuneita hevosia syöksyi tietä pitkin
kiskoen perässään rekiä, joissa ihmiset yhä tappelivat paikoista.

Mutta ne, jotka eivät olleet mahtuneet rekiin, taikka putoilleet tielle taistellessaan, ne tulivat mielettömiksi kauhusta. He luulivat jääneensä yksin erämaahan, lumen ja tuiskun keskelle kuolemaan. Mistä he enää saisivat ruokaa, kuka heistä pitäisi huolta? Toiset olivat kaikki lähteneet.

Silmittöminä kauhusta he ponnistelivat hevosmiesten jälkeen, ensin yksitellen, harvassa jonossa, sitten matkan varrella ryhmittyen viisi-kuusimiehisiin joukkoihin. Leirialueelle ei jäänyt muita kuin insinöörejä, työnjohtajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia.

Melu hälveni vähitellen. Kuului vain tuulen synkkä ulvonta.

* * * * *

Kolttakosken kaivoksilla työt jatkuivat säännöllisesti.

— Älkää huoliko heittäytyä toimettomiksi, pojat, koetti Johansson innostaa työmiehiään. — Ettehän te kuitenkaan mahda mitään. Mutta ikävä teidän tulee ja enemmän nälkä, jos rupeatte vetelehtimään. Vannon, että kaikki, mitä hyväksenne voidaan tehdä, se myöskin tehdään.

Mutta Johansson itse ei saanut ollenkaan nukkua näinä vaikeina aikoina. Yhtä mittaa juoksi hänen luonaan insinöörejä ja työnjohtajia. Työmiehet alkoivat olla tyytymättömiä ja nurista. Hänen piti olla joka paikassa rohkaisemassa, kiihoittamassa, laskettelemassa sukkeluuksia, näyttämässä iloista naamaa. Vuoteeseen hän ei yrittänytkään mennä, vaan torkkui työhuoneensa sohvalla, milloin ei ryypiskellyt väkevää teetä unensa poistamiseksi.

Milloin vaan telefoonijohto oli kunnossa, soitti rouva Jäkälä hänelle monta kertaa päivässä, kutsui Koskilinnaan ja kyseli kuulumisia. Mutta Johansson ei voinut muuta kuin rohkaista häntä ja lähettää miehiä linjalle korjaamaan puhelinlankoja, jotka myrsky yhä uudestaan ja uudestaan viskasi maahan. Siinä sai nyt Aune rouva itsepäisyydestään! Olisi mennyt etelään, kuten Antti oli ehdottanut. Täällä oli muka viihtyisämpää, hänelle, hennolle naiselle! Talvi oli ihana ja erämaan rauha lumoava! No niin, mutta nyt hän sai nähdä millaista se talven ihanuus oli… Vaikka Johansson kiitti tietysti sydämestään, että oli saanut tänne yksinäisyyteen sellaisen seuratoverin.

Turhaan Johansson yritti Norjan puolelta lisää muonavaroja. Jäämeri oli sellaisessa raivossa, että norjalaiset käsittivät omienkin muonalaivojensa viipyvän ja alkoivat jo katua, että olivat antaneet senkään vertaa. Työ sujui kuitenkin keskeytymättä neljä päivää; viidentenä, viimeisenä myrskypäivänä miehet lopettivat työnsä ja nurina muuttui uhkaavaksi.

Taajoja työläisparvia liikkui levottomina tuiskussa. Johansson kutsutti heidät koolle suojaiseen paikkaan, voima-aseman avaraan pihaan.

— Mitä te nyt aiotte? Miksi jätitte työnne? hän kysyi.

— Kuinka me olisimme jaksaneet nälkäisinä työskennellä!

— No niin, sen voin ymmärtää. Mutta miksi ette sitten makaa kämpissänne kaikessa rauhassa? Miksi liikutte tuiskussa? Tiedättehän, että ihminen kylmässä kuluttaa paljon enemmän ravintoa kuin lämpimässä.

— Me lähdemme Norjaan.

— Ja entä sitten! Tiedättehän, että olen kuljettanut nenänne eteen kaiken, mitä sieltä lähtee.

— No ei sitä Petsamostakaan käsin lähde. Jos johonkin ruokaa tulee, niin tulee sitä Kirkenesiin. Ja me tahdomme olla siellä silloin.

— Kerjäämässäkö norjalaisilta? Ei se käy laatuun, pojat. Minähän tuotan tänne jokaisen palukan, mikä sieltä liikenee. Pysykää toki alallanne. Johan te teette naurunalaisiksi ennen kaikkea itsenne, kansallisuutenne, suomalaisten maineen, joka kiittää teitä maailman kärsivällisimmäksi kansaksi. Te teette järjestyksen pidon Kolttakosken kaivoksilla norjalaisten ivan esineeksi. Tähän asti ovat he katselleet menestystämme viheriäisinä kateudesta. Ajatelkaa, mitä he sanovat, jos te satalukuisina menette kerjäämään yösijaa heidän kämpistään ja taloistaan ja ruokaa heidän kupeistaan. Muistakaa, pojat, että isämme ovat tämän maan edestä uhranneet verensä ja henkensä ja kärsineet paljon kovempaa vilua ja nälkää kuin teistä kukaan. Ja tämäkin työ, jota nyt teemme, tarkoittaa isänmaan onnea. Sekin vaatii kestävyyttä, tarmoa, kärsivällisyyttä… Ei, veikkoset! Te menette kauniisti kämppiinne ja panette maata. Katsokaapa minun vatsaani. (Hän aukaisi lyhyet turkkinsa, veti vatsansa sisään ja puristi tavattoman hoikan ruumiinsa miltei kämmeniensä väliin.) Se on niin selkärangassa kiinni, ettei sitä saa irti kalasopallakaan. Luuletteko, että syön enempää kuin tekään. Mutta oletteko nähneet naamaani surkeana? Kas niin, kämppiin pojat! Mitä hyväksenne tehdä voidaan, se tehdään.

Niin suuri vaikutus oli tällä miehellä ja niin työmiesten suosima hän oli, että häntä nytkin toteltiin. Sekavaa murinaa tosin kuului, mutta joukko hajaantui kuitenkin ja miehet astuskelivat härkäpäisellä hitaudella asuntoihinsa.

Insinööri itse oli niin uupunut, että hän pakostakin heittäysi puusohvalleen, kun jännitys oli ohi. Mutta ei ollut aikaa levähtää. Masuuneja ei voinut jättää ilman muuta kylmenemään, sähkölaitos vaati hoitajansa, jos mieli saada valoa, kaivoksella oli järjestämistä ja miehiä oli lähetettävä korjaamaan puhelinjohtoa, jonka tänään ihan mielettömänä raivonnut myrsky oli taaskin katkaissut.

