IV.
Professori.
Hautajaisten synkkä vaikutus jäi pysyväiseksi Vahlbergin huvilaan. Milloin äänilaji oli muuttua iloisemmaksi, silloin sattui silmään joku esine, joka muistutti vainajasta, tuoli, jolla hän tavallisesti istui, kukka, jota hän erityisesti hoiti ja rakasti, valaistus maisemassa, jota hän henkevällä, yksinkertaisella tavallaan oli ihaillut. Nuori rouva tuntui muutamassa päivässä muuttuneen vallattomasta tytöstä naiseksi ja hänen kauniit kasvonsakin olivat saaneet toisen ilmeen, jota suruharson tumma väri tehosti. Yksi oli poissa ja pysyi, sen huomasi kaikkialla, ruokapöydässä, ulkona, joka askeleella. Nuoren parin kuherruskuukausien hurmio oli äkkiä tyyntynyt hiljaiseksi, kaipauksensekaiseksi rakkaudeksi, jonka suru syvensi.
Herra Vahlberg, joka ennen oli mielellään lasketellut väsähtäneitä kyynillisyyksiä, käveli nyt päivät päästään mietteissään, kasvoillaan joko ajatteleva, tai sitten ikävystynyt ilme. Arvid Warénin asia kiusasi monesti hänen aivojaan ja oli hetkiä, jolloin hän oli vähällä pyytää vaimoaan kieltäytymään tuosta omituisesta perinnöstä, joka heitti majurinnavainajan puhtaan maineen ylle jonkunlaisen varjon ja jota ilkeä maailma varmaankin ovelasti käytti parjaustensa ja mustaamishalunsa perustana. Mutta ei ollut niin helppoa luopua sadoista tuhansista ja ennen kaikkea, eihän hän, enempää kuin kukaan muukaan maailmassa tiennyt, mikä suhde oli vallinnut tuon salaperäisen miehen ja leskirouva Bernerin välillä. Ja sanomalehdet, jotka niin olivat luvanneet hankkia lisätietoja, vieläpä julkaista insinööri Warénin esitelmän, vaikenivat itsepintaisesti, arvatenkin sensuurin pakottamina. Koko tapaus näytti joutuvan unhoon.
Elämä huvilassa kävi sitäkin tuskallisemmaksi, kun kumpikin koetti vapautua ja teeskennellä iloisuutta, keventääkseen toisen taakkaa ja kumpikin huomasi tuon näyttelemisen. Herra Vahlberg suunnittelikin jo muuttoa kaupunkiin, kun Karin rouva ratkaisi kysymyksen kokonaan toisella tavalla.
— Otto, sanoi hän eräänä iltana. — Me muutamme Luolakoskelle. Syyskuu on vasta alullaan ja on niin kaunista. Etkö luule, että se olisi hauskaa?
— Mutta eihän kartano vielä ole sinunkaan. Voihan joku hakea testamentin rikki, siihen on kyllä aikaa. Ei sinun omistusoikeutesi vielä ole ollenkaan varma.
— Pyh, entä sitten? Millä tavoin se estäisi meitä vierailemasta siellä joitakuita viikkoja, niinkauan kuin sää on näin suotuisa? Kuule, Otto, kuten tavallisesti sinä olet maailman suurin pölkkypää.
— Sitä ei todista suinkaan se, mitä sanoin, vaan se, että nyt annan sinulle perää. Nöyrin palvelijasi.
— Mutta sinähän myönnyt, Otto! Herra isä, koska sinä olet lakannut jankuttamasta?
— Enhän minä milloinkaan ole kinannut yksinäni, vastasi aviomies hymyillen.
* * * * *
Luolakosken valtava luonto tuntui tosiaankin olevan sopusoinnussa heidän mielialansa kanssa ja viihdyttävän heitä. Sillä oli ainakin uutuuden ja salaperäisyyden viehätystä. Vaikka pensaiden lehdet jo kellastuivat ja punertuivat, humisi kuusimetsä yhä tummanpuhuvana ja synkkänä ja koski pauhasi samalla hillittömällä voimalla kuin ennenkin. Tehtaan sauhu tuprusi selkeälle syystaivaalle ja varhainen hämärä, jonka tuuheat kastanjat tummensivat, antoi vanhoille, suurille huoneille tarumaisen leiman.
