III.
Tulvaveden aikana yhtiön laivat kuljettivat lakkaamatta tavaraa
Kemijokea pitkin.
Milloin oli lastina pienempiä profiilirautoja johtopylväitä varten, milloin kuparilankaa ja suuria korkeajännitysisolaattoreita. Sitten vietiin ensimmäinen valmistunut turpiini, jonka valtavaa johtopyörää, omituisesti taivutettuja siipiä ja hirmuisen suuria imuputken osia yleisö ihmetteli. Sitten seurasi öljykatkaisijoita, transformaattoreja, valtavia yksivaihe-generaattoreja, kojetauluja, joiden marmori välähteli, mittauskojeita, reostaatteja, jos jotakin. Sitten alkoivat laivat kuljettaa maanviljelyskoneita, oja-auroja, suunnattoman painavia suojyriä, äkeitä, leikkuukoneita ja kokonaisia vuoria teräsköyttä.
Sillävälin valmistui Rovaniemen silta. Sen kaaret pingottuivat komeina ja odottamattoman sirotekoisina. Vesi solisi hiljaa sen kivestä ja betonista tehtyä keskustukea vasten.
* * * * *
J. V. Laakso vilkaisi sikarinsa takaa puolittain äkäisesti ovelle, jota hänen mielestään koputettiin sikamaisen rohkeasti.
— Jaa, esille vaan! hän huudahti. Hän oli muuten paitahihasillaan, kaulus auki ja puhkui siitä huolimatta kuin veturi.
Mutta kovasti hän ällistyi, kun Jäkälä astui sisään. Ketterästi kuin koulupoika hän hypähti tuoliltaan, ojensi jo pöydän luona kätensä ja riensi tulijaa vastaan.
— Terve! Joko sinä nyt olet täällä? En minä jaksanut seista rannalla laivaa odottamassa, ilmankin sulaa tähän helteeseen.
— Tyhjää. Mutta kylläpä täällä jo alkaa olla komean näköistä.
Voima-asema on sentään luonnossa kokonaan toista kuin paperilla.
— Tahdotko suuhusi jotakin, ruokaa, juomaa, sikarin?
— En.
— No sitten mennään.
Siinä seisoi Pirttikosken voima-asema tosiaankin, mahtavana, uutena, komeana. Se oli siihen ilmestynyt kuin taivaasta pudonneena lyhyemmässä ajassa kuin rakentajat olivat itsekään toivoneet. Sen tulevasta neljästä turpiinista ei tosin ollut muuta kuin yksi paikoillaan, eikä sekään voinut kehittää kuin 8000 hevosvoimaa. Patolaitteet eivät näet vielä läheskään olleet valmiit, tämä turpiini kävi yksinomaan Pirttikosken voimalla ja se oli aivan väliaikaisesti sijoitettu.
— Kuinka kauan sinä eilen käytit tätä? kysyi Jäkälä heidän astuessaan suureen generaattorihuoneeseen.
— Noin nelisen tuntia… Pesonen, hoi! Pesonen!
— Täällä, herra tirehtööri.
— Ann' hurrata:
Kuului, kun vesi kohisten syöksyi turpiiniin. Öljykatkaisija suljettiin, faasilamput syttyivät, ampére- ja volttimittarien viisarit värähtelivät, generaattorit surisivat ja suuri transformaattori ulvoi. Jäkälä tarkasteli generaattorin harjoja, jotka kipinöivät hiukan, ja huusi jotakin Laaksolle, joka seisoi kojetaulun ääressä. Sitten he menivät akkumulaattorihuoneeseen, korkeajännityskoppiin, he tarkastivat juurta jaksain koko laitoksen.
— Niin se pörisee kuin mamma-vainaan rukki, sanoi Laakso, pyyhkien ainaista sikarin-mustaa riippuvasta alahuulestaan.
He jättivät aseman ja menivät korjauspajaan, valimoon, puusepänverstaaseen. Lamput paloivat kaikkialla ja he koettelivat sorvien, höyläkoneitten, sirkkelisahain ja porakoneitten toimintaa. Sitten he tarkastivat rakenteilla olevan meijerin, loivat pikaisen silmäyksen sivummalla sijaitsevaan navetta- ja tallirakennukseen, tervehtivät kirjanpitäjiä ja konttoristeja, kävivät heidän uusissa ajanmukaisissa asunnoissaan ja nyökyttelivät tuhansille työmiehille, jotka kunnioittaen nostelivat hattujaan.