Hän jakeli käskyjä insinööreilleen ja työnjohtajilleen. Hän keräsi vapaaehtoisia sellaisiin töihin, joita ei mitenkään voitu keskeyttää. Hän juoksi voima-asemalla, kierteli kaivoksella, tarkasti valimot, rautasulattimot, teräsuunit. Hän tunsi askeltensa horjuvan ja päätään oudosti pakottavan, mutta hän puri hampaitaan ja jatkoi työtään.

Kuuden aikana alkoi myrsky heikentyä. Se lakkasi nopeasti. Jo seitsemältä oli taivas sees, pakkanen kiristyi kiristymistään ja kuu loisti kirkkaana, heittäen sinertäviä varjojaan aaltoilevien tunturipengermäin notkoihin.

Johansson koetti soittaa Tölleviin, mutta ei päässyt; linjamiehet eivät vielä olleet ehtineet korjata johtoa. Sitten hän lysähti tuolille lopen uupuneena. Hän hieroi kirveltäviä, verestäviä silmiään ja mietti vielä kerran, mitä voisi tehdä. Mutta muuta ei ollut tehtävissä kuin odottaa. "No, musta Pekka, luulenpa hitto soikoon, että nyt voit nukahtaa kerrankin", mutisi hän itsekseen. Samalla hän tunsi olevansa omituisesti hyvillään siitä, että kuitenkin oli saanut työläiset tottelemaan.

Silloin kulkuset kulahtivat; kuului jalaksen narinaa; joku ajoi pihaan.

Johansson raotti uutimia. Kuun kirkkaassa hohteessa hän tunsi Aune rouvan ja heti hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Avopäin hän syöksyi portaille.

— Mutta oletko mieletön, Aune! Kuinka sinä olet päässyt tänne?
Hevosesi on varmaankin sukeltanut hangessa.

— Tie on paremmassa kunnossa kuin luuletkaan, se on niin metsän sisällä. Tietysti kinoksia. Mutta myrsky on pusertanut ne niin lujiksi, ettei hevonen kovinkaan vajoa. Puolessatoista tunnissa ajoimme koko matkan. Olihan se kaksi kertaa kauemmin kuin tavallisesti. Mutta voi, kuinka siellä oli ihanaa, kuinka metsä oli kaunis!… Mitä sinulle kuuluu, Pekka?

— Unettomia öitä kuin ensi kertaa rakastuneelle. Vähän modernia väsymystä. Ja huono omatunto.

— Omatunto? Miksi niin?

— Ritarillisuuden puutteesta esimieheni rouvaa kohtaan. Olen jättänyt hänet rajumyrskylle alttiiksi.

— Jonka korjaat heti, niin. Sinä istut rekeen ja tulet meille.
Tahdotko?

— Tahdonko! Luulen, että se on väärä sana ja huonoa kieltäkin.
Minä en tahdo muuta kuin pihvin, joka on suurempi kuin kesähattusi.
Pelkäänpä tosiaan, että olen liika väsyksissä.

— Mutta nuku, hyvä ystävä. Nuku reessä turkeissasi, nuku sohvalla sillä aikaa kuin katan pöydän. Ja nuku vaikka syödessäsi, minä en aio sanallakaan sinua häiritä. Mutta mukaan sinun täytyy tulla, jos suinkin joudat. Sinä laiminlyöt itsesi ihan liikaa.

Johansson mietti hetkisen; hänellä ei todellakaan ollut nyt erikoista kiirettä; ensi kertaa pitkästä aikaa. Hän ilmoitti insinööri Blomille matkastaan ja määräsi hänet sijaisekseen. Sitten sukelsi hän valtaviin turkkeihinsa ja oli tuossa tuokiossa Aune rouvan vieressä.

— Pekka, mitenkä luulet Antin nyt voivan? Missä hän ollee? Mitä miettinee?

— Hänkö? Istuu tietysti Rovaniemellä ja lisää puita pesään. Ja miettii piippu hampaissa, mitä tyhmyyksiä me täällä teemme.

— Mutta jos hän on lähtenyt tänne.

— Eihän toki. Luonnon voimille ei edes hänkään mitään mahda.

— Hänkään. Sinä sanoit sen niin omituisesti. Sinäkin tunnustat hänen voimansa.

— Tunnustan kyllä.

Syntyi hiljaisuus. Aune rouva katseli tunturia, joka mahtavana, kuun kirkkaasti valaisemana piirtyi tummaa taivasta vasten kuin hiljaisen erämaan mykkä valtias. Sitten hän sanoi hiljaisella, värähtävällä äänellä:

— Niin, Antti… Hän on kuin tuo tunturi, lumen, jään ja kiven peittämä… Mutta syvällä, ihan sisimmässä on tulta ja kultaa…

Pekka loi häneen omituisen syrjäsilmäyksen, mutta vaikeni. He vaikenivat molemmat kauan aikaa. Vihdoin Aune rouva sanoi:

— Ei, nyt en häiritse sinua enää. Saat nukkua. Kun he saapuivat perille, heräsi Pekka tosiaankin jonkunlaisesta horroksesta. Hänen päänsä oli raskas ja puistatukset kiitivät läpi ruumiin; varmaankin hän oli kaivoksella vilustunut.

— Kylläpä olet kurjan näköinen, Pekka. Silmäsi verestävät ja ihan vapiset. Minäpä tuon filtin ympärillesi, sanoi Aune rouva istuttaessaan Pekan mukavaan korituoliin.

— Ei minun kuitenkaan olisi pitänyt lähteä, vastasi toinen harvinaisen masennuksissa.

— Tahdotko konjakkia? Antti on antanut sitä minulle kylmän varalta.

— Kyllä, kiitos. Ehkä tosiaankin olen sen tarpeessa nyt.

Aune rouva kietoi hänet filttiin hellästi kuin oman poikansa, toimitti tulta pesään ja toi konjakkikarahvin pöydälle.

— Pekka parka, kylläpä olet laihtunutkin.

— Älä sinä nyt hemmottele minua niin kovasti. Ilmankin minua hävettää väsymykseni.

Konjakki meni tavattomasti hänen päähänsä ja nosti punan hänen poskipäilleen. Hänen silmänsä kiiluivat oudosti kuin kuumesairaan. Pitkän aikaa istuivat he aivan ääneti, kuunnellen tulen räiskymistä uunissa, Aune rouvan mieli teki kysellä kuulumisia kaivokselta ja radalta, mutta hän hillitsi itsensä ja antoi Pekan istua mietteissään.

"Kylläpä olin mieletön kun lähdin", ajatteli Pekka moneen kertaan.
Hänen oli vaikea olla. Äänettömyyskin häntä kiusasi.

