II.
Anoppi.
— Siinä se vasta on kalamies, huusi herra Vahlberg jo kaukaa, tullessaan. — Eihän tuossa ole vettäkään. Onkisit ennemmin kaivosta, jossa saattaa olla sammakoita.
Valkean kaiteen reunustamalla venesillalla istui mukavassa nojatuolissa rouva Karin ja onki. Penkillä hänen lähellään oli matotuokkonen ja aivan sen vieressä lasiastia puolillaan puutarhamansikoista tehtyä hilloa.
— Tulehan katsomaan, Otto, vastasi nuori nainen, mansikoiden punaamien huulten vetäytyessä nauruun valkean hammasrivin ympäri. — Minulla on särki.
— Oho! Mutta minkä näköinen sinä olet! Sinähän ajat mansikoita varmaankin nenääsi ja korviisi, koska poskesi ovat kuin punamullassa. Ja taas sinä syöt sormillasi. Ensin panet matosen koukkuun ja sitten mansikan suuhusi.
— Minä olen rikas ja teen mitä tahdon. Se on hienoa! vastasi rouva, puristaen huulensa veikeästi suppuun ja tehden hitaan, ylimielisen kumarruksen päällään. Auringon säteet kultasivat hänen hiuksiaan, jotka vielä riippuivat uinnista märkinä ja joita leppeä tuuli leyhytteli hiljaa. Korviaan myöten rakastunut aviomies katseli onnellisena puolisoaan.
— Vedä, vedä herran tähden! huudahti herra Vahlberg.
Karin säikähti, tempasi nopeasti onkensa järvestä, niin että kevyt siima kimmahti korkealle ja hämääntyi pahlaimen kärkeen. Kalamiehen takaa kuului heleä, kiusaava nauru.
— Hyi, kuinka sinä narraat! Eihän sitä syönyt. Selvitä nyt siima ja joutuin, ilkimys.
Rouva oli kimmahtanut ylös näennäisesti suuttuneena ja heittänyt vavan sillalle; sitten huomasi hän mansikat ja ajoi niitä suuhunsa monta yhtaikaa. Tohvelisankarin nöyryydellä herra Vahlberg oikoi siiman, korjasi matoa, heitti ongen järveen, sytytti sikaarin, pisti monokkelin silmäänsä ja tarkkasi kohoa totisen ja arvokkaan näköisenä, nuoren naisen katsellessa häntä sivulta kulmakarvat koholla. Kumpikin vaikeni.
Silloin kuului kimeä, vihlova huuto puistosta. Se kaikui terävänä kallioista kuin kuolevan viimeinen parkaisu. Molemmat aviopuolisot säikähtivät ja katsoivat vaaleten toisiinsa… Sitten vallitsi kauniin kesäpäivän hiljaisuus.
— Äiti, äiti, sammalsi rouva Vahlberg ja lähti kuin henkensä edestä juoksemaan kohti tuuheata vaahteraa, jonka siimekseen vanhus oli jäänyt istumaan.
Kun nuori pari ehti puun varjoon, kohtasi heitä järkyttävä näky: Selkäkenosillaan juurituolissa makasi majurinna Berner raollaan olevissa silmissä kuoleman sammunut kiilto; toisella kädellään puristi hän sydäntään, toisessa oli kirje. Hänen vieressään seisoi kalpea, outo mies hätääntyneen näköisenä ja onnettomana väännellen käsiään. Huvilasta juoksi palvelija vesikarahvi ja lasi kädessään, kasvot säikähdyksen vääristäminä.
Herra Vahlberg otti kirjeen anoppinsa kädestä ja vilkaisi siihen sivumennen. Mutta tavattomasti hän hätkähti. Kirjeessä oli ainoastaan:
[Yksi nuottirivi.]
Nuottien alle oli voimakkaalla käsialalla piirretty:
Arvid Warén.
* * * * *
— Kuka te olette? kysyi herra Vahlberg ankarasti vieraalta mieheltä.
— Olen kirjeen tuoja, herra, vastasi puhuteltu hätääntyneenä, mutta rehellisen näköisenä.
— Niin, sen käsitän. Mutta kuka teidät on lähettänyt ja keneltä on kirje?
— Olen tohtori Koski-vainajan palvelija. Kuolinvuoteellaan jätti tohtori minun huolekseni tämän kirjeen perille viemisen. Hän sanoi, ettei kirjettä saanut panna postiin, koska sensuuri nykyään on niin ankara, sekä ettei kirjettä pitänyt antaa omistajalleen ennenkuin tohtorin testamentti oli julkaistu. Niinikään määräsi hän ehdottomasti, että kirje oli jätettävä osoitteessa mainitun henkilön omiin käsiin… Palvelija neuvoi minut puistoon… En tietystikään voinut aavistaa tällaista onnettomuutta.
Hetken aikaa pyöri herra Vahlbergin huulilla kysymys: "Kuka on Arvid Warén?" Mutta hän hillitsi itsensä vaistomaisesti, pisti kirjeen taskuunsa ja jäi mykkänä tuijottamaan onnettoman näköistä vierasta, joka syvään kumartaen vetäytyi syrjään. — Leskirouva Berner kannettiin huoneeseensa, riisuttiin ja asetettiin sänkyyn. Syntyi tavanmukainen hälinä. Telefooni soi yhtämittaa, lääkäri jakeli puhelimitse neuvojaan, hätääntyneet palvelijat hyörivät kuin kuumeessa, tietämättä mitä tehdä ja Karin Vahlberg itki sydäntäsärkevästi, vavahtelevin käsin hyväillessään rakastettua äitiään. Kun lääkäri vihdoin saapui, ei hän voinut muuta kuin todeta hengen lähteneeksi; sydänhalvaus oli sattunut.
Suru oli astunut synkkänä vieraana nuoreen, onnelliseen kotiin, joka vastikään oli saanut kiittää kohtaloa niin suurenmoisesta perinnöstä. Kuherruskuukausien vallattoman ilon oli kuoleman kolkko varjo verhonnut, synnyttäen kyyneliä, mutta samalla myöskin lähentäen ja syventäen niitä kahta ihmistä, jotka olivat liittoutuneet yhteisvoimin kantamaan elämänsä onnen ja taakan.
Sanomalehdet, joiden nenäkkäät kynäilijät kylmäverisesti tunkeutuvat kaikkialle, kirjoittivat tapauksesta yksityiskohtaisesti, näennäisesti ottaen osaa suruun, mutta etupäässä kuitenkin riemuissaan siitä, että saivat tarjota lukijoilleen harvinaisen sensatsioniuutisen, jonka otsikkona oli lihavin kirjaimin painettu:
Omituinen kuolemantapaus.
Salaperäinen kirje.