Jyrkän rantakallion monisokkeloisissa luolissa tiesi kansa hiisien asuvan. Synkeinä, myrskyisinä öinä ne soittivat suuria tuhatpillisiä urkuja vuoressa, kosken mahtavasti säestäessä. Joka sydänyönä uskalsi hiipiä kalliolle, saattoi kuulla tuota hurmaavaa musiikkia, mutta hänet vaati pyörteen henki uhrikseen, tai tuli hän mielipuoleksi. Korkealta huipulta oli muinoin onneton kartanon neiti syöksynyt kuohuihin, ja tuosta oli ensimäkien parooni Järnskiöld sata vuotta sitten ratsastanut suoraan koskeen, vihollisensa ahdistamana… —
Eräänä iltapäivänä, kun aviopari istui vierashuoneessa, herra Vahlberg jotakin kirjaa lukien, rouva näppäillen suurta kullattua harppua, tulla porhalsi auto pihaan. Vanha, valkohapsinen herra, jonka kyömynenää kultasankaiset silmälasit koristivat, astui maahan ja palvelija toi käyntikortin, johon oli kirjoitettu:
A.G. Fredriksson.
Professori.
Kun tervehdysten jälkeen oli asetuttu istumaan, alotti professori, pyyhkien nenäliinalla silmälasejaan.
— Olin pari kertaa aikeessa jo ennemmin tulla teitä tapaamaan, mutta erikoisista syistä jäi se sikseen. Nyt, kun olette täällä lähempänä, kävi matka helpommin.
Hän hohelteli hetken lasejaan, mutta kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tyynesti.
— Koko asiani on siinä, että minulla sattuu olemaan insinööri Warénin, muinaisen ystäväni kello, joka minun on kai jätettävä teille, koska olette perineet hänen kartanonsakin. Se on hyvin kaunis, vanhanaikuinen kultakello, jota olen säilyttänyt kuin henkeäni ja jonka historian mielelläni kerron, mikäli se teitä huvittaa.
Vanhus otti taskustaan kotelon, jonka sisässä, pumpuleihin upotettuna kello komeili. Liikutettuna, miltei juhlallisesti hän laski sen pöydälle. Molemmat aviopuolisot syöksivät nopeasti paikoiltaan sitä tarkastamaan.
— On parasta, että alotan aivan alusta, jatkoi professori. Nämä seikat muodostavat niin sotkuisen vyyhden, että pelkään sen sittenkin jäävän hämäräksi. Minä tutustuin Waréniin New-Yorkissa, missä hän toimi nuorena insinöörinä erään suuren liikkeen palveluksessa ja minä tein tutkimuksia väitöskirjaani varten. Vaikka olin häntä kymmentä vuotta vanhempi, syntyi välillemme luja ja sitkeä ystävyys, ja jo silloin huomasin, kuinka paljon neroa tuossa omituisessa, mitä yltiöpäisimpiin haaveiluihin helposti taipuvassa nuorukaisessa oli. Vaikka hän monesti kieltämättä rakenteli tuulentupia, oli hän myöskin mies paikallaan toteuttamaan niistä kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, ja hänen levottomat, alati uutta hautovat aivonsa olivat varmaankin luodut keksijälle. Kuten olette sanomalehdistä kai nähneet, siirtyi hän v. 1888 Luolakosken kemiallisen tehtaan palvelukseen, jossa hän toimi tehtaan ensimäisenä insinöörinä asuen samaisella kauniilla paikalla, missä tehtaan nykyinenkin johtaja, vaikka rakennus oli toinen. Harras ystävyytemme jatkui täällä Suomessakin ja sangen usein kääntyi hän minun puoleeni kysyäkseen neuvoja tieteellisissä pulmissa, jotka liian kaukaa sivuuttivat hänen oman alansa. Monesti minä toruin häntä siitä, että hän tuhlasi lahjojaan hajoittaessaan niitä liiaksi. Romanttisena ja musikaalisena — en kai vielä ole tullut sanoneeksi, että harpun soitto oli hänen intohimonsa — hän rakenteli jos jonkinkaltaisia salakomeroita ja konstikkaita lukkoja, niinpä, mainitakseni vain esimerkin, oli hänen muurissaan kaakeli, joka ponnahti auki ja paljasti salalokeron, kun hän huusi: "Sesam, Sesam, aukene!" Ulkonaisesti hän vietti jo nuorena peräti erilleenvetäytynyttä elämää, joka kuitenkin oli kovin säännötöntä sen vuoksi, että hän saattoi valvoa yökausia keksintöjään hautoen. — Vuonna 1893 hän sitten vihdoinkin teki tuon kuuluisan keksintönsä, johon ainakin minä uskon, niin, jonka suorastaan tiedän varmaksi, vaikka se monissa piireissä on herättänyt ylenkatsetta ja naurua onnettoman loppunsa vuoksi. Mutta minä annan hänen itsensä kertoa siitä ja tyydyn tällä kertaa vain tekemään selkoa tilaisuudesta, jossa "hänen piti selittää tieteellisiä huomioitaan. Aivan varmaan voi väittää hänen jo viisi kuusi kuukautta aikaisemmin päässeen salaisuuden perille, mutta tahtoen suorittaa tutkimuksensa loppuun, hänellä oli riittänyt ihmeteltävää kärsivällisyyttä havaintonsa salaamiseen.