Siinäpä oli hänen viulunsakin! Harvoin jouti hän sitä nykyään soittamaan. Se oli täällä Aunen luona, joka toisinaan ikävöi sen säveliä. Täälläpä sen paikka olikin; kaivoksella olisi sen ääni kokonaan hukkunut työn pauhuun.

Pekka otti viulunsa ja näppäili sen kieliä. Sitten hän yritti soittaa jotakin, mutta se ei tyydyttänyt häntä ollenkaan. Hän keijahutti kaarta yli kielikon tuskastuneena; ruma epäsointu syntyi; hän laski pois viulun ja huomasi käsiensä vavahtelevan. Pitkän aikaa tuijotteli hän maahan, nieli pari kertaa kuin olisi jotakin kohonnut kurkkuun. Sitten hän pakotti itsensä iloisen näköiseksi ja naurahti:

— Kaikkia sitä tässä vielä yrittää!

Mutta hän ei saanut katsotuksi Auneen, joka tarkasteli häntä osanottavainen ja hämmentynyt ilme kasvoillaan, eikä sanonut mitään.

— — —

Myöhemmin soi puhelin. Insinööri Johanssonia kysyttiin. Hän hoippui vastaamaan.

Insinööri Blom ilmoitti, että vahtimiehistö napisi. Se ei tahtonut nälkäisenä seisoa pakkasessa, kun toiset makasivat. Hän oli pulassa.

— Koettakaa pitää heitä kurissa. Minä tulen niin pian kuin ehdin, vastasi Johansson katkeralla, väsyneellä äänellä.

Mutta silloin syöksyi Aune rouva miltei hänen kaulaansa. Kiihtyneenä hän hyväili hänen hartioitaan ja sanoi yhä uudestaan:

— Sinä et saa lähteä, Pekka! Minä en päästä sinua! Sinähän olet sairas väsymyksestä. En päästä sinua, kuuletko, en vaikka mitä tekisit. Jopa sitten on, elleivät he tule hetkeäkään aikaan ilman sinua!

— Älähän, Aune hyvä. Mentävä minun on kuitenkin. Silloin Aune rouva soitti kiivaasti:

— Halloo. Onko Blom? Teidän on tultava toimeen ilman Johanssonia. Hän on liian uupunut. Olette vastuussa hänen elämästään, ellette nyt jätä häntä rauhaan. Eihän hänkään ole mikään jumala, tottakai voitte tehdä saman kuin hänkin!

— — —

— No niin. Toivon sitä. Koettakaa parhaanne. Hyvästi.

Pekka tyhjensi lasinsa eräänlaisen raivon vallassa. Hän istui maahan tuijottaen ja hänen otsallaan oli pilvi.

— Tuosta en pidä ollenkaan, Aune. Minä lähden kuitenkin. Anna valjastaa hevonen.

Aune rouva vastasi liikutettuna, silmät kosteina.

— Mutta Pekka! Kyytimieskin on jo mennyt torpalleen. Ethän sinä lähde, sinä et saa lähteä! Tottele toki minua. Minä annan laittaa vuoteen sohvalle ja sinä jäät kauniisti nukkumaan. Lähdet aamulla varhain.

Ja Aune rouva istuutui hänen viereensä, otti hänen kätensä, silitti sitä hellästi ja hiljaa. Ja ihan yhtäkkiä Pekka antoi perään, jäi äänettömänä istumaan ja suloinen, lämmin onnen tunne sai hänet valtaansa.

— Kuinka heikko sinä olet, kätesi vavahtelee, puheli Aune hiljaa.

Taas eräänlainen tyytymättömyyden väre ilmaantui Pekan kasvoille.
Taas palautui hänen mieleensä: "miksi lähdinkään, kun tiesin olevani
uupunut". Mutta sitten hän alkoi puhua kiihkeästi ja katkonaisesti.
Varmaankin konjakki oli häneen vaikuttanut.

— Kylläpä nyt säälit minua… Kylläpä käteni on heikko… Mutta sinä et ollenkaan tiedä, mitä merkitset minulle… Mitä osaa näyttelet elämässäni, Amerikasta saakka… Heikko… Mutta olenko viitannut sanallakaan, ilmeelläkään!… Vai luuletko, että on leikkiä hyppiä rinnallasi yhtä jalkaa kuin klovni!… Jaksan minä puristaakin. (Hän puristi Aunen käsiä kapeilla, kuumeisilla sormillaan.) Sinä et päästä minua… Et päästä minua… (Hän kohoutui äkkiä pystympään, veri pakeni poskilta, ja silmät hehkuivat.) Mutta jos minä en nyt päästä sinua… kerran! Jos en päästä sinua, tulkoon vaikka mitä. Vaikka kuolema! Oi Aune!

Hän oli hirveästi kiihoittunut; hänen äänensäkin sai ihan toisen, tukahtuneen sävyn. Odottamattomalla voimalla hän kiskaisi Aune rouvan rintaansa vasten, syleili häntä vavahtelevin käsivarsin, suuteli häntä.

— Kuinka ihana sinä olet, Aune… Kuinka minä rakastan sinua, kuinka rakastan sinua, kähisi hän rajusti huohottaen.

Aune rouva joutui oudon huumauksen valtaan. Hän tunsi hehkuvan huuliparin suutelevan silmiään, suutaan, otsaansa. Hän tunsi niiden kulkevan kuin polttavan virran kaulalleen, povelleen. Suloinen ahdistus salpasi hänen hengityksensä. Hän ummisti silmänsä, ei tiennyt enää ympäristöstään, tunsi vajoavansa kuin maan alle…

Mutta sitten näki hän kuin ilmestyksenä jättiläisen. Antin rautaiset kasvot, Antin järkkymätön tahto, Antin silmien väistymätön kirkkaus uhkasivat häntä kuin kummitus. Kuolon kalpeana kasvoiltaan hän riuhtaisi itsensä irti, seisoi huohottaen kuin teatterinainen ja kirkaisi kuin hengen hädässä yhden ainoan sanan:

— Antti!

Pekka istui kyyryssä, kokoon lysähtäneenä ja tuijotti Aunea pistävin silmin. Sitten, yhtäkkiä, kuvaamattoman, häpeänsekaisen kärsimättömyyden vallassa hän tarttui karahviin, joi monta lasia peräkkäin. Hänen päänsä valahti rinnalle, eikä hän saanut nostetuksi katsettaan.

Mutta Aune rouva riensi huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen, nyyhkyttäen sydämensä pohjasta ja yhä uudestaan toistaen miehensä nimeä.

— Antti, Antti, Antti, Antti!

Hän luuli menehtyvänsä mielipahaan, jonka syytä hän ei ymmärtänyt.
Eipä hän edes ollut loukkaantunut.

