IV.
Koskilinna, insinööri Jäkälän huvilarakennus, sijaitsi Paatsjokivarressa, Jäniskosken rannalla, noin 7 kilometrin päässä varsinaiselta kaivosalueelta. Se oli todellakin viihdyttävä, mukavat huoneet suljettuina aistikkaan ulkokuoren sisään, ja paikka, jossa se sijaitsi, oli luonnonihana. Kolttakoskelta, voimalaitoksen luota, missä insinööri Johanssonilla oli asunto, oli rakennettu erinomainen tie huvilalle, ja rouvan käytettävänä oli pieni auto.
Niin kauan kuin Jäkälä oli viipynyt pohjoisessa, oli täällä ollut erittäin hauskaa. Jäkälä tosin möyri yhtenään kaivoksella tarkastamassa porauksia, ja yökaudet he saattoivat Pekka Johanssonin kanssa istua hapoilta käryävässä huoneessa tutkimassa malminpalasia, vertaamassa, kokeilemassa, arvioimassa, ja he saivat toisinaan Aune-rouvankin innostumaan. Hän oli selvillä ammattiasioista kuin tiedemies ainakin, hän tiesi, että suomalainen malmi, magnetiitti, jota ennen oli luultu niin köyhäksi, oli syvemmällä rikasta, rikkaampaa kuin Norjan 35-37 prosenttinen, melkein yhtä rikasta kuin Ruotsin kuuluisilla rauta-alueilla. Tosinaan hän taas kuuli Pekan noituvan ja sadattelevan, kun monen päivän etsintä oli tuonut esille harmaakivensekaista köyhää "moskaa", joka oli moneen kertaan puhdistettava, ennenkuin sen saattoi työntää masuuniin.
Mutta toisinaan ottivat insinöörit hänet mukaansa, kun he lähtivät linjoille. He voitelivat hänet pikiöljyllä, upottivat sääskenhuppuun ja nauroivat, kun hän taisteli ja tuskaili sääskien käsissä, tai valitti pikiöljyn vastenmielistä hajua. Siellä heiluivat kuokat ja lapiot, hietavaunut kitisivät, nostojuntat jymähtelivät, ja hehkuvan auringon paahteessa jännittyivät puolialastomain miesten käsivarsi-lihakset sitkeinä ja kovina kuin teräsjouset. Kaikki nämä raa'at miehet tuntuivat saavan kuin tulta suoniinsa, kun he näkivät Jäkälän. Heidän toimintansa kiihtyi, heidän puheensa lakkasi ja kun he kuulivat hänen äänensä, jonka kovaa sointua Aune rouva ihmetteli, niin he näyttivät vavahtavan.
Suurella leikkauksella hän kuuli Antin kiroilevan poraajille. Vesiperäisillä mailla hän laitatti salaojia ratavallin alle ja huusi kuin mieletön nähdessään miesten jättävän suuria kiviä valliin, hiekan alle. Ja samassa hän saattoi kääntyä vaimoonsa päin ja huomauttaa hiljaisella, ystävällisellä tavallaan:
"Katsos, Aune, ne laajenevat pakkasessa ja koko ratavalli kopristuu ja kohoaa, kuten maantie roudan aikana."
Ja työmiesten oudosti välkkyvissä silmissä Aune rouva toisinaan huomasi ilmeen, joka teki hänet levottomaksi ja miltei puistatti häntä. Niistä silmistä kiilui erämaan yksinäisyys ja villiys, mutta myöskin jotakin muuta, ikäänkuin hivuttavaa nälkää.
Toisinaan hän sai nähdä mitä ihanimpia seutuja, varsinkin etelässä, Paatsjokivarressa, missä Galgamoaivi ja Kaskamoaivi kohosivat kirkkaiden vuorijärvien partailta ja synkän äänettöminä, sumuhuntujen, väriloistoisten rusojen tai pilvien verhoamina vallitsivat erämaan nukkuvaa maailmaa.