— Muistan elävästi sen Suomen Tiedeseuran kokouksen, jonka ohjelmaksi oli m.m. ilmoitettu insinööri Arvid Warénin esitelmä uudesta metallista. Minusta oli ystäväni tavattoman levoton ja hermostunut. Hän näytti istuvan kuumilla hiilillä ja vaikka käsitinkin, että hänessä saattoi olla esiintymiskuumetta, oli minusta luonnotonta, että se kasvoi noin valtaiseen voimaan. Minä huomautinkin siitä hänelle leikillisesti, mutta hän naurahti omituisesti ja pudisti päätään, vastaamatta mitään. — Kun hänen vuoronsa oli ryhtyä puhumaan, tuotatti hän eteensä joukon kemiallisia kojeita, arvatenkin kokeiluja varten ja pani taskustaan pöydälle kiiltäviä, violetin värisiä metallikappaleita. Minua hämmästytti kovasti se, ettei hänellä ollut minkäänlaisia papereita esillä, vaan hän esitelmöi vain muistinsa mukaan. Ehkä juuri siitä syystä ryhtyi muuan läsnä-olijoista pikakirjoituksella merkitsemään paperille hänen sanojaan, ja jos tämä esitelmä herättää mielenkiintoanne, on se tässä, mainitun pikakirjoituksen mukaan muovaeltuna.
Arvoisat läsnä-olijat!
Se uusi aine, tai paremmin sanoen se vanhan, kauantunnetun aineen uusi olomuoto, jonka valmistustapa ja kemiallisen kokoomuksen laatu minun on onnistunut keksiä, on, kuten näette, hyvin kirkaspintainen, violettiin vivahtava metalli. Kaikista tunnetuista metalleista on se kevein; sen ominaispaino on ainoastaan 0,08, siis 6 kertaa pienempi kuin kuivan puun ja 7 kertaa pienempi kuin litiumin, tähän asti kevyimpänä pidetyn metallin. Samalla on se kovin ja sitkein kaikista metalleista. Verrattain helposti se leikkaa parhaintakin terästä ja siitä voi kuitenkin sopivaa käsittelytapaa käyttäen vetää ohutta, hyvin taipuvaa lankaa. Vaikeasti hapettuvana se kuuluu jalojen metallien joukkoon, mutta se ei muutu minkään hapon, ei edes kuninkaanveden vaikutuksesta, sensijaan se verrattain helposti yhtyy fluoriin eräässä fluoripitoisessa liuoksessa. Punahehkuun kuumennettuna ja karkaistuna se muuttuu rakeiseksi, särkyen helposti miltei kristallimaisiin palasiin — minulla on tässä näytteitä — joiden kovuusaste on noin 8 paikkeilla. Kuumennettuna 1720° saa se ensin hohtavan, sinertävän värin, sulaa sitten nopeasti ja haihtuu miltei heti s.o. suurimmalta osaltaan haihtuu kaasuksi, joka ei mitään muuta ole kuin vetyä. Itse metalli on nimittäin kiinteätä vetyä, tarkemmin määritellen eräs vetylejeringi. Kaikista merkillisin ja vaikeimmin selitettävissä on mielestäni kuitenkin se ominaisuus, että tämä lejeringi, tämä metalliseos, joka sisältää siksi pienen volymiprosentin vieraita aineita, että sitä miltei saattaa sanoa pelkäksi vedyksi, aina pysyy ympäristön lämpötilaan verrattuna melkoista alempana, sanalla sanoen, se pysyy kylmänä, mutta ei suinkaan määrätyn asteisena, vaan vaihdellen ulkonaisen temperatuurin mukaan.
