V.

Senjälkeen kuin Oy. Petsamon ja Suomen Työmiehen välinen oikeusjuttu oli päättynyt, oli sanomalehdissä esiintynyt verrattain vähäisiä tietoja Petsamon ratahankkeista. Yleisön mielenkiinto asiaa kohtaan ei kuitenkaan suinkaan ollut vähentynyt. Sitä todistivat ne lukuisat kyselyt ja tiedustelut, jotka aivan syrjässä-olevien henkilöiden taholta tehtiin kulkulaitosministeriön esittelijälle sinä tunnin kestävänä vastaanottoaikana, joka esittelijäsihteerillä päivittäin oli.

Vihdoin koitti hetki, jona kysymys esiintyi siinä esityslistassa, joka kahta päivää ennen asian käsittelyä jaetaan valtioneuvoston jäsenille.

On tuskin kiellettävissä, että valtioneuvoston jäsenienkin kasvoilta kuvastui eräänlainen jännitys, tai ainakin harras vakavuus, kun he kokoontuivat istuntosaliin ja asettuivat haan muotoisen pöydän ympärille, sijoittuen keskellä istuvan pääministerin kahden puolen, virkaikäjärjestyksessä. Ensinnä esille joutuvat asiat käsiteltiin pingoittuneella lyhytsanaisuudella ja päätökset seurasivat nopeasti toinen toistaan. Kun pääministeri vihdoin luki esityslistasta Petsamon kysymyksen, astui kulkulaitosministeriön esittelijä ylimääräisen kopistin seuraamana sisään ja pysähtyi esittelijälle varatun pöydän ääreen.

Ensin hän luki itse anomuksen, lausuen sen johdosta muutaman sanan ja siirtyi sitten yksityiskohtaisiin suunnitteluihin.

Mitä ensinnäkin tuli yhtiön valitseman ratalinjan suuntaan, niin se poikkesi melkoisesti siitä suunnitelmasta, jonka hallituksen asettama rautatiekomitea aikaisemmin oli tehnyt. Se ei nimittäin kulkenut suoraan Rovaniemeltä Sodankylään ja siitä Kyröön, kuten komitea oli ajatellut, vaan lähti ensin, Kemijoen kulkusuuntaa seuraten, Rovaniemeltä Kemijärven lounaispuolella olevaan Kemijoen mutkaan ja teki siinä äkkikäännöksen suoraan Sodankylää kohti. Yhtiö oli valinnut tämän suunnan senvuoksi, että se oli suunnitellut radan sähköradaksi ja että sen toinen voima-asema tulisi sijaitsemaan juuri Keminjoen mutkassa, jonka tähden kaikissa tapauksissa olisi välttämätöntä rakentaa rata mainitun mutkan ja Rovaniemen välille. Mutta valitsemaansa suuntaa yhtiö puolusti monella muullakin tavalla. Mitä ensinnäkin tuli Kemijoen mutka-Sodankylä rataosaan, niin oli huomattava, että se yhtiön linjaa käyttäen tuli kulkemaan aivan läheltä Pyhätunturin rikasta rauta-aluetta. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin ottaa huomioon se sisämaan rata, joka vastaisuudessa tulisi yhdistämään Kemijärven ja Kajaanin. Rautatiekomitea oli tosin suunnitellut sen kulkemaan suuntaa Kajaani-Suomussalmi-Taivalkoski-Kuusamo-Oulangan kuparialue-Kemijärvi. Suorittamiensa tutkimuksien perusteella oli yhtiö kuitenkin sitä mieltä, että tämän radan luonnollisin kulkuväylä oli Suomussalmelta lähdettäessä suoraan Taivalkosken kautta Kemijoen mutkaan. Kuusamo, Oulangan kupari-alue ja Kuolajärvi oli tähän rataan yhdistettävä haararadoilla. Oli otettava huomioon, että ehdotuksen tekijä itse omisti Oulangan kuparikaivokset.

