I.
Testamentti.
Kauniin huvilansa puistossa, suuren, tuuhean vaahteran alla, istui herra Otto Vahlberg, nuori, vaaleaverinen, lapsuudestaan saakka Suomessa oleskellut, mutta silti Ruotsin alamainen aviomies, joka juhannuksena oli mennyt naimisiin leskirouva Bernerin ihastuttavan ja tavoitellun tyttären kanssa. Oli elokuun 18 p. v. 1916. Ilma oli hiostuttavan lämmin ja aivan tyyni. Vaikka auringon säteet vain vaivoin siivilöityivät vaahteran vehmaitten lehvien lomitse, muodostaen omituisen, liikehtivän valo- ja varjoverkon sille pyöreälle pöydälle, johon herra Vahlberg nojasi kyynärpäätään, kihosi otsalle hikikarpaloita, kellertävän valkean kesätakin kainalokuopat kostuivat ja silmät, jotka välinpitämättöminä olivat kiitäneet sinne tänne sanomalehden riveillä, pyrkivät väkisinkin painumaan umpeen. Kalpeista, hiukan väsähtäneistä kasvoista kuvastui uneliaisuus ja lerpallaan olevien huulten raossa riippui sammunut paperossi.
Juurista punotussa nojatuolissa, pöydän toisella puolen, istui leskirouva, majurinna Berner, ainainen sukankudin käsissään, tumma pitsimyssy päässään, yhtä hienon ja sielukkaan näköisenä kuin koska tahansa ja tuon tuostakin vilkaisten lempeästi nuoreen vävypoikaansa. Hänen tavattomasti ohentuneessa tukassaan oli yhä vielä kaunis kastanjanruskea väri ja vaikka hänen kasvoillaan oli uurteita, kuvastui niistä yhä vielä nuoruuden päivien kauneus, joka tuntui vuosien kuluessa muuttuneen vain henkevämmäksi ja äidillisemmäksi. Hänellä oli lihavahko, joltisenkin raskas ruumis ja hänen rintansa tiheä nousu ja lasku ilmaisivat sydänvikaisen ahdistuneen hengityksen.
Pikkulinnut tirskuivat oksilla, puiston takaa pilkoitteli järven rasvatyyni pinta ja nurmikentän monivärisissä kukkasissa surisi mehiläisten ahkera parvi.
Tiheän kuusama-, syreeni- ja siperialaisen hernepensaston ympäröimän huvilan portaita kiiti nuori, notkea, valkopukuinen nainen keveästi kuin keijukainen alas pihamaalle. Hän oli rouva Karin Vahlberg, joka vielä näytti vallattomalta tytöltä, eikä tuntunut suinkaan olevan taipuvainen vaihtamaan kulmikkaita ja huimapäisiä liikkeitään rouvamaiseen tahdikkuuteen ja arvokkuuteen. Hulmuavin hamein hän nytkin juoksi pitkin nurmikenttää suoraan vaahteraa kohti. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan pysähtynyt kukkasoikioitten luo, siepatakseen resedan tai tulipunaisen unikon hiuksiinsa, vaan häntä näytti kannustavan todellinen kiire ja jo kaukaa hän huusi hengästyneenä ja käsiään hurjasti huitoen:
— Otto, Otto! Kuuletko yhtään, vetelys?
— Kuulen, olen kuullut ja tulen kuulemaan, mikäli ei huutosi puhkaise rumpukalvojani.
Nuori rouva pysähtyi puolisonsa eteen ponnistuksesta hehkuvana ja ampui kuin tykillä, syvänsinisten silmien säihkyessä ja irtaantuneiden kiharoiden valuessa punertuneelle poskelle.
— Minä olen saanut kartanon!
— ?!
— Luolakosken kartanon!… Niin!
Ja äkkiä kiepsahtaen äitinsä kaulaan, jatkoi onnesta melkein kyyneliin liikutettu nainen.
— Ajattele, äiti, sinun vanhan kotitalosi, sinun rakkaan syntymäpaikkasi, josta aina niin ikävöiden olet puhunut…
Mutta äkkiä hän lakkasi ja muuttui totiseksi.
— Hyvä jumala, äiti! Mikä sinun on?… Pullo, Otto, pullo, pullo! Se on minun huoneessani, mutta pian!
Leskirouva Berner oli käynyt kalman kalpeaksi. Kudin putosi hänen käsistään, hän puristi sydäntään ja näytti tukehtuvan. Toinen käsi, joka taudinomaisesti puserti juuri tuolin kaidetta, vapisi huomattavasti, silmät painuivat umpeen ja tumma varjo laskeutui syvään vaipuneille luomille.