Kun Cavendisch v. 1766 keksi vedyn, kun Lavoisier v. 1783, antamalla höyryn virrata hehkuvan raudan yli, osoitti, ettei vesi olekaan elementti, kuten tähän asti oli luultu, vaan sisälsi kahta kaasua, niin kuka olisikaan voinut uskoa, että tämä kaasu kerran oli esiintyvä kovan, kiinteän metallin muodossa. Kun Faraday kovan paineen ja - 110° ulottuvan kylmyyden vallitessa puserteli kaasuja nestemäiseen olomuotoon, uhmasivat eräät niistä, näiden joukossa myöskin vety, kaikkia hänen ponnistuksiaan ja näille muuttumattomille aineille annettiin permanenttisten kaasujen nimi. Vasta v. 1877 onnistui Pictet'n, Cailletet'n kokeita hyväkseen käyttäen saavuttaa 200° ulottuva kylmyys ja pakottaa tähän asti permanenttisena pidetty happi nestemäiseen, jopa kiinteäänkin tilaan. Pictet'n menetelmä perustui siihen tosiasiaan, että kovan paineen alaisena ollut kaasu äkkiä vapautuessaan tavattomasti kylmenee, vaihtaen lämpönsä ulkonaiseen työhön. Sitävastoin ei ole tähän asti huomattu, että vaikka ulkonaista työtä ei suoritetakaan, vaikka kaasu laajenee ilmattomassa paikassa, jäähtyy se — s.o. useat kaasut — siitä huolimatta laajetessaan, ja käyttää se tällöin lämpönsä sisäiseen työhön, molekyylien keskinäisen aseman muuttamiseen. Niinpä esim. ilma jäähtyy 0,25° kutakin vähenevää atmosf. kohti. Toisin on vedyn laita; se päinvastoin, ulkonaisen työn ollessa o, paisuessaan lämpenee. Mutta merkillistä: jos sitä jäähdyttää juoksevalla ilmalla määrättyyn asteeseen, muuttaa se tämän ominaisuutensa ja alkaa laajetessaan kylmetä. Tahtomatta tässä lähemmin syventyä menettelytapani yksityiskohtiin, olen maininnut ne perusajatukset, joita hyväkseni käyttäen minun onnistui valmistaa nestemäistä vetyä. tuota väritöntä, omituista ainetta, jonka ominaispaino on noin 0,06, joka kiehuu — 252° ja joka, kun paine nopeasti poistetaan, muodostaa kiinteitä, nopeasti haihtuvia kristalleja. Näitä seikkoja tutkiessani minun onnistui päästä — 261°, joka lienee alin ja absoluuttista temperatuuria lähinnä oleva astemäärä, mikä koskaan on saavutettu.
Ne seikat, jotka sittemmin johtivat minut huomaamaan metallisen vedyn tai, paremmin, vetylejeringin valmistustavan, ovat näennäisesti irrallisia ja — niinkuin usein keksintöjen syntyessä sattuu — hyvinkin kaukaa haettuja. Että vety todellakin metalli oli, sehän ei kylläkään ollut mikään uutuus, päinvastoin, tämän kaasun metallinomainen suhtautuminen muihin aineisiin ja ennen kaikkea sen taipumus muodostamaan lejeringejä erinäisten metallien, varsinkin palladiumin kanssa, oli tämän ominaisuuden selvästi osoittanut. Mutta eräänä päivänä satuin muutamasta lehdestä lukemaan, että v. 1740 oli Venäjällä ammuttu jääkanuunoista luoteja, joiden lataus sisälsi 150 gr. ruutia. Kun en silloin ollenkaan tiennyt, että paineenalainen jää muuttuu kimmoiseksi, hämmästytti uutinen minua melkolailla, enkä voinut käsittää, kuinka hauras jää oli saattanut kestää laukauksen, kuinka ylimalkaan jäästä oli kyetty edes tykkejä valmistamaan. Tutkiessani asiaa lähemmin muutamista teoksista, pisti silmiini se vanha tosiseikka, että jäätyessä veden tilavuus laajenee 0,1 kertaa — veden, joka sisältää 11,2 % vetyä. (Myöhemmin tulen osoittamaan, että uudessa metallissa olevan puhtaan vedyn ominaispaino on pienempi kuin 0,06, joka on nestemäisen vedyn ominaispaino). Samalla panin merkille, ettei kova paine aina suinkaan auttanut nesteen jähmettymistä, pikemmin päinvastoin: niinpä 1000 atmosf. paineen alainen vesi jäätyy vasta — 14°. — Jonkun verran myöhemmin tulin kiinnittäneeksi huomioni siihen merkilliseen seikkaan, että vaikka vety oli niin helposti syttyvä kaasu, eivät vetylejeringit luovuttaneet vetyään muuten, kuin ilmattomassa paikassa punahehkuun kuumennettaessa. Yhtä omituista oli, että vety kykeni läpäisemään punahehkuun kuumennetun raudan, platinan ja palladiumin. — Ja lopuksi, irrallisin kaikista johtolangoistani: vety ei yhtynyt cloriin pimeässä, mutta auringon valossa sitävastoin kovasti räjähtäen.
Varsinainen ratkaisu perustui kuitenkin kokonaan toisenlaatuiseen ilmiöön. Yrittäessäni kiteyttää nestemäistä vetyä, olin nimittäin jo useammankin kerran pannut merkille sen hämmästyttävän…
— Kuten huomaatte, loppuu esitelmä kesken, eikä se kysymyksenalaisessa kokouksessakaan jatkunut pitemmälle. Sillä ovesta astui sisään venäläinen upseeri univormussaan, kahden täysin aseistetun sotilaan ja siviilipukuisen tulkin saattamana ja selitti saaneensa määräyksen vangita insinööri Arvid Warénin. Puhuja, jonka kasvot olivat käyneet lumivalkeiksi, tointui verrattain pian, eikä hän näyttänyt niinkään hämmästyneeltä kuin me muut, päinvastoin hän suhtautui tapahtumaan kutakuinkin rauhallisesti, eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä. Upseeri korjautti kaikki pöydällä olevat esineet talteen. Ja silloin sattui jotakin hyvin merkillistä. — Vangiksi julistettu kysyi kohteliaasti, miltei nöyrällä äänellä:
"Sallitteko, että annan tohtori Fredrikssonille takaisin hänen kellonsa, jonka lainasin ryhtyessäni pitämään esitelmääni?"