Sitten heille tuotiin ratsut. Uskomattomalla keveydellä ihravatsainen
Laakso hypähti selkään.
— Sinä se olet kuin kiinnikasvanut siihen satulaasi, huomautti
Jäkälä.
— Amerikan muistoja. Vanha cowboy, kuului vastaus.
He tulivat viljelyksille, jotka aukenivat silmänkantamattomiin, mutta kaikki oli vasta alullaan. Siellä pisti heti silmään Laakson hirmuiset vintturirivit. Ne olivat painaneet kuin petoeläimet kyntensä syvälle maahan, ne seisoivat horjumattomina ankkuriensa varassa ja kuitenkin oli niitä verrattain helppo siirtää paikasta toiseen. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää virta moottoriin, silloin alkoi vintturin köysikela kitistä ja pyöriä, kiskoen ahnaasti kiiltävää teräsköyttä vatsansa ympäri. Ja köyden toisessa päässä kulki aura, jyrä, ojakone, mikä milloinkin, myllertäen maata kauheilla terillään. Tuolla kiskoi vintturi ylös monijuurisia kantoja, jotka ponnahtivat maasta kuin satalonkeroinen hirviö, jääden rikotuin, katkennein jäsenin kellettämään. Ja kaikkialla työmiehiä, aina vain työmiehiä, jotka hikisinä ja maan mustaamina ahersivat heinäkuun auringon alla.
J. V. Laakso nauroi heille ja laski leikkiä. Toisille hän kirosi ja ärjyi; väliin hän heitteli heille sikareja, mutta uhkasi hirttää heidät, jos he polttavat ne työaikana. Mutta tämä kaikki tapahtui vain sivumennen, ohi ajaessa, he eivät vielä olleet tulleet sinne, mihin J. V. Laakso tahtoi heidät johtaa ja missä hänellä oli Jäkälälle jotakin näytettävää.
— Sinulla on merkillinen kyky tulla toimeen työmiesten kanssa, sanoi Jäkälä. — Suomalainen mies ei niinkään hevillä siedä tuollaista haukkumista.
— Ei siedä! Sepä saakelia! Mutta kun minä haukkuessani olen oikeassa, niin heidän on se siedettävä. Muuten mars.
Mutta siinäpä jo ponnistelikin J. V. Laakson ylpeys suoperäisellä maalla. The gopher plow, salaojitus-aura! Se oli kuin suunnaton koukkuun taivutettu teräskäsivarsi, joka jännityksestä vapisevan teräsköyden pakottamana teki taivalta. Sen terä leikkasi maahan halkeaman ja upotti teräksisen taltan noin metrin syvälle multaan. Taltta viilsi maata syvällä ja salassa ja sen perässä kulki teräksinen, sokeritopanmuotoinen keila, joka jätti jälkeensä pyöreän torven syvälle maan sisään, mutta maan päällä ilmaisi torven olemassaolon vain naarmumainen viillos.
— Annapa aukaista tuota, että saan katsoa, huomautti Jäkälä.
Lapiomiehet kaivoivat viilloksen auki kahdesta kohden ja insinööri
Jäkälä kumartui katsomaan ojaa.
— Sen seinät ihan kiiltävät, niin kireät ne näyttävät olevan.
Luuletko sen kestävän kauan?
— Ei minulla ole tarkkoja kokemuksia, kuinka kauan se pysyy auki. Mutta jos se täyttyy, niin lasketaan uusi. Tämä kulkee nelisen kilometriä tunnissa, niin että kyllä ehtii.
Ja yhtäkkiä J. V. Laakso itse hyppäsi auran istuimelle ja tarttui ohjauspyörään.
— Hei siellä! Täysi virta päälle; niinhän tämä liikkuu kuin kemijärveläisen hevoskaakin vetämänä!
Silloin teräksinen vetoköysi alkoi väristä kuin viulun kieli ja Laakson lempilapsi, the gopher plow kiirehti vaivaloista kulkuaan, seuraten nöyrästi kuin orja herransa tahtoa.
Jäkälä nousi ratsulle ja tarkasteli satalukuista karjalaumaa, joka etäämpänä vaelsi laitumella.