— Äiti, rakas äiti! Anna anteeksi, olin varomaton, enkä muistanut sairauttasi, puheli nuori rouva onnettomana, miltei vaikertaen, hieroen potilaan ohimoita ja pitäen hänen nenänsä edessä hajuvesipulloa, jonka Otto oli vihdoinkin tuonut.
— Ei se ole mitään. Se on jo ohitse… Mutta tieto tuli niin äkkiä… Mitä sinä sanoit, Karin? Selitä nyt tarkemmin, rakas lapsi. Vai oletko taas hassutellut tapasi mukaan?
— Niin, äiti, minä olen saanut Luolakosken. Lakiasiain-toimisto Korte & Kivimaa vastikään soitti, että tohtori Kustaa Koski on testamentissaan määrännyt minulle koko kartanon irtaimistoineen päivineen. Tuomari kysyi, halusinko lähteä sitä katsomaan ja milloin, koska toiminimi oli saanut huolekseen järjestää kaikki testamentista aiheutuvat asiat… Mutta äiti, sinähän voit jälleen huonosti.
— Se on ohimenevää, ei se ole mitään… Tohtori Koski, kuka hän on?
En minä tunne sen nimistä. Kuinka se voi olla mahdollista?
Nuoren rouvan silmät tummenivat hämmästyksestä; innoissaan oli hän nähtävästi unohtanut kaikki sivuseikat ja vasta nyt tuntui hänelle selviävän asian eriskummallisuus. Tosiaankin! Kuka oli tohtori Koski, kuka oli se outo lahjoittaja, joka oli määrännyt suuren kartanonsa "neiti Karin Bernerille" perinnöksi, otaksuttavasti ollenkaan tietämättä, että tämä neiti nyt oli rouva?
— Minä luin sanomalehdestä hänen kuolemastaan, sanoi herra Vahlberg. Hän lienee ollut etevä tiedemies, joka vanhuutensa päivinä oli elänyt aivan erakkona ja joka tietenkin oli Luolakosken kartanon omistaja. Mutta minä en ymmärrä, ellet sinä äiti, eikä Karin häntä edes tunne, niin miten on testamentti selitettävissä? Mikäli ei Karin nyt taas vehkeile.
— Vehkeile, pölkkypää! Onko kartanon periminen vehkeilyä, mitä?
Soita Korte & Kivimaalle, jos kerran minua epäilet.
Majurinna Berner näytti omituisesti hiljentyneen. Hänen silmissään oli tuijottava ilme ja niiden katse tähtäsi puiston varjoisaan vihreyteen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hänen aivonsa tuntuivat turhaan etsivän ratkaisua sille, minkä hämärä, hiipivä aavistus sanoi, aavistus niin arka, että hän tuskin oli siitä tietoinen. Pitkän aikaa viipyi hän liikkumattomassa asennossaan ollenkaan kuulematta nuorten sanasotaa ja umpikujaan joutunutta pohdintaa. Vihdoin sanoi hän lempeästi, hiljaisella äänellään, johon entinen tyyneys oli jo palannut.
— Otto, tuo minulle se lehti, jossa hänestä puhutaan. Äläkä unohda silmälaseja. Minä tahdon tarkempia tietoja. Tämä on niin ihmeellistä.
Sanomalehti ei tuonut suurtakaan selvitystä. Se mainitsi muutamia vuosilukuja, kertoi vainajan pitkistä ulkomaanmatkoista ja yksinkertaisesta, yksinäisestä elämästä maatilallaan, joka vuodesta 1902 oli ollut hänen hallussaan. Se kertoi suuresta kunnioituksesta ja rakkaudesta, jota alustalaiset olivat tunteneet aina avuliasta herraansa kohtaan, mutta ihmeen vähän se tiesi yksityiskohtaisemmin kuvata vainajan vaiheita.
Pettyneenä ja yhä enemmän hämmästyneenä rouva Berner laski lehden käsistään. Mitä syytä oli tällä herralla lahjoittaa kartanonsa hänen tyttärelleen? Oliko kenties majuri ollut hänen ystävänsä? Mutta kuinka ei siitä majurin vielä eläessä koskaan oltu puhuttu?… Luolakoski, vanha, romanttinen kotikartano, jonka satavuotinen puisto kasvoi lehteviä jättiläislehmuksia ja suuria hevoskastanjia, jonka mahtava, synkkä kuusikuja kansoitti mielikuvituksen taruolennoilla, oli jälleen palautettu alkuperäiselle omistajalleen. Majurinnan kaunis koti, jossa hän oli tyttösenä leikkinyt ja varttunut, kokenut ensi lemmen riemua ja tuskaa, tuskaa, joka eronhetkellä oli murtanut hänen terveytensä!