— Tätä sanoessaan veti hän taskustaan kellon, joka nyt on tuossa edessänne. Upseeri otti sen hänen kädestään ja minä nousin ällistyneenä seisomaan, sillä hän ei ollut minulta sitä lainannut. Avattuaan molemmat kuoret ja tarkastettuaan, ettei mitään ollut kätketty niiden väliin, antoi upseeri omakätisesti minulle kellon, jonka heti tunsin ystäväni omaksi. Olin niin hämmästynyt, että vaivoin maltoin hillitä suutani, enkä ymmärtänyt lainkaan koko juttua.
— Sitten lähti surullinen saattue matkaan, meidän seuratessamme sen kulkua voimattomasta raivosta mykkinä ja nyrkkiä pusertaen. Se oli viimeinen kerta, jolloin näin ystäväni, insinööri Warénin. Hän katosi teille tietymättömille, kuten niin moni Suomen mies ennen ja jälkeen häntä.
— Mutta mitä hän oli tarkoittanut jättäessään minulle kellonsa? Vaivasin hellittämättä päätäni, keksiäkseni kysymykselle vastauksen, edes jonkinlaisen ratkaisun, mutta se oli tietenkin turhaa työtä, joka ei johtanut mihinkään tulokseen. Vielä illalla, kun olin jo puoleksi riisuutunut, kääntelin tuota kultaista esinettä kaikin mahdollisin tavoin, toivottomassa toivossa saada jotakin selvyyttä tähän probleemiin. Ja silloin, katsellessani taulua sivulta valoa vasten, olin huomaavinani siinä jotakin, ikäänkuin koukeroisia rasvapilkkuja, tai sen tapaista. Voi olla mahdollista — olen sitä monesti jäljestäpäin ajatellut — että ensi innostuksessani käsittelin kelloa varomattomasti ja kenties jotenkin tulin pyyhkäisseeksi taulua. Joka tapauksessa jäin huolellisen tutkimukseni jälkeen samaan epätietoisuuteen, missä olin ollutkin, vieläpä olin siinä määrin hermostunut, etten tahtonut saada unta.
— Kun seuraavana aamuna myöhään heräsin, paistoi kevätaurinko jo täydeltä terältä huoneeseeni ja ensimäinen, minkä huomasin, oli tuo onneton kello, joka nyt kimalteli ja säihkyi pöydällä, kirkkaassa valovirrassa. Samalla kuin sytytin tupakan, otin jälleen tuon kiusaavan ja ystäväni vuoksi samalla rakkaan esineen käteeni, ja taaskin kohtasi minua suuri yllätys: taulussa näkyi nyt jotakuinkin selvästi sanat:
Ku taa III
An Elise
Ne t Jä k l t et ä
— Kuten huomaatte, erottaa kirjoituksen vielä verrattain selvästi, vaikka vuodet ovat sitä hyvästä hoidostani huolimatta melkoisesti vaalentaneet. Käsiala on, niikuin taulun kokokin edellyttää, hyvin pientä ja useita kirjaimia on jäänyt epäselväksi, mikä kokonaan puuttuen, mikä muuten hämärtyen tuntemattomaksi. Niinkuin sanottu, olin illalla mahdollisesti tullut pyyhkäisseeksi niitä. Selvästi saattaa nähdä, että viimeisen rivin sanoista puuttuu loppukirjaimia.
— Nyt oli minulla siis käsillä merkkejä, joiden tarkoitus oli ilmeisesti selittää arvoitusta. Koko vangitsemistapaus sai toisen luonteen ja yhä varmemmin aloin tulla vakuutetuksi siitä, että ystäväni oli osannut sitä odottaa. Siitä syystä oli hän ollut niin hermostunut, siitä syystä ei hänellä ollut kirjoitettua esitelmää, joka olisi vangitsijoille kavaltanut hänen salaisuutensa ja siitä syystä oli tämä fantastinen mies jo edeltäpäin ajatellut kellohistorian valmiiksi ja jättänyt minulle osviitan, joka hänen mielestään oli täysin riittävä ja joka olisi ollut täysin riittävä, jos kirjoitus olisi näkynyt selvemmin — sen tiedän nyt.
