II.
Kesällä työt järjestettiin kolmeen vuoroon ja työväkeä lisättiin yhä ja yhä.
Mutta kaikkialle kerääntyi kuin taikavoimasta A. Liirin onttoja sementtilevyjä, joita yhtiön laivat kuljettivat Amerikasta Petsamoon ja Kemiin. Niitä ladottiin vaunuihin kuin kivilaattoja, ne olivat keveitä ja käytännöllisiä. Tuossa tuokiossa pantiin niistä työväenasunnot kasaan ja nämä asunnot olivat hyviä, helposti puhdistettavia ja hauskan näköisiä. Sitäpaitsi niitä voitiin mukavasti siirtää.
Työmiesten elämä oli järjestetty sotilaalliseen tapaan. Yhtiö piti huolen heidän ruuastaan, hankki keittiöt, kenttäkeittiöt, kokit, osti vuoteet, sänkyvaatteet, yleensä kaikki, mitä välttämättä tarvittiin. Mutta samalla se vaati ankaraa puhtautta ja järjestystä. Oli palkatuita järjestysmiehiä, jotka eivät tehneet muuta kuin kulkivat työväen asunnoissa katsomassa, olivatko kaikki paikat asianmukaisessa kunnossa. Huolimattomia sakotettiin ankarasti ja sakkorahat lankesivat sairasapukassan hyväksi. Oli selvää, ettei yhtiö sallinut työmiestensä tuoda lapsiaan ja vaimojaan näihin asuntoihin. Asunnot eivät olleet siten laaditutkaan, että se olisi ollut mahdollista. Ne muistuttivat parakkeja, joissa asui kymmenkunta työmiestä kussakin, toisissa enemmänkin.
Kemijärvelle, Petsamoon, Kolttakoskelle ja Töllevin varastopaikalle syntyi näistä asunnoista kokonaisia kyliä, milteipä kaupunkeja. Niissä oli erinomaisesti järjestetyt sidehuoneet ja sairaalat, saunat, kirjastot ja lukusalit. Sunnuntaisin yhtiön palkkaamat luennoitsijat pitivät esitelmiä, mutta ne eivät puhuneet puolueasioista, eivätkä ihanteista, vaan pelkästään käytännöllistä elämää ja ammattityötä koskevista seikoista. Pakollisissa iltakouluissa, joihin vapaavuorossa olevien oli mentävä, opetettiin laskentoa, kirjoitusta ja ammattiaineita.
Pohjois-Suomen lentojätkät kiroilivat ja ravistelivat takkuisia päitään. Mutta yhtiön järjestysmiehet, jotka kulkivat kaksi revolveria vyöllä joka paikassa, ottivat heiltä kortit pois ja panivat heidät paikkaamaan takkejaan ja housujaan. Järjestys oli niin ankara, etteivät miehet saaneet ruokaa, ennenkuin olivat erityiselle valvojalle näyttäneet, että kädet olivat puhtaat.
Ja työväkeä yhä vain lisättiin.
* * * * *
Työhuoneessaan Rovaniemellä istui insinööri Jäkälä aamusta iltaan, melkeinpä yötkin, alituisessa touhussa. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, hänen poskillaan oli usein kuumeen punaa, mutta hän ei väsynyt koskaan, eikä hän näyttänyt kiihtyvän koskaan. Yhtämittaa tuli sähkösanomia, yhtämittaa pärisi puhelin, mutta hänen hermonsa kestivät hyvin, eipä hän näyttänyt edes erityisemmin kiirehtivän.
Nyt tuli Aune rouva hänen työhuoneeseensa. Rouva ei sanonut mitään, ei koettanutkaan puhutella työn yli kumartunutta miestään, otti vain hellävaroen, mutta varmasti kynän hänen kädestään, nosti käsivarresta hänet seisomaan ja sanoi:
— Aamiainen on pöydässä, Antti.
Oli koomillista nähdä, kuinka insinööri ensin, niin kauan kuin hänen ajatuksensa olivat työssä kiinni, vaistomaisesti koetti taistella häntä vastaan. Hänen kulmansa rypistyivät hieman ja eräänlainen kärsimättömyyden ilme levisi hänen kasvoilleen. Mutta sitten hän vilkaisi vaimoonsa ja alistui heti kuin lapsi.
Tällä kertaa ei rouvalla kuitenkaan ollut onnea. Juuri kun hän oli saamassa miehensä ulos ovesta, ilmaantui lähettipoika toiselle ovelle ja ilmoitti, että kolme herraa tahtoi tavata insinööriä.
