VI.
Koputuksen kuultuaan insinööri Jäkälä avasi ovensa. Hotellin palvelija ojensi käyntikortin. Insinööri vilkaisi siihen.
— Tehkää hyvin ja kutsukaa vieras sisään. Insinööri meni vaimonsa huoneeseen.
— Aune. Kulkulaitosministeri tulee meitä tapaamaan. Toimitathan, että meille tarjotaan jotakin.
Aune rouva heitti pois kirjan, jota oli lukenut.
— Tunnetko hänet ennestään, Antti?
— En tunne. Arvattavasti hän tulee anomuksen johdosta.
* * * * *
— Enhän minä häiritse teitä, insinööri Jäkälä? Tulen aivan yksityisenä ihmisenä, virkatoimeni ulkopuolella. Vieläpä uteliaisuudesta, suoraan sanoen, sanoi ministeri tervehtiessään sillä kuivakiskoisella leikillisyydellä, joka hänelle toisinaan oli ominaista.
— Joka tapauksessa minulle suuri kunnia, vastasi Jäkälä kumartaen ja osoittaen kohteliaalla liikkeellä tuolia.
— Edustamanne yhtiön merkillinen anomus on niin kiinteässä yhteydessä niiden seikkojen kanssa, joita minun virkatoimeni tätä nykyä koskee, että minä sain halun nähdä sitä miestä, joka on yhtiön johdossa.
— Olen kokonaan käytettävissänne, herra ministeri.
— Olittehan eilen eduskunnassa, kun asianne lähetettiin valiokuntaan?
— En. En ollut. Vaimoni kyllä kertoi yrittäneensä, mutta ihmisiä oli ollut niin paljon, ettei hän ollut saanut tilaa.
— Parvekkeet olivat tosiaankin pakaten täynnä. Mutta keskustelu jäi sangen vähään. Pääministerin lausunnon tuntenette sanomalehdistä, mahdollisesti myöskin kommunisteihin lukeutuvan Koivun puheen — mikäli olette lukenut sosialistisia lehtiä. Minä en voi olla vakuutettu, uskoiko hän itsekään sanoihinsa. Tietenkin epäilyä siitä, että koko hanke on aito porvarillinen liikeyritys, suorastaan keinottelua. Ilkeitä viittauksia siihen, ettei porvarien taholta ennen ole osoitettu tällaista uhraamishalua yhteiskunnan hyväksi, ja todistelukoe, jonka piti näyttää, että tällä keinoin, jättämällä asia yksityisten yrittäjien haltuun, rakennettiin Petsamon rata kokonaan työläisten kustannuksella, porvaristo vain vähensi verojaan.
— Sehän on luonnollista, vastasi Jäkälä hymyillen. Vaikka olisimme tahtoneet rakentaa tuhat uutta työväentaloa, niin sen puolueen miehet eivät sittenkään olisi tekoamme hyväksyneet.
— Mutta kyllä kokoomuslainen P. antoikin hänelle takaisin. Johtomotiivina näytti olevan: itsestään paha lain lukee. Jos porvarit olivat pyrkineet saamaan suuria liikevoittoja, niin olkoon, ei hän tahtonut tässä tilaisuudessa sitä kumota. Mutta varmasti oli porvariston taholla aina esiintynyt voimakas halu auttaa yhteiskuntaa ja isänmaata. Kokonaisia omaisuuksia oli porvariston taholta lahjoitettu yleishyödyllisiin tarkoituksiin, vieläpä tarkoituksiin, jotka yksinomaan tähtäsivät juuri köyhän kansan hyvinvoinnin kohottamiseen. Milloin maailmassa sosialistit olivat edes yrittäneetkään sellaista? Vaikka heidän oppinsa kulmakivinä oli vapaus, veljeys ja tasa-arvo, vaikka he halusivat yhteiskunnallistuttaa mahdolliset ja mahdottomat asiat, niin milloin oli nähty heidän uhraavan ropoakaan muuhun kuin mitä itsekkäinten puoluepyyteiden perilleviemiseen. Heidän oli mahdoton osoittaa ainoatakaan tekoa, jolloin he olisivat unohtaneet omat etunsa isänmaan yhteisen hyvän vuoksi. Oli häpeä ja oli rikos kansalaisvelvollisuuksia vastaan, että sellaiset henkilöt rohkenivat kylvää myrkyllistä epäilyään nyt, kun oli kysymyksessä teko, jonka suuruus ja jalous kävi kokonaan yli heidän matalamielisen käsityskykynsä. — Kieltämättä puhuja, ollakseen valtioviisaana pidetty edusmies, jossain määrin liikaa innostui, mutta ilo oli kuulla hänen kuohuvaa esitystään. Muitta mutkitta asia lähetettiin valiokuntaan ja sitä voi pitää jo nyt ratkaistuna.