Mutta sitten Antti matkusti etelään, jossa hän aikoi viipyä vähintään neljä viikkoa. Tuli yksinäistä ja ikävää. Pekka Johansson kyllä soitteli viuluaan, mutta hän oli työssä kiinni, niin kiinni, että unen puute oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Ja Aune rouva kuljeskeli Boris Glebin autiossa lappalaiskylässä, jonka asukkaat olivat menneet vuonolle kalastamaan, kierteli Pekan kanssa kaivoksella, keskusteli miesten kanssa ja pillahti joskus yksinäisinä öinä, kun ikuisen auringon hurmaava valo herätti hänen kaipuunsa, itkuun kuin koulutyttö.
* * * * *
Mutta nyt oli Antti tulossa.
Puhelin soi. Pekka ilmoitti, että Antti oli jo Männikkökoskella ja arveli ajan sopivaksi lähteä häntä vastaan. Antti oli nimittäin tullut venetietä Kyröstä Inaria ja Paatsjokea pitkin.
Muutaman minuutin kuluttua hurahti hän pyörällään Koskilinnan pihaan, hypähti askeleella portaat ja syöksyi sisään. Hän heitti lakkinsa tuolille, haroi kapeilla, kauniilla soittajansormillaan ruskeata, aaltoilevaa tukkaansa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta, kun hän ojensi rouvalle kätensä.
— Kylläpä sinä olet tänään säteilevä, Aune rouva. Ja pikiöljy on painanut kasvosi ruskeiksi kuin kreolittaren.
— Mitä minun pitää ottaa mukaan, Pekka? Sano se, äläkä lörpöttele.
— Mukaanko? Ei mitään. Ilmankin sinussa on liikaa Antille.
Insinööri Jäkälän moottoriveneellä he laskettivat yli pitkän, ihanan Töllevijärven. Kun virta alkoi jälleen tulla vuolaaksi, laskivat he rantaan ja matkasivat jalkaisin Saarikoskelle, missä heidän oli määrä odottaa. Aikaa oli runsaasti. Pekka tiesi kolttain majan ja he lähtivät sinne.
Maja oli perin kurja, uuni litteäkivestä muurattu ja sen alaosa oli puusta, ikkuna nenäliinan kokoinen, leveät penkit seinillä ja pöytärähjä lattialla; vuoteita ei ollut ja vaatteet sekä alkeelliset taloustavarat olivat hujan hajan penkeillä. Vanha akka, jonka keltaiset kasvot olivat niin rypyissä kuin kuivettunut sieni, istui uunin luona kahvia keittäen ja imien käyrävartista piippua. Penkillä istui nuori, puhdasvärinen, leveänenäinen ja töröhuulinen tyttö, jonka korkea, kampaa muistuttava kansallispäähine pisti heti silmään. Suomea eivät koltat ymmärtäneet. Pekka sai kuitenkin heidät käsittämään, että vieraat tahtoivat kahvia. Ja sitten hän polvistui lappalaisneidon eteen, pani käden sydämelleen ja lausui kuin ensimmäinen rakastaja:
Sua lemmin, niinkuin illan kaste kukkaa vienosti helteen jälkeen. Sua lemmin, niinkuin laiva lempii merta ja meri myrskyä mi myllertääpi sen olemukset pohjaan asti…
— Mutta Pekka, oletko mieletön! huudahti Aune rouva ihmeissään. Lappalaistytölle ei puolestaan ollenkaan näyttänyt olevan vastenmielistä tämän ruskeatukkaisen, kauniskasvoisen herran esitys, jonka sisällön hän arvasi silmistä, mutta jonka leikillisyyttä hän ei täysin ymmärtänyt.
Sitten tuli Antti. He näkivät soutajien kiskovan korkeakeulaista venettä yli Saarikosken veneenvetotaipaleen. Tämä taipale oli kosken saareen, metsän sisään aukaistu linja, joka oli pyöreitä puita täynnä veneen kuljetuksen helpottamiseksi; koski itse oli näet siksi voimakas, ettei sitä käynyt laskeminen. Antti astuskeli vetäjien jäljessä pitkävartisissa lapikkaissaan ja miettiväisen näköisenä. Sitten työnnettiin vene jälleen vesille ja matkaa jatkettiin — kunnes huuto ja nenäliinan heilutus rannalta kiinnitti matkaajien huomion.
— Oliko matka hurmaava, Antti? Varmaankin siellä oli hyvin kaunista, huusi Aune rouva jo kaukaa. Näytti kuin olisi häntä haluttanut syöksyä veteen.