— Keitä he ovat? kysyi Jäkälä.
— Työnantajien edustajia Oulusta.
— Pyydä heitä sisään.
— Mutta ruoka ensin, Antti! Voivathan he odottaa.
— Ei. En voi antaa heidän odottaa. Tulen aivan heti, Aune. En luule, että heillä on paljoa sanomista.
Silloin Aune rouva tiesi, että oli joutunut alakynteen, eikä yrittänytkään horjuttaa miehensä päätöstä.
Mutta työnantajien edustajat esittivät asian, joka ei suinkaan ollut vähäinen. Se oli kokonainen syyte- ja valituskirjelmä.
Oliko Petsamo Oy. ollenkaan selvillä siitä, että se oli tukehuttamaisillaan koko Pohjois-Suomen teollisuuden? Ei tarvinnut muuta kuin tarkastaa esim. puuteollisuutta. Yhtiön ratasuunnitelma oli ensinnäkin kohottanut metsien hinnat kuulumattomiin maan pohjoisilla seuduilla. Yhtiön käyttämä suunnaton työntekijäin määrä sai aikaan puutteen työväestä. Mutta ei siinä kyllin. Ilman pakkoa yhtiö oli ruvennut maksamaan niin hyviä palkkoja, että se oli saattaa työnantajat epätoivoon. Samanlaisia, vieläpä parempia palkkoja vaadittiin nyt heiltä. Työväestö muutti pois heidän palveluksestaan, se ei enää ollut tyytyväinen asunto-oloihinsa, se vaati niin suurisuuntaisia ruokailu-, puku- ja pesuhuoneita, ettei sellaisia voitu laittaa. Ja aina se viittasi esimerkillisesti Oy. Petsamoon, joka kuitenkin työskenteli korvessa. Mutta se ei ottanut huomioon, ettei heillä, työnantajilla, ollut Oy. Petsamon miljaardeja.
— Mihin oikeastaan tahdotte tulla? kysyi insinööri Jäkälä lyhyesti.
— Tahdomme osoittaa, että yhtiönne, joka väittää toimivansa maan etuja silmälläpitäen, kuitenkin tappaa pienemmät teollisuuden harjoittajat aito trustimaisella tavalla.
— Tarkoitatteko siis, että yhtiön olisi lopetettava rakennustyönsä?
— Emme suinkaan! Ei tietenkään! Mutta yhtiö voisi palkkaukseen nähden noudattaa meidän taksaamme. Ja yhtiö voisi jättää kokeilematta sen nähdäksemme kommunistisen työjärjestelmän, jonka se nyt on omaksunut suunnattomaksi tappioksi itselleen ja meidän tuhoksemme. Se ei kuitenkaan muuta vaikuta kuin tyytymättömyyttä työväen luokassa.
— Onko vielä jotakin? kysyi insinööri jäätävän kylmästi.
Silloin vieraat vaikenivat ja syntyi hiljaisuus.
— Luulen tuntevani yhtiöittenne aseman, alkoi Jäkälä. Viimeisten vuosien aikana ne ovat lisänneet osakepääomaansa miljoonilla ja perustaneet miljoonia käsittäviä vararahastoja. Siitä huolimatta on osakkaille jaettu niin suuria voitto-osuuksia, että se ei julkisuudessa ole käynyt muuten laatuun kuin lisä-osakkeita lahjoittamalla. Oy. Petsamon työt saattavat mahdollisesti aiheuttaa sen, että vararahastoja ei niin suunnattomasti nyt kartuteta ja että voitto-osuudet pienenevät. Mutta vasta kun tilikirjoillanne todistatte kärsineenne tappioita, vasta silloin panen painoa sanoillenne. Petsamo-yhtiö, rakentaessaan Petsamon radan, ei tarkoita ainoastaan tehdä palvelusta isänmaalle ja avata teille tietä uusien voittojen saamiseksi, vaan se tahtoo samalla osoittaa, miten työtä on tehtävä ja työväkeä kohdeltava, jotta se kommunistinen kummitus, jota näytätte pelkäävän, katoaisi työväestön keskuudesta.
Ja lopuksi huomautti hän ivallisesti:
— Yhtiön työ on tilapäinen, se kestää vain vähän aikaa. Jos se nyt pienentää voittojanne, niin käyttäkää vararahastojanne, sitä vartenhan ne ovat olemassa. Kun rata on valmis ja rakennustyöväestö vapautuu, silloin syntyy työn puutetta. Ottakaa silloin takaisin niin monikertaisesti kuin omatuntonne oikeaksi harkitsee.
