III.
Kotitarkastuksia.
Makuukamarin ikkunoista kylvi kuu hopeitaan Se muodosti pehmeälle turkkilaiselle lattiamatolle valoisia neliöitä ja vihertävän vesikarahvin hiottu lasitulppa kimmelsi kuin smaragdi.
Unettomana vääntelehti nuori rouva vuoteellaan. Herra Vahlberg seisoi ikkunan ääressä tupakoiden ja otsaansa lasiin painaen. Ulkona nukkui luonto, kesäöisessä unessa. Ruohokentällä kaste kyynelehti, suuren vaahteran lehdet riippuivat kuin horroksissa liikkumattomilta ritvoilta ja tyyni järvi jonka kalvosta kuu kuvastui, oli heikon, kimmeltävän utuharson peitossa. Vaikka ikkuna oli auki, vallitsi syvä hiljaisuus, ainoastaan joskus, tuskin kuuluvana kalahti unissaan liikahtavan lehmän kello naapuritalon tarhalta…
Vaikka kaipaus kaihersi sydäntä, täytyi herra Vahlbergin pakottaa aivonsa pohtimaan käytännöllisiä asioita: rakas vainaja oli saatettava kunnialla hautaan. Hautajaiset, joiden järjestelyyn ei nuori pari ollut tottunut, vaativat paljon puuhaa ja karkoittivat unen…
Huvilan takaa, hiekkakäytävältä, joka ei näkynyt tähän, kuului askeleita ja puheen sorinaa. Rouva kavahti istumaan vuoteellaan.
— Mitä se on? Kuuletko yhtään, Otto?
— Yökulkijoita varmaankin… Kovasti sinä olet hermostunut Karin, nuku nyt, nukuthan.
— Vedä ikkuna kiinni, on jo kylmä. Ja tule nukkumaan sinäkin. En minä saa unta, kun sinä valvot… Mutta kuulehan! Hyvä jumala, mitä se on?
Ulko-ovelle jyskytettiin voimakkaasti. Samalla kuului palvelijan kevyt koputus, ja kun herra Vahlberg takin päälleen ja revolverin käteensä siepaten kiiruhti ulos, selitti kauhistunut palvelustyttö hätäisesti.
— Kolme naamioitua ja hampaisiin saakka asestettua miestä pyrkii sisään.
Herra Vahlberg riensi etehiseen.
— Keitä te olette ja mitä tahdotte? kysyi hän, painaessaan
Browning-pistoolinsa varmuussiiven alas.
— Lain ja oikeuden nimessä, avatkaa viipymättä! kuului karkea vastaus.
Silloin herra Vahlberg käsitti, että oli kysymys kotitarkastuksesta, tuosta häpeällisestä toimituksesta, joka viime aikoina oli käynyt Suomessa miltei jokapäiväiseksi. Ensin hän aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta muisti sitten, ettei hänellä ollut mitään syytä saattaa itselleen ikävyyksiä, eikä hän myöskään ollut sekaantunut mihinkään valtiollisiin vehkeisiin. Senvuoksi hän päättävästi avasi oven.
— Mitä te tahdotte? tiuskasi hän ankarasti miehille, jotka revolverit ojossa riensivät sisään. Kun vastausta ei kuulunut, astui hän rohkeasti tulijoiden tielle ja sanoi lujasti.
— Jos te olette lain ja oikeuden palvelijoita, niin näyttäkää valtakirjanne. Olen Ruotsin alamainen ja tietäkää, etten salli itseäni loukattavan.
— Siinä on sinulle valtakirjaa, p—e! kirosi johtajana toimiva mies lyöden häntä revolverinsa perällä salamannopeasti päähän. Ovelta, jonka raossa Karin seisoi yöpuvussaan, kuului kirkaisu. Herra Vahlbergin silmissä pimeni ja hän menetti tajuntansa.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, lepäsi hän vuoteellaan. Hänen vaimonsa kalpeat, itkettyneet kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen ja hän huomasi päänsä olevan siteissä. Mitään erikoisempaa kipua ei hän kuitenkaan tuntenut ja kun hän oli sen verran selvinnyt, että muisti äskeiset tapahtumat, kysyi hän uteliaana.
— Mitä ne tahtoivat?