— Olisikin ihmeellistä, jos sen kaltainen anomus, kuin nyt kyseessä oleva, hyljättäisiin. Eikö totta, herra ministeri?
— Kyllä, kyllä varmasti.
Syntyi hetken hiljaisuus. Ministeri tarkasteli mielenkiinnolla Jäkälän hieman karkeita kasvoja, hänen lujaa suutaan, hänen kirkkaita, harmaita silmiään ja sanoi sitten.
— Mutta sanokaapa minulle, insinööri Jäkälä, onko teillä kysymyksessä liikeyritys vai ei? Kuten tiedätte, asiaanne voi jo pitää täysin ratkaistuna, joten ilmoituksenne ei vaikuta sinne eikä tänne. Kysyn pelkästä uteliaisuudesta.
— Liikeyrityskö? Kuinka se olisi mahdollista?
— Voisihan ajatella tutkijakuntainne löytäneen jotakin hyvin kallisarvoista, hopeaa, kuparia, kenties kultaa, niin että kuljetustien rakentaminen, vaikkapa silläkin suurenmoisella tavalla kuin nyt on kysymyksessä, jäisi vähäiseksi sivuasiaksi.
— Ei, asian laita ei ole niin. Puhun nyt teille aivan yksityishenkilönä, minäkin puolestani. Kyllä yhtiön ainoana tarkoitusperänä on tehdä selvä lahjoitus isänmaalle.
— Merkillistä… merkillistä, mutisi ministeri puoliääneen.
Jäkälä tuntui vähän lämpenevän.
— Mutta sanokaahan minulle, herra ministeri, luuletteko, että Petsamon ratahankkeista olisi tullut yhtään mitään neljään viiteenkymmeneen vuoteen ilman yhtiön väliintuloa?
— Ehkäpä ei. Valtion rahavarat ovat huonot.
— Kerrassaan huonot. Koko sisäpolitiikka on omituisesti kääntynyt idealistiseen suuntaan — varmaankin yksikamarijärjestelmän ja yleisen yhtäläisen äänioikeuden seurauksia. Tuolle suunnalle on rahakysymys toisarvoinen, etten sanoisi alentava.
— Idealistiseen suuntaan! Mitä te sillä tarkoitatte?
— Mutta ajatelkaahan, herra ministeri, koko viimeaikaista lainsäädäntöämme. Maa ei vielä ollut päässyt kapaloistaan eikä saavuttanut itsenäisyyttään, kun se asettui mitä radikaalisimpien uudistajien etunenään, niin, suorastaan tarjoutui koekaniiniksi. Ensinnä työväenlainsäädännön uudistus! Suomi ei sinne päinkään ollut teollisuusmaa, mutta ensimmäisten joukossa se hyväksyi kahdeksan tunnin työaikalain, ulottaen sen koskemaan niin laajaa elinkeino-yritysten alaa, ettei koko maailmassa vertaa. Ja kuitenkin on laki vain suurteollisuuslaki. Eihän voi rinnastaa kahta sellaista työntekijää kuin esimerkiksi amerikalaisen Ford-biilitehtaan työmies ja tavallinen meikäläinen viilaaja. Edellinen seisoo kahden kuljetussillan risteyksessä, toinen silta kuljettaa biilin rungon, toinen pyörän ja mies ei tee muuta kuin pistää pyörän akselitappiin, yhä ja yhä, päivästä päivään, viikosta viikkoon. Hän on ilmeisesti koneeksi muuttunut ihminen, jonka työ on ihmisarvolle alentavaa, tylsistyttävää ja jolle kahdeksan tunnin työaika on liiankin pitkä. Viilaaja meikäläisessä pikkuverstaassa sitävastoin tekee tänään lukkoa, huomenna korjaa moottoria, ylihuomenna dynamoa; hänen työnsä vaatii älyä, hän saattaa tuntea työn iloa ja hänen aikansa livahtaa huomaamatta. No niin, kahdeksan tunnin työaikalakihan onkin aiheuttanut yhä toistuvan, yhä jatkuvan poikkeusmyönnytysten sekasorron, josta ei kukaan ole täysin selvillä ja työläiset itse ovat ensimmäisinä valmiit sitä rikkomaan. — Sitten seurasi kuuluisat elintarve- ja säännöstelylait, mutta tilapäisinä ne kyllä jollain tavoin puolustavat paikkaansa. Ja lopuksi kaiken huippu: kieltolaki.