* * * * *
Rouva Jäkälän kasvoille levisi valo ja hänen siniset silmänsä ihan tuhlasivat säteitä kun Antti astui huoneeseen.
— Pianpa sinä tulitkin.
Jäkälä katsoi tutkivasti vaimoonsa.
— Joko sinä ehdit pahastua minuun?
— En tällä kertaa. Mutta tiedä se, ettei käy laatuun tuolla tavoin syödä sanaansa. Niin. Sinä olet antanut minulle ylivallan ruoka-asioissa ja minä tahdon sen säilyttää. Sinun on yksinkertaisesti tultava silloin kun noudan sinut, enkä minä hyväksy sellaisia verukkeita kuin tänään. Kun en voi sille mitään, että työskentelet itsesi kuoliaaksi, niin ainakin pidän huolen siitä, että syöt säännöllisesti, etkä unohda sitä. En tahdo nähdä sinun huonontuvan.
— Minäpä pelkään, Aune, että syöttäisit minut kuoliaaksi. Mutta itsesi sinä lyöt laimin. Sinä olet laihtunut Rovaniemellä.
Rouva Jäkälän hennot kasvot olivat tosiaankin menettäneet jotakin. Niiden ilme oli usein alakuloinen ja painunut, mutta urhoollisesti hän koetti näyttää tyytyväiseltä.
— Sanopa minulle, Aune, etkö ikävöi täällä? Sinä olet niin herkkä sellaiselle, kysyi Antti yhtäkkiä.
Aune rouva loi hämmästystä ilmaisevat silmänsä mieheensä. Kylläpä Antti nyt oli hyvällä tuulella. Tällainen osanotto oli niin harvinaista, että omituinen hellyys kuohutti Aune rouvan sydäntä ja pani hänen äänensä liikutuksesta väräjämään.
— Ikäväkö?… Ei. Niin no, joskus, vähäisen. Täällä on niin paljon työmiehiä ja aina melua… Mutta vähäisen vaan, Antti.
— Haluaisitko ehkä muuttaa majaa?
Säikähtyneenä Aune rouva katsoi mieheensä; hänen kasvonsakin ihan kalpenivat.
— Mutta tahdotko sitten kokonaan lähettää minut pois?
Aune rouva taisteli kaikin voimin, mutta sittenkin kohosi kosteus hänen silmiinsä ja kurkussa tuntui karvaalle. Ja Antti nauroi oikein hohottamalla. Sellaista ei Aune rouva ollut nähnyt kuukausi- kenties vuosimääriin. Kostuneitten ripsiensä alta rouva katseli häneen ihmeissään. Mutta tuo nauru tarttui, se sai väkisinkin suun hymyyn ja jollakin tavoin häpeissään Aune rouva sanoi:
— Mitä sinä naurat?… Ilkeä olet. Tahdot kiusata minua.
Mutta Antin silmissä säteili yhä nauru.
— Tiedätkö, Pekka Johansson on tullut.
— Amerikasta?
— Niin, Amerikasta tietenkin. Hän on Kolttakoskella. Hän johtaa töitä koko pohjoisella rataosalla.
— Pekkako? Voi, sehän on hauskaa… Kolttakoskella… Mutta sittenhän on yhdentekevää, vaikka hän olisi pysynyt Amerikassa. Yhtä kaukanahan hän on Lapissa.
— Siihenpä juuri tahdoin tulla. Katsohan, asiat järjestyvät nyt vähän toisin kuin tähän asti. Rovaniemelle tulee insinööri Aaltonen, Kemijärvellä on Laakso, Kolttakoskella Johansson, Petsamossa Kivimäki, Töllevin varastopaikalla Grönberg. Suurin piirtein katsoen Laakso hoitaa eteläpuolta, Johansson pohjoista osaa. Liir pitää huolta meriliikenteestä, Kaski raha-asioista, joten vähitellen minä jään aivan toimettomaksi. Saan olla joka paikassa, enkä missään, toisin sanoen alituisesti matkoilla. Lapissa on kaunista, etkä ole käynyt siellä. Tulen olemaan siellä yhtä paljon, tai kenties enemmän kuin Rovaniemellä. Etkö halua muuttaa kesäksi Kolttakoskelle? Pekka soittaa sinulle viulua ja hassuttelee sinut iloiseksi ja minä tulen olemaan siellä hyvin usein.
— Mutta eihän siellä ole asuntoakaan!
— On siellä, vastasi Jäkälä hiljaisella tavallaan.
— Mutta sehän ei ole hullumpaa. Kun vain olet siellä usein ja kauan.