Sitten kuului outo rasahdus ja valittava, vingahtava äännähdys. Hän säikähti, syöksyi ovelle. Aikoiko Pekka lähteä? Hän painoi korvansa ovea vasten, mutta ei kuulunut muuta kuin raskasta hengitystä. Mutta avata hän ei uskaltanut.

Hän astui akkunan ääreen ja painoi otsansa ruutua vasten. Kuu loisti; valtavat kinokset kiiluivat timanteissa; metsä nukkui kuin kivettyneenä lumivaippaansa.

Taas omituinen, suloinen ahdistus painoi häntä. Kylläpä Pekka oli sairas tänään… Kuinka toisenlainen hän oli kuin Antti, raju… Vieläkin hänen huuliensa jälki poltti… Yhtäkkiä Aune rouva tuli ajatelleeksi, kuinka nyt olisi, jos hän ei olisi riistäytynyt irti, vaan antautunut siihen hurmioon, joka oli vetänyt häntä kuin syvyyksiin. Lämmin väristys kiiti hänen ruumiinsa läpi ja hän tunsi poskiensa karahtavan punaisiksi.

Kylläpä salissa oli hiljaista. Hän raotti varovasti ovea. Viulu oli matolla kaula katkaistuna; se se siis oli rasahtanut. Pekka nukkui syvässä unessa, pää veltosti rintaa vasten.

Aune rouva haki tyynyn hänen päänsä alle, nosti hänen jalkansa toiselle tuolille ja kietoi filtin hänen ympärilleen. Kylläpä hän nukkui raskaasti… Kuinka punaiset hänen huulensa olivat. Ne olivat kuin zinoberiviiru vahankalpeilla kasvoilla. Aune rouva katseli häntä kauan aikaa. Niin suurestiko Pekka rakasti häntä yhä… Kaunis Pekka oli! Kuinka hänen tummat hiuksensa loistivat ja ikäänkuin lainehtivat alas otsalle… Taas Aune rouvaa lämmitti omituisesti. Kevytmielinen loiste hiipi hänen puoleksi sulkeutuneisiin silmiinsä. Yhtäkkiä hän kumartui ja suuteli keveästi Pekan huulia. Sitten hän riensi kuin pahantekijä omaan huoneeseensa, väänsi oven lukkoon ja painoi sykkivää sydäntään polttavin käsin, silmien auetessa oudon suuriksi ja miettiviksi.

* * * * *

Viidennen päivän iltana, kymmenen aikana, kun myrsky oli jo täydellisesti lakannut, alkoi Nautsisuvannon miehiä saapua Tölleviin. He ajoivat nälästä ja väsymyksestä hoippuvin hevosin, jäsenet kankeina ja huulet sinisinä kylmästä. Heitä tuli kuorma kuorman jälkeen, monen tunnin aikana. Toiset olivat palelluttaneet jalkansa, toiset kätensä, muutamilla oli nenä ja poskipäät aivan valkeina.

Matkalla olivat Latvan muonanhakijat tulleet heitä vastaan. He olivat purkaneet heidän kuormansa, riistäneet ruokavarat, ahmineet vatsansa täydeltä — raaka lihakin oli heille kelvannut — ja käännyttäneet muonanhakijat mukaansa. Toiset olivat koonneet säilykerasioita leipäpalasia ja juustonkimpaleita laukkuihinsa. He olivat toivoneet pääsevänsä junaan, joka Porojärvellä oli jäänyt kinokseen. Mutta siinä he erehtyivät. Juna ja lumiaura oli saatu peräytetyksi takaisin Tölleviin. Silloin ei heidän auttanut muu kuin hevosilla jatkaa matkaa.

Heidän jäljessään ponnistelivat jalkamiehet. Näistä usea uupui tuiskuun, toiset paleltuivat, toiset pääsivät taloihin ja kolttain majoihin. Lukuisia tuli Salmijärvelle saakka, ponnisteltuaan kinoksissa koko tuon 70 kilometriä pitkän matkan.

Edellä kulkevat hevosmiehet poikkesivat niinikään ensin Salmijärven taloihin. Mutta nämä olivat miltei tyhjiä. Jo aikoja sitten Töllevin miehet olivat kiskoneet isänniltä kaiken, mikä suinkin oli otettavissa, niin että nämä kärsivät itsekin nälkää. Mutta hevoset saivat heiniä. Salmijärvelle he eivät kuitenkaan tahtoneet jäädä. Heitä elähytti hätäänjoutuneille ominainen toivo, he luulivat Töllevissä olevan paratiisin. Ja uskollisesti kuin lampaat jälempänä tulevat seurasivat etumaisten esimerkkiä. Kaikki he poikkesivat Salmijärvelle, syöttivät hevosiaan, lämmittelivät ja jatkoivat sitten matkaa. Menettelyynsä oli heillä sitäpaitsi toinenkin syy: heidän reissään oli paleltuneita, jotka huusivat apua, ja lääkäri oli Töllevissä samoin kuin sairasparakitkin.

Hätääntyvä Grönberg oli jo ensimmäisten kuormain saapuessa joutunut suunniltaan. Minne hän majoittaisi nämä miehet, jotka vaativat yösijaa, mistä hän saisi heille ruokaa? Hän käski heitä viemään hevosia talleihin niin paljon kuin oli tilaa ja kehoitti miehiä pysymään tyynesti kämpissä. Mutta hän arvasi, että pakolaisia oli tulviva yhä ja yhä. Hän syöksyi työnjohtajiensa asuntoon; näistä kolme ryypiskeli; silloin hän otti pari vahvaa naukkua ja sortui sitten juomaan koko loppuyöksi.

Mutta silloin Kuusi, J. V. Laakson vanha piirtäjä, osoitti, mitä hän oli miehiään.

— Me tahdomme ruokaa, huusivat pakolaiset.

— Vastahan ryöstitte kuormat tiellä, vastasi hän.

— Ei se riitä, siitä saivat vain muutamat.

— Ruokaa ei ole.

— Sitten me lähdemme Boris Glebiin.

— Menkää, siellä ei ole leivän palaa.

— Mutta me pääsemme Kirkenesiin.

— Ja mitä luulette sieltä lähtevän? Kolttakosken miehet ovat ottaneet kaikki. Ja sentään he ovat nälässä, kuten tekin.

Silloin kauhu valtasi pakolaiset ja he vaikenivat.

Mutta Kuusi osoitti heille tyhjiä varastovajoja. Hän löysi neljä rautakamiinaa eräästä varastosta, hän osoitti miehille lautoja, hän kannatti heiniä ja teetätti makuulavoja. Savua tuli kyllä vajoihin, mutta pakkanen ei päässyt puremaan ja miehet olivat tyytyväisiä. Kunpa vain olisi ollut ruokaa!