— Te ette kannata kieltolakia? kysyi ministeri luoden insinööriin terävän silmäyksen. Hänen katseensa sattui Jäkälän kaulanauhaan. Siinä loisti himmeästi musta, soikea onyx neula ja sen yläpäässä pieni kultainen pilkku; kultainen ilveksen käpälä, niinhän poliisipäällikkö oli sanonut.
— Kannattavatko hallitusmiehet sitä, herra ministeri?
— Suoraan sanoen eivät. Yksityisinä ihmisinä he eivät — joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta — sitä hyväksy. Mutta virkamiehinä heitä tietysti sitoo voimassaoleva laki.
— Siinäpä se. Käytännöllisellä järjellä varustetun ihmisen on vaikeata hyväksyä sitä lakia. Sehän lienee syntynyt siten, että ensin joku puolue otti sen vaalivaltikseen ja sitten toiset puolueet perässä — kunnes Suomen eduskunta antoi sille siunauksensa. Tällaista käytännöllisyyden ja terveen järjen puutettahan juuri nimittäisin idealistiseksi suunnaksi maamme sisäpolitiikassa!
Syntyi jälleen hiljaisuus.
— Muuten, niin teidän yhtiöllännehän oli ikävyyksiä samaisen kieltolain takia… Mutta sanokaapa, insinööri Jäkälä, sanokaapa aivan näin kahden kesken, yksityiselle miehelle, joka niinikään ei kuulu kieltolain kannattajiin: oliko noissa huhuissa rahtuakaan perää, oliko niillä mitään pohjaa?
— Uskotteko tekin mokomiin taruihin? kysyi Jäkälä omituisesti hymyillen.
Ministeri viivytti vastaustaan.
— En… enpä juuri… Mutta kerran minä näin erään sitoumuksen… oikeastaan kymmenennen pykälän eräästä valalla vahvistetusta sitoumuksesta. Se oli vanha paperi… mielenkiintoinen paperi. Sanottiin eräiden ylioppilasten… No niin, varmaankin se kaikki oli joutavaa…
Kaksi terävää katsetta risteili kuin säilän terät ja hiljaisuutta kesti kauan aikaa.
— Sellaista paperia olisi huvittava tarkastaa, sanoi Jäkälä vihdoin, muuttuneella äänellä. — Kenties juuri tuommoisesta on etsittävä alkusyy niihin parjauksiin, jotka ovat tulleet yhtiön osaksi, mutta joista oikeus kaikeksi onneksi on voinut sen kokonaan puhdistaa.
Silloin ministeri huomautti kuivalla sukkeluudellaan:
— Ajatelkaahan, poliisipäällikkö teki siitä hajamielisyydessään palturin.
Jäkälä hämmästyi niin, ettei hän muistanut salata ilmettään.
— Minkä teki?
— Palturin… samaisesta puheenaolleesta paperista… Juuri sama mies, joka kerran sanoi minulle, ettei mikään tee niin yllättävää vaikutusta kuin tyhjänpäiväisen asian mainitseminen keskellä vakavaa keskustelua.
Jäkälä katsoi ministeriin pitkän aikaa kirkkailla harmailla silmillään. Sitten hän hymyili ystävällisesti:
— Kylläpä teillä on omaperäinen tapa laskea leikkiä, herra ministeri.
— Niinkö arvelette? Mutta minä kulutan suotta aikaanne, jota itsellänikin on niukalti. Kiitän teitä ystävällisyydestänne. Oli mielenkiintoista tutustua teihin, varsinkin kun on varmaa, että suuren työnne aikana joudumme vielä kosketuksiin.
— Olette erinomaisen ystävällinen. Teillä on kiire? Minä olisin pitänyt erinomaisena kunniana saada esittää teidät vaimolleni, mutta en suinkaan halua riistää aikaanne. Toistan vakuutukseni, että olen kokonaan käytettävissänne, jos, niinkuin rohkenen olettaa, haluatte läheltä seurata rakennustöitämme.
Silloin iäkäs, hopeahiuksinen ministeri vastasi äänellä, jota hänen uurtuneitten kasvojensa verraton ilme tuki:
— Naisten takia ei mikään aika ole hukkaan mennyttä. Olen onnellinen, jos rouva Jäkälä haluaa ottaa minut vastaan.
Insinööri Jäkälä avasi oven ja kumarsi kunnioittavasti ministerille.