Vaikka vapaaherra Järnskiöld, aateluudestaan ylpeä ylimys, ei ollut tahtonut antaa tytärtään, nykyistä majurinnaa, alhaissäätyiselle miehelle, oli tämä kuitenkin pysynyt rakastetulleen uskollisena, kunnes onnettomat ulkonaiset seikat olivat heidät erottaneet. Majurinna oli sairastunut, lähtenyt lääkärin neuvosta ulkomaille, jossa vihdoin oli suostunut hienosukuisen hyvän ja rehellisen, vaikka jo vanhan majuri Bernerin puolisoksi, isänsä suureksi tyydytykseksi. Isä oli kuitenkin jo seuraavana vuonna kuollut ja mikä ikävämpää, velkaantunut Luolakoski, jonka asema jo isän käsissä oli horjunut, oli hyväsydämistä ja helposti petettävää majuria kohdanneiden rahahuolien takia myötävä. Ostaja oli muuan juutalainen rahamies, joka sittemmin suunnattomasta voitosta oli luovuttanut tilan tohtori Koskelle.
Kuinka paljon surua! Isä oli poissa, äitiä majurinna tuskin muistikaan ja neljättä vuotta oli majuri jo maannut haudassa…
Leskirouva Berner vaipui mietteihinsä, ja kirjavia muistoja vilisi kuvasarjana hänen mielikuvituksessaan. Luolakoski, koti, jossa hän ei ollut saanut käydyksi senjälkeen kuin kerran sairastuneena oli sieltä lähtenyt, väikkyi nyt haaveissa kuin utulinna ja vanha, arpeutunut haava tuntui jälleen tuottavan kipua. Mikä omituinen suloisuus olikaan nyt tuon tuskan kaihertavalla muistolla! Kuinka kummallisesti se liikutti sydäntä!… Kyyneleitä pyrki väkisinkin majurinnan silmiin…
Yhtäkkiä hän huudahti, ponnahti nopeasti tuoliltaan painoi molemmin käsin sydäntään, horjahti sitten taaksepäin ja jäi vapisten, suu hieman auki ja kasvot ylöspäin taipuneina liikkumattomaan asentoon. Kun herra ja rouva Vahlberg, jotka olivat väitellessään lähteneet puistoon kävelemään, kiiruhtivat paikalle, tapasivat he vanhan majurinnan pyörtyneenä.
* * * * *
Auto mennä huristi hyvää kyytiä halki metsien ja peltojen, joilla kuhilaat törröttivät kullankeltaisina elokuun auringon valossa. Herra Vahlberg, joka oli ollut pakotettu jättämään vaimonsa hoitamaan huonovointista rouva Berneriä, oli lähtenyt yksin käymään Luolakoskella sekä järjestämään asianmukaisia papereita lailliseen kuntoon. Tuomari Korte, joka monta vuotta oli vakituisesti ollut vainajan asiamiehenä, oli lähtenyt mukaan ja nyt istuivat molemmat herrat kiitävässä biilissä.
Jos lyhyesti tahtoisi sanoa sen, mitä herra Vahlberg vieruskumppanilleen jutteli, niin riittäisi jotakuinkin: "minä en käsitä, minä en voi ymmärtää". Lakimies pysytteli varovaisena ja vaikenevana vastaten vältellen ja kierosti — taito, jonka hänen ammattinsa edellytti.
Maantieltä poikkesi biili syrjään, kulkien halki viljavan vainion ja syöksyi sitten suoraan, ikivanhain kuusten aitaamaan kujaan, joka yhtäkkiä loppui miltei kartanon pihaan. Vanha, pitkä rakennus oli oikeastaan kaksikerroksinen, vaikka yläkerrassa ei ollutkaan asuttavia huoneita kuin molempien pitkien sivujen keskikohdalla. Huopakatto oli mitä omituisimmin taitettu ja vanhanaikuiset, leveät, valkeat vuorilaudat olivat kulmauksistaan maalatut ruskeiksi. Leveät portaat johtivat ensin verannalle, jonka pylväät olivat elämänlangan kiertämiä, samoin kuin itse rakennuskin oli hukkua suurten hevoskastanjien vihreyteen. Pihamaalla pulppusi suihkukaivo: harmaasta kivestä hakattu karhu puristi pallomaista ruiskua sylissään.
Vanha, kaljupäinen palvelija seisoi kumarrellen portailla vastassa. Viisailla, terävillä silmillään hän tutki tulokkaita, näytti tuntevan lakimiehen ja avasi tottuneesti raskaan, kaksipuolisen oven. Avarasta eteisestä johtivat portaat ylös vintille. Näiden molemmin puolin seisoi hiotuilla kivijalustoilla kaksi marmoriin hakattua rintakuvaa, joista toinen kuvasi Beethovenia, toinen kuningas Kustaa III:tta. Permannolla, suurissa puuastioissa upeili miehenkorkuisia, tuuhealehtisiä kasveja, joiden vihreys näytti luonnottoman tummalta uurteisten akkunalasien läpi tunkeutuvassa valossa.