Mutta pakolaisia tulvi yhä ja yhä. Vajat täyttyivät, kaikki Töllevin työläisasunnot täyttyivät viimeistä sijaa myöten, yksinpä sairasparakeissakin oli sekaisin terveitä ja sairaita.

— Menkää takaisin Salmijärvelle, karjui Kuusi. Mutta ei, sinne he eivät tahtoneet. Ei hengen uhallakaan olisi saatu heitä eroamaan pääjoukosta.

— Siellä ei ole mitään. Ennen kuolemme tähän, kuin käännymme takaisin pakkaseen.

He tekivät suuria nuotioita pihaan ja värjöttivät siinä, kantaen heiniä lumelle. Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä enemmän synkkä raivo sai heidät valtaansa.

* * * * *

Kello puoli kaksi yöllä kuului jalasten narinaa ja muuan reki pyrki pihaan. Väkeä oli sen tiellä. Susiturkkeihin upotettu mies äännähti jotakin hillitysti, mutta terävästi; ruoska vingahti, musta hevonen, jonka kupeille sakka oli jäätynyt kuin pitsiröyhelys, karkasi kahta jalkaa ja työläiset väistivät kaatuillen kahden puolen. Vasta kun turkkiin kääriytynyt mies nousi reestä, tunnettiin hänet insinööri Jäkäläksi.

— Missä Grönberg? kysyi hän lyhyesti Kuuselta, joka ihmeissään riensi häntä vastaan.

— Hän ei ole sisällä tällä haavaa, kuului epäröivä vastaus.

— Missä sitten?

— Työnjohtajien asunnossa, luullakseni.

— Ettekö tienneet, että olin tulossa?

— Emme ollenkaan.

— Niin, johdot ovat poikki. Kyrön ja Nautsin välillä ei ole ollut yhteyttä koko myrskyn aikana… Hakekaa Grönberg.

Kun Grönberg vavisten ja tukkihumalassa hoippui konttorihuoneeseen, istui Jäkälä pöydän takana kasvot kylmästä pöhöttyneinä, tukka sekaisin ja kiillottomana ja harmaat, terävät silmät sameina ja verestävinä. Grönberg ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta.

Seurasi tuokio äänettömyyttä. Terävä ryppy kulmainsa välissä Jäkälä katseli Töllevin varastopäällikköä. Sitten syöksähti tumma puna hänen poskilleen, nyrkki jysähti pöytään ja hän ärjäisi:

— Menkää ulos!

Sitten Jäkälä kutsutti luokseen työnjohtajat ja järjestysmiehet.

Neljännestunnin kuluttua pihamaalla parveilevat työläiset huomasivat, että työnjohtajat riensivät talleihin ja alkoivat valjastaa hevosia. Hetkistä myöhemmin Jäkälä ilmestyi avopäin kirkkaasti valaistuille portaille.

— Pystyyn joka mies! Nyt ne vievät meiltä hevoset, ne perkeleet! Ne ajavat pois ja jättävät meidät tänne, huusi muuan leveäharteinen, tavattoman roteva mies.

Silloin Jäkälä alkoi puhua.

— Siinä on itse pääpiru! sähähti äskeinen mies, ennenkuin hän oli päässyt alkuunkaan, mutta Jäkälä ei ollut sitä kuulevinaan.

— Sensijaan että olisitte pysyneet Nautsissa lämpimissä kämpissänne, te olette syöksyneet tänne kuin mielettömät, alkoi hän selvällä, mutta erittäin rauhallisella äänellä. — En ole ikinä nähnyt epätoverillisempaa joukkoa. Te otitte hevoset ja pelästytitte toverinne. Nyt on heistä kymmeniä, ellei satoja hautaantunut hankeen. Te ryöstitte heille lähetetyt muonavarat. Sieltä, missä teitä ei vaivannut muu kuin alkava nälkä, te raukkamaisesti karkasitte tänne, jossa ei ole mitään.

Silloin karkasi äskeinen roteva mies portaita ylös ja häristi valtavaa nyrkkiään insinööri Jäkälän kasvojen edessä.

— Älä kolita nokkaasi, saatana! Veljeltäni on molemmat jalat polviin asti jäässä. Se on sinun syytäsi!

Katsahtamattakaan kiihkoilijaan insinööri Jäkälä suuntasi kämmensyrjällään hänen leukansa alle salaman nopean djiu-djitsu-lyönnin. Surkeasti uikahtaen mies suistui hankeen ja jäi liikkumattomana makaamaan, mutta insinööri jatkoi keskeyttämättä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Kehoitan teitä rauhallisesti kuuntelemaan sanojani. Katsokaa ympärillenne! Niin pian kuin syntyy levottomuutta, alkaa paukkua; enemmän kuin viisikymmentä pistoolia on suunnattuna teihin.

Synkän näköisinä työläiset vilkuivat ympärilleen ja hätkähtivät. Kirkkaassa kuutamossa he huomasivat, että järjestysmiesten ketju oli piirittänyt heidät. Nämä seisoivat liikkumattomina noin viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päässä, joka taholla, vyötäisiin saakka lumessa, revolveri kummassakin kädessä.

Insinööri Jäkälä jatkoi:

— Valjastutan hevosenne. Niillä lähtee osa teistä etsimään tielle uupuneita tovereita. Toisen osan määrään lumiauran matkaan luomaan tietä auki Petsamoon. Kolmas osa jää tänne, mutta käy heti levolle, ainoastaan kamiinan lämmittäjät valvovat. Mutta ennen sitä tutkitaan kaikkien eväslaukut. Tiedän, että niissä on ruokaa, jonka tänne tullessanne ryöstitte. Kaikki se ruoka jaetaan niille, jotka nyt heti lähtevät työhön. Ne, jotka jäävät lepäämään, eivät saa mitään.

Hän oli tarkoituksellisesti kauan aikaa ääneti ja tarkasteli joukkoa terävin silmin. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei jalan muuttoa. Sitten hän jatkoi paljoa ystävällisemmin.

— Ja pysykää aivan levollisina. Jos kärsittekin nyt nälkää, ette silti saa uupua, muuten olette hukassa. Olen vakuutettu siitä, että muonalaivat näinä hetkinä saapuvat Petsamoon. Kun lähdin Rovaniemeltä, olivat ne poikenneet Pohjois-Norjan satamaan odottamaan myrskyn tyyntymistä. Mutta ennenkuin ruokavarat saadaan tänne läpi kinosten, tarvitaan tarmoa ja ponnistusta. Vaadin ehdotonta kuuliaisuutta ja järjestystä ja katson asiakseni ilmoittaa teille, että tottelemattomuutta ei nyt seuraa rangaistus, vaan luoti.