— Ryhdyin uudella tarmolla ajattelemaan. Ensimäinen rivi oli kyllä selvä, vaikka minulle käsittämätön; siinähän ei voinut muuta olla kuin sana Kustaa III. Toinen rivi oli niinikään semmoisenaan loogillisesti ymmärrettävä: An Elise — Eliselle, mutta saattoi olla mahdollista, että joku kirjain puuttui. Vaikein ja tärkein oli kolmas rivi. Viimeistä sanaa tuskin voi saada muuksi kuin: tietää ja selityksenä se tuntuikin luonnolliselta. Mutta mitä olivat kaksi edellistä? Otaksuttavasti nimiä. Vihdoin juolahti mieleeni onnellinen ajatus: Jääskelä, Luolakosken toinen insinööri, sehän tuntui sopivan. Jä ..k . l muita kirjaimia ei voinut erottaa ja nyt, kuten näette, on ä:kin kokonaan hävinnyt. Oliko viimeinen kirjain d vai l sitäkään ei voinut varmuudella päättää. Levottomana selailin kataloogeja. Jääskelä, Nestor, insinööri. Kas niin, sehän tuntui sopivan sekä kirjoituksen että myöskin ystäväni työtoverina olemisen kannalta katsoen. Kellon salaperäisyys oli hälvennyt ja riemumielin minä valmistausin matkustamaan Luolakoskelle. — Jos silloin olisin hämärästikään aavistanut, mitä nyt tiedän, olisi asia tietenkin saanut kokonaan toisen selityksen.
— Matkustin viipymättä Luolakosken tehtaalle tapaamaan yllämainittua insinööriä, jonka vain hyvin pintapuolisesti tunsin. Hän oli vahvasti rokonarpinen, pieni ja peräti harvasanainen mies, joka tervehdittyäni ja esitettyäni asiani, katseli minua pitkän aikaa terävästi pienillä silmillään.
"Vai niin, nyt te tahtoisitte minulta tietoja. Vastikään selvisin ryssien käsistä. En minä ollut insinööri Warénin läheinen ystävä, vaikka me toimimmekin samalla tehtaalla", sanoi hän.
"Te tietysti olette selvillä vangitsemisen kaikista yksityiskohdista. Mutta minulla on täysi syy olettaa, että insinööri Warén on jonnekin kätkenyt keksintöä koskevat selityksensä. Siihen viittaa moni seikka, ensinnäkin…"
"Tekin olette siis sitä mieltä", keskeytti hän, katseen terävöityessä kirkkaammaksi ja punan kohotessa hänen poskilleen. Sitten hän näytti miettivän jotakin ja jatkoi vihdoin.
"Jos tekee sen todennäköisen olettamuksen, että ryssät vangitsivat hänet urkkiakseen häneltä salaisuuden, niin kuinka ihmeessä he olivat saaneet vihiä hänen keksinnöstään? Sitä minä en ymmärrä."
"Sehän on helppo kysymys. Ettekö huomannut noin kuukausi sitten sanomalehdissä pientä uutista: 'Uusi metalli.' Se oli tosin hyvin ylimalkainen, mutta ystäväni nimi oli siinä…"
"Ahaa!" keskeytti insinööri." Siitä minä en tiennyt… Sittenhän, sittenhän on selvää…"
Hänen silmiinsä tuli omituinen tuijottava ilme ja hän katseli minua niin hajamielisenä, että hän näytti tylsältä.
"Mikä on selvää?"
"Vangitsemista vaan tarkoitan."
Kauempaa en malttanut odottaa. Vedin taskustani ystäväni kellon, jonka panin insinöörin eteen.
"Voitteko selittää, mitä insinööri Warén on tällä tarkoittanut? Minä olen tullut siihen käsitykseen, että epäselvä viimeinen rivi kuuluu: Nestor Jääskelä tietää."
Sitten kerroin hänelle kellon omituisen historian. Hän kuunteli sitä aivan liikkumattomana, koko ajan kirjoitusta tutkien. Ja kesti kauan ennenkuin hän vastasi.
"Tämä on hyvin merkillistä. Tuskinpa vaan tätä ymmärrän… Milloin te olette viimeksi käynyt täällä, insinööri Warénin luona?"
"Oh, siitä on jo toista vuotta."
"Vai niin", kuului lyhyt, ohimennen lausuttu vastaus ja jälleen hän mietiskeli pitkän aikaa.
"Insinööri Warénin pöydällä oli kaksi kuvaa. Toinen esitti Kustaa III:tta täydessä loistossaan, toinen kaunista kreivitärtä Ann'-Elisabeth D:tä, joka muinoin oli Luolakosken kartanon omistaja ja josta kuningas Kustaa III on kirjoitelmissaankin maininnut. Väitetään lahjakkaan, mutta kevytmielisen kuninkaan hurjasti rakastuneen tähän kreivittäreen käydessään Suomessa. Eikö Warén ole tästä teille kertonut?"
"Ei koskaan."
"Näissä kuvissa oli omituiset, Warénin itsensä tekemät, violettiin vivahtavat kehykset…"
"Jotka lievästi hikosivat ja tuntuivat kylmältä, eikö niin?"