— Kaunistako?… Se kesti niin kauan… Männikkökoskeen tulisi vasta hyvä voimalaitos, Pekka, vastasi Jäkälä astuessaan rannalle.
Hän tervehti ihan yksinkertaisesti, ilman lämpöä, vaikka Aune rouvan kasvot olivat liikutuksesta kalpeat.
— Tästähän pääsemme kai hyvin Töllevin varastoasemalle? kysyi hän
Johanssonilta.
Silloin Aune rouva ei jaksanut hillitä itseään, vaan heittäytyi miehensä rintaa vasten:
— Nytkö heti! Eihän, Antti. Iltakin jo tulee. Ehdithän sinne huomenna.
Hän puhui hellällä, hiljaisella äänellä, joka värähteli omituisesti ja hieroi poskeaan miehensä rintaa vasten, kostuneet silmät maahan luotuina. Johansson pyörähti kuin tuulenkela, kumartui noukkimaan juolukoita ja vihelteli kuin aika poika. Jäkälä rävähytti silmiään; hänen kasvoilleen tuli nolostunut ilme ja häntä näytti harmittavan, että oli tehnyt itsensä syypääksi tahdittomuuteen.
— Ajattelin vain käväistä siellä. Mutta mennään vaan kotiin, ehdinpähän sittemmin.
Aune rouva kyllä tiesi nuo "käväisemiset"; ne kestivät toisinaan pari kolme vuorokautta. Hän huokasi helpotuksesta ja vaikeni.
* * * * *
Antti sanoi nyt tulleensa kesälomalle.
Mutta mikään loma se ei ollut. Hän pysyi kyllä viikon ajan Koskilinnassa, mutta istui alinomaa työnsä ääressä, kirjoitti kirjeitä, lähetti telefonogrammeja, tai viipyi kaivoksella insinööri Johanssonin seurassa. Viikon kuluttua hän lähti Petsamon vuonolle ja otti kuin ottikin rouvansa mukaan.
Petsamossa kiintyi huomio heti uuteen asemaan, joka oli miltei valmis, sinne tänne risteilevine kuparijohtoineen, pylväsmetsineen, loistavine valkoisine isolaattoreineen. Satamaa laitettiin kokonaan uuteen kuntoon. Ja töitä johti neliskulmainen, rokonarpinen Kivimäki, jota saattoi luulla mykäksi, siksi harvoin hän sanoi mitään. Mutta työmiehet, he näyttivät ymmärtävän hänen tarkoituksensa sanoittakin.
Kaikkialla näkyi suuria varastovajoja, joissa oli koneita, rakennustarpeita, kuparilankaa, ruokavaroja. Ja vuonon rannalla saattoi jo nyt havaita tulevan satamakaupungin alun. Siellä vilisi kansaa satalukuisena; oli kauppiaita, työmiehiä, kalastajia, keinottelijoita, jos jotakin.
Petsamon maaherra kunnioitti insinööri Jäkälää kutsumalla hänet ja Aune rouvan vieraisille. Jäkälä meni, söi aterian, vastaili uteliaihin kysymyksiin vältellen, sitten hänellä oli kiire Kivimäen kanssa linjoille. Mutta maaherratar ja Aune rouva kiintyivät ensi näkemältä toisiinsa; olivathan he molemmat naisia, jotka miesten toimiala oli yhtäkkiä syössyt Lapin erämaihin ja joille kummallekaan ikävä ei ollut vierasta.
He tekivät maaherran seurassa moottorimatkan Heinäsaariin, joiden ihmeelliset kaislarannat olivat maan kuulut. Siellä oli lintuja joka suunnalla, joka ikisessä paikassa, haahkoja, räiskiä, merimetsoja, sorsia, alleja. Ja maa oli keltaisenaan muuraimia, suuria, erikoisen herkullisia. Ja maaherra selitti heille, mikä rikkaus piili saarilla, kunhan ennätettiin lainsäädännöllistä tietä estää lintujen mieletön surmaaminen.
Antti viipyi Petsamossa kaksi viikkoa. Sitten palasi hän Koskilinnaan, työskenteli siellä jonkun aikaa ja lähti jälleen etelään.