Jo kello kolmen aikana yöllä oli työt saatu järjestykseen. Silloin
Jäkälä soitti Kolttakoskelle. Insinööri Blom vastasi hänelle.

— Haluan puhutella insinööri Johanssonia Jäkälä kysyi.

— Hän ei ole nyt tavattavissa.

— Miksi ei?

— Mikä olisi asiana? Kuka kysyy häntä? kuului kärsimättömästi.

— Insinööri Jäkälä.

— Herra insinööri, hän on Koskilinnassa, rouvanne luona.

— Soittakaa hänelle. Kutsukaa hänet pois. Sanokaa, että minä tahdon puhua hänen kanssaan.

Tuokion kuluttua insinööri Blom soitti uudestaan.

— Palvelija ilmoitti, että rouva nukkuu, herra insinööri.

— Entä sitten? Äänettömyys.

— Entä sitten? toisti Jäkälä.

— Enhän… tuota, enhän minä voinut kysyä insinööri Johanssonia.

— Äsh! Voitteko yhdistää täältä suoraan Koskilinnaan?

— Tuota… se on kyllä erikoisjohto. Olkaa hyvä ja odottakaa, minä katson… Kyllä, minuutin kuluttua. Insinööri Jäkälä odotti.

— Nyt on valmis.

— Halloo! Onko Koskilinna? Mariko se on?… Herättäkää rouva!

— — —

— Sinäkö se olet, Aune?

— Hyvä Jumala, Antti! Mistä sinä soitat?

— Töllevistä.

— Taivas! Sinä olet täällä! Oletko sinä tosiaan täällä? Milloin sinä olet tullut?

— Pari tuntia sitten… Kuule, onko Pekka siellä?

— Pekkako?… Ei, ei hän enää ole. (Ääni kuului kummallisen epävarmana.)

— Koska hän lähti?

— Noin… noin puoli tuntia sitten. Hän oli niin uuvuksissa. Hän nukahti sohvalle… Milloin tulet tänne?

— Heti kun ennätän, Aune. Näkemiin.

Insinööri Jäkälä odotti puoli tuntia; sitten hän soitti
Kolttakoskelle.

— Eikö insinööri Johansson vielä ole tullut?

— Ei, herra insinööri. Hänen on mahdotonta ehtiä niin nopeasti. On tuskin puolta tuntia siitä kun hän soitti täältä hevosen.

Jäkälän kulmakarvat kohosivat. Hän oli ääneti hyvin pitkän aikaa.
Vihdoin hän sanoi:

— Niin, pyytäkääpä häntä heti saavuttuaan soittamaan minulle.

Hän laski hajamielisesti kuulotorven kädestään ja jäi mietteissään tuijottamaan. "Soitti hevosen", ajatteli hän itsekseen. "Mitä ihmettä se Aune sitten höpisi hänen lähdöstään."

* * * * *

Mutta kun Aune rouva yöpuvussaan laski kädestään kuulotorven, horjahti hän kuin juopunut ovelle ja painoi rajusti sykkivää sydäntään. Taivaan Jumala! Hän oli valehdellut! Antille! Mitä varten? Miksei hän yhtä hyvin voinut sanoa, että Pekka oli vielä täällä?

Hän muisti eilisillan kohtausta. Eihän siinä ollut mitään… Hän oli vain… hän oli vain suudellut Pekan huulia… Kuten veljen. Kun ne olivat niin kauniit… Oliko se rikos, joka johti toiseen, valheeseen?

Hän syöksähti uudelleen puhelimen luo. Hän soittaa. Hän peruuttaa. Hän sanoo, että Pekka on vielä täällä… Oi, mutta mitä ajattelee Antti silloin? Hänen mieleensä hiipii epäilys… Antin, joka ei voi unohtaa mitään… Ei, ei hän voi soittaa… Hyvä Jumala! Kuinka hän oli tullut valehdelleeksi äsken… unen horteessa, säikähdyksissään?

Kiireesti hän riensi kammioonsa, heitti viitan ympärilleen ja meni saliin. Siinä nukkui Pekka, aivan samassa asennossa kuin illallakin.

— Pekka! Kuuletko yhtään, Pekka? Antti kysyy sinua.

Insinööri Johansson heräsi ja harhaileva katse kiiti ympäri huoneen.
Nähtävästi hän ei ollenkaan tiennyt missä oli.

— Pekka, Antti kysyy sinua. Hän on Töllevissä. Kuin piiskan iskusta insinööri Johansson karkasi pystyyn ja riensi suoraa päätä puhelimen luo.

Mutta Aune rouva ehätti hänen jälkeensä.

— Et saa soittaa, Pekka! Minä… minä… Voi, minä tulin sanoneeksi
Antille, että olet jo lähtenyt.

Pekka tuijotti häneen kummallisen tylsästi pitkän aikaa. Sitten hän kuitenkin soitti, Aune rouva tuli aivan kalpeaksi ja vapisi kuin haavan lehti, mutta ei saanut sanaa suustaan.

— Halloo! Onko Blom? Heti paikalla hevonen. Hiiliä hännän alle ja kymmenen ruoskaa!

Kas sehän oli entistä Pekkaa! Aune rouva henkäisi helpotuksesta ja yritti hymyillä.

— Minä taisin olla eilen päissäni, Aune, sanoi Pekka syrjään katsoen. Mutta hänen kasvoillaan oli omituinen häpeän ilme.

— Väsyksissä sinä olit.

— Mutta nyt olen kuin uusi mies. Tahdotko, että hyppään ilmavoltin.

Pekka koetti hymyillä kuten ennenkin, mutta kovin se oli väkinäistä. Keskustelu sujui kuitenkin entiseen rattoisaan tapaan siihen asti kuin hevonen tuli.

— Näkemiin, Pekka, Koska tulet?

— En koskaan enää, vastasi Johansson nauraen, mutta hänen naurunsa oli kuin nyyhkytys.

— Tietysti jo tänään. Tai viimeistään huomenna, Antin kanssa.

— En koskaan enää, toisti Johansson, ravistaen moneen kertaan päätään, katsomatta Aune rouvaa silmiin. Sitten hän kääntyi nopeasti ja painalsi juoksujalkaa rekeen.

Kun Johansson oli ehtinyt Kolttakoskelle, soitti hän heti Jäkälälle.

— Naisissako sinä näihin aikoihin? kuului pistävä kysymys.

Johansson loukkaantui tavattomasti; veri syöksyt hänen kasvoilleen.

— Rouvasi luona, joka oli yksin koko myrskyn ajan, vastasi hän arvokkaasti.

— Saman tekevää. Äänettömyys.