Yhtiön tarkoituksena oli saada aikaan maan keskitse kulkeva valtarata, joka strateegisessa suhteessa oli erittäin tärkeä. Oli näet huomattava, että rata Petsamo—Rovaniemi—Oulu voitiin lännestä suuntautuvan hyökkäyksen sattuessa hyvin helposti katkaista Rovaniemen ja Kemin välisellä linjalla. Se nimittäin kulki Kemijoen länsirantaa, ja oli huomioonotettava, että Kemijoki oli länttä vastaan ensimmäinen vankka puolustuslinja.

Esittelijä luki senjälkeen ne kohdat rautatiehallituksen ja erinäisten asiantuntijain lausunnoista, jotka koskivat yhtiön valitseman ratalinjan suuntaa ja viittasi lopuksi siihen seikkaan, että yhtiö anomuksessaan nimenomaan huomautti, ettei se voinut myöntyä tekemään muutoksia radan suuntaan nähden.

Sitten esittelijä siirtyi itse ratasuunnitelmaan. Oli tarkoitus tehdä yksikiskoinen sähkörata, siten, että radan kummassakin päässä olisi voima-asema. Toinen voima-asema oli suunniteltu Paatsjoessa sijaitsevaan, 30,000 hevosvoimaa kehittävään Kolttakoskeen, toinen Kemijoen mutkaan. Yhtiö aikoi mahtavilla patolaitoksilla kerätä Kemijoen mutkan lukuisten koskien voiman, joista koskista ensikädessä oli mainittava Kuukkanen, Juukoski, Pisiö ja Pirttikoski, ja rakentaa noin 50,000 hevosvoimaa kehittävän voimalaitoksen. Tämän laitoksen voimaa oli kylläkin tarkoitus käyttää toteuttamaan yhtiön muitakin suunnitelmia, joista myöhemmin oli tuleva puhe. Valittu virtasysteemi oli yksivaihevirta 20,000 voltin jännityksellä, jolla m.m. Preussissa oli kokeiltu hyvällä tuloksella ja jonka esim. Sveitsin hallitus oli hyväksynyt käytettäväksi Sveitsin valtion rautateillä. (Kuten tunnettua, aiottiin Sveitsin radat lähitulevaisuudessa muuttaa sähköradoiksi, vaikka siellä jännitys oli valittu 5,000 volttia matalammaksi kuin yhtiön suunnitelmissa.) Tämän 20,000 voltin virran aikoi yhtiö johtaa kuhunkin veturiin kahdella pantografinivelillä varustetulla ottokojeella suoraan johtolangasta. Mutta se ei tulisi käyttämään yksifaasikoneita kuten Sveitsi ja Saksa olivat suunnitelleet, vaan aikoi muuttaa virran vaihekääntäjällä kolmivaiheiseksi — tapa, jota jo vuosia sitten Westinghouse yhtiö oli käyttänyt Norfolk-Western radalla Amerikassa. Ennenkuin virta johdettiin moottoreihin, muunnettiin se veturissa sijaitsevilla transformaattoreilla 350 volttiseksi.

Suurinta erimielisyyttä oli herättänyt se seikka, että yhtiö oli suunnitellut ratansa yksikiskoiseksi. Oli kuitenkin muistettava, että gyroskooppivaunujen luotettavaisuus voitiin viimeaikaisen nopean kehityksen perusteella katsoa täysin taatuksi. Niinpä oli Amerikka siinä suunnitelmassa, joka tarkoitti Chicago—Milwaukee—St. Paulin tasavirtaradan laajennusta ja uudistusta, hyväksynyt yksikisko-systeemin käytäntöön otettavaksi ja pääasiassa juuri Chicagon gyroskooppivaunuyhtiön ehdotuksen nojalla — saman yhtiön, joka oli suunnitellut Petsamonkin radan. Sitäpaitsi oli selvästi osoitettu, että yksikiskorata oli paljoa helpommin suojattavissa lumimyrskyiltä ja pidettävissä puhtaana kuin tavallinen kaksikiskoinen rautatie.