"Aivan. Ne olivat hänen uutta metalliaan."
Hänen tuijottava katseensa kiintyi jälleen minuun.
"Tunsittehan te tarkoin Warénin? Tiesittehän hänen omituisen halunsa rakennella salaperäisiä lukkoja? Eikö hän koskaan näyttänyt teille Sesam-kätköään?"
"Näytti, näytti kylläkin. Kaikki hänen romanttiset haaveensa ovat minulle tuttuja jo Amerikan ajoilta."
"No niin. Silloin täytyy mainituista kuvista löytyä ratkaisu, kenties kätkö. Muuta en ymmärrä."
Kiitin häntä tiedoista ja nousin lähteäkseni. Mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavan, niin tarkasti tutki hän suurennuslasillaan kelloa.
"Koetan ottaa asiasta selvää", sanoin saadakseni hänet hereille.
Hänen kasvonsa ilmaisivat eräänlaista hämmästystä.
"Aiotteko hänen kotiinsa!… Talohan on ryssien miehittämä. Ettekö sitä tiennyt?"
"En, en ollenkaan."
Ja hetken mietittyäni minä lisäsin.
"Mutta voinhan silti yrittää. Ehkä jonkun tekosyyn varjolla pääsen sisään."
Hän pudisti päätään, vastaamatta mitään. Ja antaessaan kellon takaisin hän sanoi hiljaa ja epäröiden.
"Voisi ajatella toisinkin…"
Turhaan odotin jatkoa. Hän tuli melkein nolon näköiseksi ja punastui kenties hiukan. Silmiään räpytellen ja väistäen katsettani sanoi hän vihdoin.
"Ei, ei se ole mahdollista… Toivotan onnea yrityksellenne. Mutta varokaa ryssiä. Heidän kynsissään ei ole hyvä olla, sen sain äsken kokea."
— Tuskin minun tarvinnee mainitakaan, että yritykseni päästä insinööri Warénin asuntoon oli turha. Jouduin vain ryssien kuulusteltavaksi ja sain kiittää onneani, että selvisin siitä.
— Vihdoin sekaantui hallitus asiaan ja venäläisten oli lähdettävä. Mutta mitkään toimenpiteet eivät kyenneet tuomaan ystävääni takaisin elävien ilmoille, ei edes tietoja hänen kohtalostaan. Sitävastoin tapahtui uusi ilkityö: eräänä päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa, että se talo, jossa insinööri Warén oli asunut, oli perustuksiaan myöten palanut. En tahdo tässä lähemmin puuttua asian yksityiskohtiin, jotka aikoinaan herättivät monenmoisia väitteitä ja suurta huomiota. Minusta oli teko päivänselvästi urkkijoiden suorittama. Joko he olivat päässeet perille ystäväni salaisuudesta ja jotakin peläten tahtoivat hävittää kaikki jäljet, tahi he eivät olleet saaneet sitä käsiinsä, mutta sensijaan löytäneet hänen kummallisia lippaitaan ja Sesam-kätköjään, ja epäillen ja toisia etsijöitä vainuten, hallituksen sekaantuessa heidän pimeisiin puuhiinsa, olivat he raivoissaan polttaneet kaikki poroksi. Jälkimäistä arvelua tukee sekin seikka, ettei tuosta merkillisestä keksinnöstä sittemmin mitään kuulunut.
— Minä puolestani tunnustin masentuneena tappioni. Nythän ei ollut enää mitään mahdollisuutta. Vaikka olisin onnistunut kuinka hyvin tahansa selittämään kellon kirjoituksen, niin tulipalo oli tehnyt tehtävänsä, eikä mitään ollut enää pelastettavissa.
— Monen monta iltaa olen istunut tämän kellon ääressä näitä asioita pohtien. Mitä varten ei ystäväni ollut luottanut minuun, kertonut minulle jotakin selvää ja ymmärrettävää menettelystään? Mitä varten oli hän turvautunut ainaisiin, lapsekkaihin salaperäisyyksiinsä ja saattanut itsensä perikatoon? Monesti minä sadattelin häntä hermostuneena. Sitäpaitsi minua vaivasi se, etten uskaltanut julkisesti puhua kellostani, sillä tiesin, että urkkijoita olisi heti ollut niskassani.
— Nyt jälestäpäin ajatellessani asiaa, saatan muistaa, miten usein aivojani oli askarruttanut insinööri Jääskelän hajamielinen harvasanaisuus. Varsinkin hänen omituinen huomautuksensa, joka niin elävästi oli painunut mieleeni: "Voisi ajatella toisinkin…" Ja nyt viime päivinä minusta on tuntunut yhä Varmemmalta, että hänellä kenties oli oikea aavistus, vaikka hän sitä itsekin epäili ja vaikeni siitä, niinkuin minäkin olisin tehnyt hänen asemassaan. Mutta vaikka olisikin ajatellut kymmenellä eri tavalla, löytänyt miten monta ratkaisua tahansa, niin talo oli tuhkana ja tuli oli syönyt aarteensa. Siitä syystä en enää sittemmin ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin, vaan annoin asian vaipua unhoon.