— Kuulehan. Myrsky lakkasi kello kuusi eilen illalla. Nyt on kello puoli viisi. Ainakin kymmenen tuntia olet antanut mennä hukkaan.

— Kuinka niin?

— Onhan sinulla toinen pyöröaura? Kivimäellä on toinen.

— Niin on.

— No niin. Miksi et herran nimessä pannut sitä eilen heti liikkeelle? Ainakin tänne Tölleviin asti olisi linja nyt auki. Vai onko sinulla kenties ruokaa siellä?

Johansson tunsi ja tunnusti, kuinka oikeassa Jäkälä taaskin oli. Hän kirosi itsekseen eilistä väsymystään, huolimattomuuttaan, ja vaikeni.

— Siis aura heti radalle! Lapiomiehiä mukaan, muuten ei sekään selviydy leikkauksista. Ja seuraat itse mukana, minä saatan väsyä, kun olen ollut ulkona koko myrskyn ajan. Ja nyt tarvitaan miestä täällä, eikä siellä.

Johanssonin teki mieli sanoa, ettei hänkään ollut aikaansa nukkuen tuhlannut. "Itse olet maannut turkeissasi koko ajan", välähti hänen mieleensä. Mutta samalla hän tajusi, että väärin se oli: ei siinä ilmassa nukuttu.

Hän ei ennättänyt vastata mitään, kun Jäkälä soitti kiinni.

— — —

Mutta Johanssonin viimeinen matka siitä kyllä tuli. Oliko siinä kohtalon sormi, kuten viisaat kahvirouvat sittemmin väittivät, vai oliko siihen syynä harkinnan puute, mikä oli Jäkälän mielipide, se on vaikea sanoa. Harkinnan puute sen vuoksi, että hän määräsi vanhan käyttämättömänä viruneen veturin työntämään auraa.

Juuri Koskilinnaan tekemänsä matkan perusteella (kuinka omituista sekin) hän arveli, ettei pyöröaurakaan yhden veturin voimalla voinut päästä mihinkään. "Myrsky on pieksänyt kinokset koviksi kuin kallio, nyt tarvitaan voimaa, pojat", oli hän sanonut. Ja niin oli auraa työntävän veturin lisäksi laahattu huono rähjä, joka "hengenahdistuksen" takia — käyttääksemme kuljettajain kieltä — jo kuukausia sitten oli jätetty syrjään.

Ja hänellä oli ollut hirveä kiire, kuin kuolema olisi häntä kutsunut.

— Täysi höyry! Neula viivan yli, siekailematta! Niin oli hän käskenyt. (Neulalla hän tarkoitti manometrin osoittajaa, joka liikapaineen vallitessa sivuuttaa asteikkoon merkityn punaisen viivan, sallitun paineen rajan.)

Itse käytti hän moottoria, joka antoi auran pituussuuntaan kulkevalle pyörön akselille liikkeen. Ja terät, jotka ilkeästi suristen ja tuulimyllyn siipiä muistuttaen kieppuivat ympäri hirveällä vauhdilla, heittivät lunta sakeana tuiskuna kymmenien metrien päähän.

Mutta sitten tuli äkkiä pysähdys: kaatunut puhelinpylväs oli hautautunut kinokseen ja jysähti nyt auran pyöriä vasten. Veturien sylintereissä eivät männät päässeet liikahtamaankaan. Höyry, jonka pätsiä muistuttava uuni oli tulistanut, pinnistihe, ponnistihe, etsi ulospääsyä, paisui ylpeänä voimastaan. Varaventtiilit pihisivät. Sitten vanhan veturin kattilalevy repesi. Kuului hirveä, maatajärisyttävä pamaus. Kummankaan veturin koneenkäyttäjistä ja lämmittäjistä ei jäänyt mitään jälelle. Lapiomiehet lensivät taivasta kohden hurjasti pyörien. Sitten oli kaikki hiljaista.

Kun insinööri Johansson neljän tunnin päästä löydettiin, makasi hän tiedottomana kinoksessa, kuudentoista metrin päässä radalta ja hänen vasen reisiluunsa oli taittunut kolmesta kohden. Mutta pienintäkään naarmua ei hänen ihossaan ollut.

* * * * *

Kirisevän kylmänä pakkasaamuna valtava pamaus kuului selvästi
Tölleviin. Viipymättä Jäkälä soitti.

— Blom, kuulitteko sitä?

— Kyllä kuulin.

— Oliko kenttäpuhelin auran matkassa?

— Oli kyllä.

— Mutta kukaan ei ilmoita mitään. Siellä ei nyt ole asiat oikein…
Kuulkaa, ottakaa heti kaikki dresinat ja ajakaa auran luo.
Älkääkä unohtako filttejä, peitteitä, sairaspaareja. Lääkäri ja
sairaanhoitajia mukaan. Täältä käsin yritetään minkä ennätetään.

— Jos vain saisin miehet liikkeelle, he ovat kaikki lakossa.

— Älkää joutavoiko! Kuka nyt olisi lakossa! Onhan teillä aseet, käyttäkää niitä. Asiat ovat nyt sillä mallilla.

Töllevin siipiaura, joka ponnisteli paraikaa Petsamoa kohti, komennettiin heti takaisin ja suunnattiin Kolttakoskelle. Mutta koviksi pakkautuneet kinokset hidastuttivat pahasti sen kulkua. Nälkäiset miehet ponnistelivat niin, että hiki pisartui heidän otsalleen pakkasesta huolimatta, ja Jäkälä kulki kaikkialla kiihoittaen, neuvoen, rohkaisten, haukkuen. Minne tahansa hänen vakavat askeleensa suuntautuivat, siellä näytti uutta voimaa suihkivan miesten suoniin ja lapiot heiluivat uudella nopeudella.

Kun vihdoin päästiin Johanssonin pyöröauran luo, seisoi se tyhjänä kuin outo kummitus; Blom oli jo ennättänyt viedä kaikki haavoittuneet. Yliluonnollisilla ponnistuksilla särkyneet veturit siirrettiin syrjään. Sitten kytkettiin pyöröaura veturiin ja vietiin Tölleviin. Blom soitti.

— Onko paljon kuolleita? kysyi Jäkälä.

— Neljätoista miestä. Mutta on paljon sellaisia, joilta on katkennut jäseniä tai jotka ovat saaneet ruhjevammoja. Kaikkein eniten on pakkanen tehnyt tuhoa.

— Entäs insinööri Johansson?

— Molemmat jalat jäässä, vasen sitäpaitsi katkennut onnettomuudessa.
Pahasti kylmettynyt, mutta kyllä hän toipuu.