Esittelijä luki jälleen laajoja lausuntoja, joissa asiaa oli käsitelty monelta puolelta. Sitten hän kosketteli muutamalla sanalla niitä maa-alueita, joita yhtiö oli vaatinut valtiolta. Oli pantava merkille, että yhtiö olisi voinut tavallista valtaustietä saada Paatsjoen varrelta haluamansa alueet haltuunsa. Kun se kuitenkin aikoi 10 vuoden kuluttua luovuttaa alueen takaisin valtiolle, oli se luopunut tästä menetelmästä. Se aikoi perustaa rautakaivoksen Suomen puoleiselle rannalle, vastapäätä norjalaista kaivosta ja käyttää hyväkseen Kolttakosken voimalaitoksen kehittämää sähkövoimaa. Ne himokkaat pyyteet, jotka Norjalla olivat olleet Boris Glebin alueeseen nähden, silloin kun Petsamon luovutus Suomelle oli ollut ratkaisuvaiheessaan, olivat viitanneet siihen, että Suomenkin puolella oli olemassa malmisuonia, ja yhtiön tutkijakunta olikin niitä löytänyt, verrattain supistetulla alueella kyllä, mutta sitä rikkaampia.

Se 20,000 ha käsittävä maa-alue, jonka yhtiö halusi Kemijoen mutkasta, oli tarkoitettu käytettäväksi maanviljelykseen. Yhtiö oli ostanut kaikki ne alueet, jotka tämän valtavan palstan rajojen sisällä kuuluivat yksityisille. Siitä huolimatta se kymmenen vuoden perästä tapahtuvassa luovutuksessa oli valmis jättämään valtion haltuun koko palstan semmoisenaan, ilman minkäänmoisia korvausvaatimuksia. Se aikoi käyttää maanmuokkaukseen Kemijoen voimalaitoksen suunnatonta tehomäärää. Sen suoviljelystä koskevat suunnitelmat olivat saaneet maanviljelyshallituksen lausunnossa varsin kiittävän arvostelun, eikä varmaankaan voitaisi kieltää sitä tavatonta esimerkillistä vaikutusta, mikä tällaisella jättiläisviljelyksellä tulisi olemaan koko maan, mutta varsinkin Pohjois-Suomen maanviljelijöihin nähden — se toteuttaisi ne unelmat, joita agrikulttuuria harrastavissa piireissä Suomen suot olivat aina herättäneet ja joita valtio muutamin paikoin, esim. Pelson suunnattomalla suolla, oli koettanut saada toteutetuiksi, vaikka ylen hitaasti.

Lopuksi tahtoi esittelijä kiinnittää huomiota yhtiön tarumaiseen omaisuuteen. Niin hämmästyttävä ja ensi näkemältä mahdottomalta tuntuva kuin yhtiön anomus olikin, sai se kuitenkin kokonaan toisen luonteen, kun otettiin huomioon yhtiön varallisuus, josta se kykeni esittämään täysin luotettavat takeet. Oli ilmeisesti kysymyksessä suurisuuntainen lahjoitus isänmaalle, lahjoitus, joka haki vertaistaan kaikkien aikojen ja kaikkien kansakuntien historiassa. Sentähden oli syrjäytettävä ne muodolliset ja lakiopilliset seikat, joihin muutamissa lausunnoissa oli kiinnitetty huomiota. Sentähden esittelijä myöskin toivoi, että valtioneuvosto asettuisi yhtiötä puoltavalle kannalle, esittäessään asian presidentin ja eduskunnan ratkaistavaksi.

Esittelijän puhe oli kestänyt noin puolitoista tuntia ja valtioneuvoston jäsenet olivat kuunnelleet häntä niin kärsivällisesti ja hiljaa kuin lapset satua jättiläisistä. Esittelijä ei ollut lukenut mietintöään papereista, vaan puhunut vapaasti, ja niin kuivia asiatietoja kuin hänellä olikin ollut kerrottavanaan, oli hänen äänestään, hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja loistavista silmistään kuvastunut sellainen nuorekas innostus, joka väkisinkin oli temmannut mukaansa kylmään harkintaan tottuneet ministerit.