— Kirje se oli, äitivainajan kirje. He tiukkasivat minulta kivenkovaan, mitä tiesin Arvid Warénista ja kun vakuutin, etten koskaan ollut kuullut sitä nimeä, enkä koskaan ollut sellaista henkilöä tuntenut, eivät he alussa ollenkaan ottaneet sitä uskoakseen. Lopulta oli heidän kuitenkin selityksiini tyytyminen, varsinkin kun molemmat palvelijat olivat yhtä tietämättömiä. Kaikki laatikot ja kaapit ovat he penkoneet ja kaikki äidin paperit ja yksityiset kirjeet veivät he mukaansa. Hänen huoneensa on vallan kauhean näköinen.
Kun jännitys näin oli lauennut, purskahti rouva katkeraan itkuun ja painoi kasvonsa miehensä rintaa vasten. — Tämähän on kauheata! He eivät kunnioita edes kuolemaa. Talossa, jossa äitini ruumis vielä on, he molottavat ryssäänsä ja kiroilevat. Mitä on oikein koko tämä sekamelska ja salaperäisyys? Siitä asti, kun sain tiedon merkillisestä perinnöstäni, ei minulla enää ole ollut hetkenkään rauhaa. Minä annan palttua kaikille semmoisille perinnöille.
Miettiväisenä, mitään vastaamatta, herra Vahlberg hyväili vaimonsa suortuvia. Sitten siirsi hän hellävaroen puolisonsa pään syrjään ja nousi ylös, huolimatta siitä, että ohimoita särki.
— Älähän. Aiotko pystyyn, Otto? Et sinä saa! Sinun täytyy maata.
— Tunnen olevani aivan hyvissä voimissa. Mutta minä olen utelias.
Annatko sen kynttilän, kuu ei enää paista.
Kynttilän lepattavassa valossa kulki herra Vahlberg huoneesta huoneeseen. Kaikki oli epäjärjestyksessä, kirjat lattialla, pöytälaatikot murrettu auki, tuolit kumossa ja tärkeät asiakirjat hujan hajan. Lukuunottamatta majurinnan papereita ei kuitenkaan mitään ollut poissa, ja vainajan kaunis, jalokivillä koristettu kultakellokin tikutti rauhallisesti tavallisella paikallaan.
* * * * *
Aamupäivällä soitettiin Luolakoskelta.
Tohtori Kosken vanha palvelija, joka oli suostunut jäämään taloudenhoitajaksi, kunnes uusi omistaja saisi asiansa järjestykseen, ilmoitti, että sielläkin oli ollut kotitarkastus. Mikäli hän saattoi huomata oli ainoastaan yksi esine kadonnut: se oli pieni, violetin värinen metallilevy, joka aina oli ollut tohtorin työpöydällä.
Seuraavana päivänä pitivät sanomalehdet meluaan, mutta sensuuri oli tällä kertaa pahasti puuttunut niiden kirjoituksiin.
Salaperäisiä kotitarkastuksia.
Ruotsin alamaista loukattu.
Kuka oli tohtori Koski?
Keskiviikkoa vasten yöllä tunkeutui kolme hampaisiin saakka asestettua ja naamioitua miestä herra O. Vahlbergin huvilaan N.N:ssä, vaatien huvilan omistajaa lain ja oikeuden nimessä avaamaan ovensa. Kun herra V., joka on Ruotsin alamainen, vetosi oikeuksiinsa, vaatien röyhkeiltä sisääntulijoilta todistusta käyntinsä oikeutuksesta, löi yksi joukosta häntä revolverilla päähän, jolloin taintui herra V. iskusta. Väänneltyään huvilassa kaikki mullin mallin, sekä karkealla tavalla kuulusteltuaan rouva V:a sekä palvelijoita, poistuivat yövieraat, vieden mukanaan äsken kuolleen majurinna Bernerin kaikki kirjeet ja paperit. Lienee syytä palauttaa lukijaimme mieliin se salaperäinen kirje, josta toissapäivän numerossa mainitsimme ja joka näyttää aiheuttaneen sekä majurinnan kuoleman että kotitarkastuksen.
Samalla ilmoittaa kertojamme, että edellisen kanssa yhdenaikaisesti tapahtui myöskin Luolakosken kartanossa, tohtori Koski-vainajan maatilalla, jonka hän testamentissaan, kuten muistettaneen, oli määrännyt rouva Karin Vahlbergille, niinikään kotitarkastus. Mikäli tähän asti on saatu selville, ei kartanosta kuitenkaan ole viety muuta kuin omituinen, tohtorin työhuoneen pöydällä seisonut levy.