— — —

Kymmenen aikana aamulla kuultiin Petsamosta käsin ikäänkuin jättiläishirviön läähätystä. Radalla työskentelevät miehet näkivät lumen sinkoilevan läpinäkymättömänä tuiskuna kymmenien metrien korkeuteen. Sitten sukelsi näkyviin musta, puhkuva kummitus. Se oli insinööri Kivimäen pyöröaura.

Tanakka, kulmikas Kivimäki seisoi aurassa yhtä rauhallisena kuin koska tahansa, viikset ja kulmakarvat paksun jään peitossa.

— Ette ilmoittanut mitään tulostanne. Eikö Teillä ole puhelin matkassa?

— Tuota… Pidin sitä tarpeettomana, vastasi Kivimäki. Hän ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä tavatessaan täällä Jäkälän.

— Miksi niin?

— Tuota… kun minulla ei ole ruokaa mukana, niin ajattelin, että se herättäisi ennenaikaista toivoa.

Jäkälän otsa tuli omituisen sileäksi ja hän tarkkasi Kivimäen neliskulmaisia, kirveellä veistettyjä kasvoja.

— Mutta jos nyt laivat tulevat! Lähetetäänkö Petsamosta heti muonaa?

— Juna seisoo valmiina asemalla, lastausta vailla. Otin varastosta ne kaksikymmentä kenttäkeittiötä, jotka siellä olivat ja sijoitin avovaunuihin.

— Minkätähden?

— Ajattelin, tuota, jotta ruokaa kait sitä pitäisi heti olla. Käskin matkalla keittämään valmiiksi sopivaa lientä. Se kun kylmä ruoka olisi liian raakaa nälkäiselle vatsalle.

Jäkälän kirkkaista silmistä loisti eräänlainen hillitty ihailu.

— Se on suomalaisen työtä, sanoi hän vaatimattomasti.

Mutta nuo yksinkertaiset sanat kiertelivät kuukausimääriä työmiesten suussa ja niistä tuli sananparsi. Se oli ainoa tunnustus, minkä Jäkälän oli kuultu koskaan antavan.

Kivimäen pyöröaura suunnattiin Nautsia kohti vereksillä lapiomiehillä varustettuna.

Kello seitsemän illalla, myrskyn oltua kaksikymmentäviisi tuntia tauoksissa, soitettiin Petsamosta, että muonalaivat olivat onnellisesti saapuneet satamaan.

Kello kymmenen aikana särpivät Töllevin miehet ahnaasti lämmintä, virkistävää lientä, jota Kivimäen kokit olivat matkalla keittäneet. Tunnin päästä alkoi ruuan jako Kolttakoskella ja aamuyöstä Nautsissa.

Lumimyrskyn uhkaava kummitus oli voitettu.

* * * * *

Reki pysähtyi sairaalan pihaan, Jäkälä hypähti ylös ja ojensi kätensä vaimolleen. Tämä oli kalpea ja alakuloinen, kauniit silmät olivat turvonneet ja tummien renkaiden ympäröimät. Tyynenä, mutta hiljaisena Jäkälä talutti häntä portaita ylös.

Muuan sairaanhoitajatar tuli avaamaan.

— Kuinka insinööri Johansson voi? kysyi Jäkälä hiljaa.

— Hän nukkuu nyt, kuului vastaus.

— Saammeko nähdä häntä? Koetamme olla niin hiljaa kuin mahdollista.

— Tietysti, herra insinööri.

Hoitajatar avasi oven ja tulijat astuivat Johanssonin pieneen, vaatimattomaan sairashuoneeseen. Pekka itse lepäsi vuoteella tiheästi hengittäen; kuume oli purppuroinut hänen poskensa.

— Onko hän toipumaan päin? kuiskasi Jäkälä.

— Hän on kovassa kuumeessa ja hourii usein, vastasi sisar vältellen.

Aune rouva istui tuolille vuoteen ääreen ja koetti varovasti sairaan hehkuvaa kättä. Jäkälä asettui pään taakse, nojaten uunia vasten.

Hellävaraisesta kosketuksesta huolimatta sairas näytti äkkiä heräävän. Hän avasi kuumeesta loistavat silmänsä, joiden terät olivat tavattomasti laajentuneet ja tuijotti Aune rouvaan. Sitten painoi hän luomensa jälleen umpeen.

— Sinäkö se olet, Aune?… Sinäkö se olet? kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Jäkälää hän ei näyttänyt huomaavan. Sitten oli pitkän aikaa aivan hiljaista.

— En koskaan enää, sanoinhan sen… En koskaan enää, kuului pitkän ajan perästä, vieläkin hiljemmin.

Kyyneleet alkoivat tipahdella suurina pisaroina Aune rouvan silmistä.

Taas sairas vähän raotti silmiään ja eräänlainen hurmio näytti kirkastavan hänen kasvonsa.

— Kuinka olen rakastanut sinua… koko elämäni… Sinua ainoata…
Jospa sen tietäisit!

Mutta sitten levisi heikko hymy hänen huulilleen ja vielä kerran tuli esille jotakin entisestä, iloisesta Pekasta:

— Mutta minä en ole voinut muuta kuin viheltää sen sinulle kuplettilauluina.

Taas kesti tuokion äänettömyyttä.

— Aune… Niin, sinähän se olet… Oi, etkö suutele minua?… Etkö suutele minua?… Niinkuin silloin… eilen… vai koska se oli? Etkö sano minulle jäähyväisiä?…

Vaistomaisesti, silmät kyynelissä, kuolon kalpeana kasvoiltaan ja viiltävän tuskan vallassa Aune rouva vilkaisi mieheensä. Tämä seisoi muuriin nojaten, liikkumattomana, katse syrjään luotuna, tuhkan harmaana. Silloin Aune rouva horjahti ääntä päästämättä pyörtyneenä lattialle.

Taas tuli näkyviin Jäkälän tavaton itsehillintä ja nopea ajatuskyky. Hän ei rientänyt auttamaan vaimoaan, vaan sensijaan pysyi aivan liikkumattomana. Uuniin nojaten hän seisoi vavahtelevin jäsenin, hien pisartuessa valjulle otsalle. Hän näki sairaan vapisevan käden hapuilevan soittokelloa. Hän ajatteli vaimoaan, mutta vielä enemmän hän ajatteli ystäväänsä, monivuotista työtoveriaan, joka nyt taisteli viimeisiään ja jolle hän ei millään ehdolla tahtonut näyttää läsnäoloaan.

Vihdoinkin tuli sisar, joka säikähtyneenä huomasi ensin pyörtyneen rouvan lattialla, sitten kalpean miehen huulille kohoavan sormen. Vasta kun sairas varmasti oli nukkunut, hiipi Jäkälä hiljaa pois.

Kello neljän aikana seuraavana aamuna insinööri Johansson oli kuollut.