Tämän jälkeen lausui mielipiteensä kulkulaitosministeri, joka kuivakiskoisella tavallaan toi esille muutamia näkökohtia ja pääasiallisesti yhtyi esittelijään; sitten maanviljelysministeri, joka selitteli verraten laajasti yhtiön maanviljelystä koskevia suunnitelmia, painostaen yhtiön suorittamien tutkimustöiden huolellisuutta ja suunnitelmien uudenaikaista etevyyttä. Kauppa- ja teollisuusministeri tarkasteli asiaa siltä puolelta, voisiko yhtiön salaiseksi tarkoitusperäksi mitenkään ajatella rohkeata liikeyritystä, mutta tuli esittämiensä tosiasioiden perusteella siihen lopputulokseen, ettei voinut tosiaankaan olla muu kysymyksessä kuin ihmeteltävä, suurisuuntainen lahjoitus.

Oikeusministerin lausunto oli erittäin mielenkiintoinen. Kieltämättä anomus antoi ratkaistavaksi vaikeita juriidisia probleemeja, joista hyvin useat olivat sellaisia, ettei niille ollut mitään prejudikaattia olemassa. Valtion maa-alueiden luovuttaminen, tai paremmin vuokraaminen, herätti omituisia lainopillisia kysymyksiä, joista ministeri kehitteli muutamia valtioneuvoston jäsenten kuultaviksi. Mutta samalla hän ratkaisi ne yhtiölle eduksi erinomaisella, leikillisyyteen vivahtavalla terävyydellä. Lopuksi hän huomautti, että kun ilmeisesti oli kysymys mitä suurisuuntaisimmasta ja hyvää tarkoittavimmasta lahjoituksesta, ei hänen nähdäkseen ollut olemassa mitään sellaisia lainopillisia seikkoja, jotka olisivat pakoittaneet epäämään yhtiön anomuksen. Missä lain kirjaimen mukaisella tulkinnalla oli vastustava luonne, siinä oli otettava huomioon, että nyt oli kysymyksessä isänmaan ja yhteiskunnan parasta tarkoittava teko, jonka toteutumista jokaisen kansalaisen oli velvollisuus auttaa ja tukea.

Harvinaisen yksimielisesti valtioneuvosto päätti esittää presidentin ja eduskunnan hyväksyttäväksi ehdotuksen, jonka mukaan hallitus, asettuen puoltamaan Oy. Petsamon anomusta, toivoi eduskunnalta sellaisia valtuuksia, joita yksityiskohtaisten sopimusten teko anojan kanssa edellytti.

* * * * *

Istuntosalin oven ulkopuolella oli valtioneuvoston tietotoimiston edustaja sillävälin rauhattomana kävellyt edestakaisin. Kun esittelijäsihteeri asian päätyttyä astui ulos, rinta omituisesta riemusta tulvillaan ja kasvot hehkuvina, huudahti hän ensimmäiseksi yhden ainoan sanan:

— Läpi!

Silloin tietotoimiston edustaja hetkeäkään viivyttelemättä riensi puhelimeen ja soitti.

— Halloo. Onko hotelli X.?

— On kyllä.

— Insinööri Jäkälälle, pyydän.

— Yhdistän.

— Onko insinööri Jäkälä?

— On.

— Tämä on valtioneuvoston tietotoimistosta. Tämän päivän täysi-istunnossa on valtioneuvosto yksimielisesti asettunut Oy. Petsamon anomukseen nähden puoltavalle kannalle.

— Kiitän ilmoituksesta, kuului kuiva vastaus. Nuori tietotoimiston edustaja tunsi hiukan nolostuvansa, eikä hetkeen osannut sanoa mitään. Sitten soitti hän puhelimen kiinni hyvästiä sanomatta.