Majurinna Bernerin kirje, joka, se huomattakoon, oli tohtori Kosken lähettämä, sekä tohtorin työpöydältä kadonnut levy antavat tukea omituisille seikoille. Ensinnäkin: kuka oli tohtori Koski? Otettuamme lähemmin selkoa asioista toteamme, että hän v. 1902 muutti Helsingistä Luolakoskelle ostettuaan tämän kartanon. Helsinkiin oli hän samana vuonna muuttanut Porvoosta, jonne hän niinikään samana vuonna oli palannut ulkomailta. Hänen passinsa todisti hänen olevan kotoisin Artjärveltä — jossa koskaan ei ole elänyt, eikä syntynyt miestä, jonka nimi tai persoonallisuus saattaisi tulla edes kysymykseen tohtori Koskena. On syytä epäillä, että Kustaa Juhani Koski on vain tekaistu nimi, jonka suojaan kätkeytyy toinen henkilö, henkilö, joka on kirjoittanut majurinna Bernerille tuon merkillisen kirjeen: Arvid Warén. Tätä arvelua tukevat vahvasti ne elämäkerralliset tiedot, jotka meidän on onnistunut hankkia tuosta aikoja sitten kuolleeksi luullusta henkilöstä. Puuttumatta lähemmin hänen nuoruutensa vaiheisiin, mainitsemme, että hän v. 1888-1893 toimi Luolakosken kemiallisen tehtaan insinöörinä, että hän v. 1893 väitti tehneensä uuden, huomiota herättävän keksinnön sekä että hänen pitäessään Suomen Tiedeseurassa esitelmää uudesta keksinnöstään, hänet kesken kaiken vangittiin. Sen jälkeen ei hänestä ole kuultu mitään, enempää kuin siitä merkillisestä
Tulemme lähipäivinä julkaisemaan hänen mielenkiintoisesta ja omituisesta esitelmästään sen osan, minkä hän mainitussa Tiedeseuran kokouksessa ennätti esittää.
Herra Vahlbergin istuessa huoneessaan, kumartuneena sanomalehtensä ylitse ja yllämainittua uutista miettien, ilmaantui hänen rouvansa kaunis pää ovenrakoon ja hetken välkkyi surun samentamissa silmissä entinen veitikka.
— Tuletko ulos, Otto? Täällä niin painostaa.
Mies kääntyi hajamielisenä puhujaa kohti ja harhaileva katse kiintyi raukeasti rakkaihin sinisilmiin.
— Jos niin tahdot, mutta ei minua haluta.
— Ai, sinun pääsihän olin unohtaa! Jää vain kotiin. Sinun pitäisi levätä oikeastaan… Tuon kukkia tullessani.
Hetkellinen, vilkas ilme nuoren rouvan kasvoilla oli vain ohimenevää laatua. Alakuloisena, katseessa surun kyynelharso hän astuskeli hiljaa yli nurmikentän suuren vaahteran juurelle, missä rakas äiti oli niin äkkiä irtaantunut elämästä. Ensi kertaa hän huomasi askeltensa painon ja ensi kertaa hän herkästi vaistosi sen omituisen tunnun, mikä jo oli luonnossa syksyn kaukaisena aavistuksena. Hajamielisenä hän taittoi jonkun kukan, nyppi jonkun lehden rikki, tai piirteli hietaan kuvioita päivänvarjonsa kärjellä. Istuutuessaan väristen sen tuolin viereen, jossa äiti oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, pisti hänen silmiinsä paksu, ruskeahko esine, joka oli maassa pyöreän pöydän alla. Kun hän kumartui sitä ottamaan, tunsi hän äitinsä paksun muistikirjan, jonka tämä oli eri vihkosista ulkomailla sidottanut hienoihin sahviaanikansiin ja jota hän usein mielellään oli selaillut, liittäen vielä vanhuutensa päivinäkin erinäisiä muistiinpanoja nidoksen loppuosan tyhjille lehdille. Nähtävästi oli se ollut äidin mukana kuolinhetkelläkin ja silloin pudonnut. Kiihkeästi kirjaa suudellen ja riemuissaan huusi nuori rouva:
— Otto, Otto! Äidin kirja, kuuletko?
Todennäköisesti ei herra Vahlberg kuullut, koska ei antanut mitään merkkiä itsestään.
Kun nuori rouva oli avannut nidoksen ja lukenut muutaman sanan, jännittyivät hänen piirteensä uteliaisuudesta, eikä hän enää halunnutkaan ilmaista salaisuuttaan miehelleen.