Vasta sisähuoneista saattoi nähdä kosken, joka oli antanut kartanolle nimen. Pauhaavana, lumivalkeana vyörynä kiiti se uomassaan tuskin sadan metrin päässä rakennuksesta. Sen udussa kimmelsi taivaankaari. Alempana teki se mutkan ja painui tuuheaan, miltei mustaan kuusikkoon, jonka takaa noin puolen kilometrin päässä pisti näkyviin tehtaan korkea savupiippu. Jyrkät, kalseat rantakalliot olivat täynnä onkaloita ja omituisia luolia, jotka kansa oli asuttanut mielikuvituksellisilla hirviöillä ja jättiläisillä. Ainoastaan kartanon kohdalta oli kuusikko kaadettu ja maa muokattu säännöllisiksi, kukkasoikioiden kirjavoimiksi nurmikentiksi, mutta muualla, sekä ylä- että alapuolella huminoi synkkä metsä muinaisia tarujaan.
Talon sisustus oli ympäristön kanssa sopusoinnussa. Kalusto oli jykevää, mutta kallisarvoista ja aistikasta, ja suuressa salissa oli tavanmukaisen pianon asemasta valtava, kullattu harppu. Palvelija, joka äänettömästi aukoili ovia, teki vanhanaikaisessa asussaan tarunomaisen vaikutuksen ja tarkastellessaan vaikenevan tuomarin seurassa seinien tummanvärisiä, raskaspuitteisia tauluja, tuli herra Vahlberg huomaamattaan apealle mielelle. Jotain painostavaa, jotain salaperäistä ja juhlallista oli näiden vanhojen seinien suojassa.
Kun iäkkäältä palvelijalta kysyttiin, halusiko hän yhä edelleenkin jäädä taloon, vastasi hän hillitysti, mutta varmasti tahtovansa vetäytyä syrjään, valittaen väsymystään ja huonoa terveyttään ja viitaten siihen armoon, jota hänen manallemennyt herransa oli osoittanut, määrätessään runsaan eläkkeen uskolliselle palvelijalleen. Niin, tohtori Koski ei todellakaan ollut unohtanut ketään; hänen runsaista lahjoituksistaan huusivat sanomalehdet, ja niistä olivatkin saaneet osansa sekä hyväntekeväisyyslaitokset että yksityiset henkilöt. Tämä varakas erakko, joka omisti amerikalaisen patentin nestemäisen ilman valmistustavalle ja joka tuntui olevan kokonaan vailla ahnaita perillisiä, oli jakanut suuren omaisuutensa tavalla, jota kaikkien täytyi kunnioittaa, mutta joka siitä huolimatta useata hämmästytti; ei vähimmin herra Vahlbergia.
Tohtori Kosken suuressa työhuoneessa, oli monenmoisia tieteellisiä kojeita, jotka, mikäli vieraat pystyivät arvostelemaan, näyttivät viittaavan kemian alalle, ja runsas huolellisesti järjestetty kirjasto. Avaralla pöydällä, jolla paitsi mustasta marmorista muovailtuja kirjoitusneuvoja, ei ollut minkäänlaisia pikkutavaroita, huomasi herra Vahlberg kuitenkin esineen, joka tavattomasti herätti hänen mielenkiintoaan. Se oli suurehkon valokuvan kokoinen, selkäjalan varassa seisova levy, joka oli tehty kauniin kiiltävästä, violettiin vivahtavasta metallista ja jonka pinnalle oli tiivistynyt heikosti näkyvä sumukerros. Käteen tuntui se omituisen kylmältä ja uskomattoman kevyeltä, ja vaitelias lakimieskin kohotti hämmästyneenä tummia kulmakarvojaan. Jotakin samantapaista muisti herra Vahlberg nähneensä ennenkin, mutta kesti tuokion, ennenkuin hän sai mieleensä palautetuksi, missä se oli tapahtunut. Hänen anopillaan, leskirouva Bernerillähän oli samasta aineesta tehty lipas, tuo ainutlaatuinen, kaunis kirjesäiliö, jonka avaimena oli äänirauta ja joka kimmahti kuin taikavoimasta auki, niinpian kuin äänirauta oli viritetty oikein ja napautettu soimaan lukon edessä. Samaa tiheätä usvaa oli pisaroitunut lippaankin pinnalle…
Kun herra Vahlberg kumartui lähemmin tarkastamaan levyä, huomasi hän siinä taidokkaasti tehdyn kaiverruksen, jolla oli seuraava muoto.
[Yksi nuottirivi.]