* * * * *
Viljelykseltä palattuaan he ratsastivat tarkastamaan patotöitä. Kaikki oli vielä yhtenä ainoana kaaoksena. Puita, kantoja, porattuja kiviä, kokonaisia vuoria kaivettua maata, sitten rautakasoja, tyhjiä sementtitynnyreitä, pelkkää rojua. Töitä johti insinööri Perttula, nuori ja terävä, mutta hiukan kokematon mies, joka yhtiön rahoilla oli tehnyt tutkimusmatkan ulkomaille.
Mutta Jäkälä ei ollenkaan ollut tyytyväinen. Hän kulki miltei kiihtyneenä paikasta paikkaan, hänen kulmansa olivat rypyssä ja pahaenteinen puna kohosi hänen kasvoilleen. Sitten kutsui hän insinööri Perttulan ja Laakson sivummalle ja haukkui heidät, kuivalla, asiallisella, pistävällä tavallaan. Ja koko ajan hän etupäässä syytti Laaksoa, ylivalvojaa, vaikka tämä ei suuriakaan ymmärtänyt koko patohommista. Laakso kuljetti sikaria hyllymäisen alahuulensa päällä suupielestä toiseen ja sieti, sieti ihmeen kauan, mulkoillen onnettomana seisovaan Perttulaan. Mutta vihdoin hän sähähti Jäkälälle, ollenkaan välittämättä Perttulasta:
— Sinä olet sika! Minun syynikö tämä on!
Silloin Jäkälän silmät räiskähtivät.
— Herra, puhun yhtiön ylijohtajana, enkä siedä vastustusta.
Laakson iloiset silmät rävähtivät pari kertaa, huuli valahti vieläkin alemmas ja vaieten hän katsoi maahan.
— Korjatkaa virheet ensi kerraksi. Ei hutilustyötä, muistakaa se. Hyvästi, sanoi Jäkälä Perttulalle, joka kumarsi syvään ja niin sydämeensä saakka pahoillaan, että se selvästi kuvastui hänen kasvoistaan.
Laakso oli ääneti koko paluumatkan, kunnes Jäkälä huomautti:
— Pidä silmällä patoa. Perttula on terävä, mutta liian hyvänahkainen. Urakkamiehet pettävät häntä.
* * * * *
Jäkälä palasi ratalinjaa pitkin Rovaniemelle. Kemijärven puoleinen pääkin oli jo aukaistu ja ojitettu, mutta valmis rata alkoi vasta noin puolen matkan paikkeilla.
Siellä toimi vimmatulla vauhdilla Bycurus hiekankauhomiskone. Ryskyen se käänsi jättiläiskäsivartensa, laski ahnaan, teräshampaisen kitansa hiekkaan, kahmaisi sen täyteen, nousi puhkuen ja kitisten ja tyhjensi sen hiekkavaunuun. —
Täällä olivat myöskin johtopylväät jo pystyssä. Ne seisoivat 80 metrin päässä toisistaan, vuorotellen tien keskiviivan kummallakin puolella. Niiden välille oli pingotettu kireä kannatusköysi, johon varsinainen kontaktilanka oli kiinnitetty piipronssi-kannattimilla. Valkeat, lähes puolen metrin korkuiset porsliinieristäjät säihkyivät kauniisti auringon helteisessä valossa.
Työmiehiä hääräili täälläkin kuin muurahaisia ja johtajien huudot kajahtelivat vaaroista. Tuolla vedettiin hiekkaa, tuolla purettiin impregnoituja ratapölkkyjä, täällä kiinnitettiin korkeita, omituisenmallisia kiskoja peräkkäin, niin että keskellä rataa näytti kulkevan kuin metallivirta.
Insinööri Jäkälä otti dresinan. Se oli epävakainen, räjähdysmoottorilla käypä laitos, jonka gyroskooppihyrrät vonkuivat ilkeästi, eivätkä kuitenkaan näyttäneet takaavan laitokselle varmaa tasapainotilaa. Mutta Jäkälä istui itse ohjaajan paikalle. Kun kone lähti liikkeelle, avasi hän venttiilihanat selkosen selälleen. Vaistomaisesti kuljettajapoika tarttui istuimeensa, kun vauhti kasvamistaan kasvoi.
— Täydessä vauhdissa se ei heilahtele niin pahasti, huomautti Jäkälä hänelle, avaten takkinsa vilpoiselle tuulelle.