— Nyt kirjoitetaan vuosi 1916, silloin 1893. Yli kaksikymmentä vuotta on siis täytynyt kulua, ennenkuin olin pääsevä edes jonkinlaiseen selvyyteen. Vasta leskirouva Bernerin kuoleman yhteydessä tapahtuneet seikat loivat uutta valoa arvoitukseen, todennäköisesti olisivat sen selvittäneetkin, ellei kuolema olisi astunut väliin.
— Heti kun luin sanomalehdistä, että tohtori Koski oli luultavasti ollut insinööri Arvid Warén, sain aivan kuin kuumeen, vaikka olenkin jo näin korkeaan ikään ehtinyt mies. Tohtori Koski, Luolakosken omistaja, oli majurinna Bernerille, omaa sukuaan Järnskiöld, lähettänyt tuon kummallisen kirjeen, ja v. 1893 oli majurinna nuorena neitinä asustanut Luolakoskella, isänsä kartanossa — tuskin puolen kilometrin päässä insinööri Warénista, jos kohta kosken toisella rannalla. Jos varhaisempina aikoina olisin edes tiennyt hänen olemassa-olonsa, niin luultavasti olisin lopulta tullut oikeaan, siksi paljon minä olin asiaa miettinyt. Mutta minä en häntä tuntenut, eikä kukaan ollut maininnut minulle Elisa Järnskiöldin nimeä. Ja kuitenkin, voi minua pölkkypäätä, olisihan minun pitänyt arvata, olisihan minun pitänyt muistaa tuo iänikuinen ranskalainen lause: ou est la femme?
— Ilman muuta on nyt kellon alarivi selvä. Se kuuluu:
Neiti Järnskiöld tietää.
— Mutta majurinna Berner on nyt kuollut.
— Tietysti ryhdyin etsimään insinööri Jääskelää. Sain hänet vihdoin käsiini; sodan alkaessa hän töin tuskin oli päässyt lähtemään Saksasta, jossa oli toiminut kymmenisen vuotta. Kun kysyin häneltä, oliko hän silloin, v. 1893 katkonaisella lauseellaan: "Voisi ajatella toisinkin", tarkoittanut neiti Järnskiöldiä, vastasi hän myöntävästi, eikä ollut asiasta juuri millänsäkään. Vuosien vieriessä tuntui hän käyneen vieläkin harvasanaisemmaksi.
"Minkätähden te ette sanoneet siitä minulle?" kysyin kiihtyneenä.
"Sitä oli vaikeata mennä sanomaan. Pari vuotta aikaisemmin oli insinööri Warén näyttänyt hakkailevan tyttöä. Mutta se oli jäänyt viime aikoina kokonaan, eikä hän ainakaan vuoteen ollut käynyt kartanossa."
"Perhanan taulapää!"
— Anteeksi, mutta niin tulin huudahtaneeksi vimmoissani. Silloin syöksyi tumma puna hänen rokonarpisille kasvoilleen ja hän nousi ylös.
"Herra", sanoi hän pontevasti. "On kai parasta, että puhun suoraan. Insinööri Warén oli rakastunut tyttöön, sen kyllä tiesin, ja niin olin minäkin, huolimatta siitä, etten ollut ikinä vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan. Mutta jo kaksi vuotta aikaisemmin oli Warén saanut selvät rukkaset, jonka myöskin tiedän, ja seurustelu, joka koskaan ei ollut ollutkaan vilkasta, lakkasi kokonaan. Nyt kysyn teiltä: Onko mahdollista, että insinööri Warén olisi uskonut salaisuutensa, tieteellisen salaisuuden, nuorelle tytölle, jolta hän oli saanut rukkaset?"
— Hänen äkkinäinen varmuutensa saattoi minut hämilleni.
"Mutta niin on nyt kuitenkin tapahtunut ja salaisuus on yhä olemassa", oli kaikki, mitä saatoin sanoa.
— Olkapäiden kohaus oli ainoa vastaus ja siihen päättyi keskustelumme.
— Kieltämättä oli insinööri Jääskelän minulle sinkauttama kysymys sellainen, että siihen oli vaikeata myöntävästi vastata. Sitäpaitsi saatan helposti ymmärtää, ettei hän ollut varemmin tahtonut sekoittaa rakastamaansa tyttöä tähän juttuun, jossa pyöri ryssiä ja urkkijoita ja joka mahdollisesti olisi saattanut kehittyä neidille häväistysjutuksi. Mutta sitä ihmeteltävämpää vaan on, että ystäväni kaikesta huolimatta oli kuitenkin tarkoittanut neiti Järnskiöldiä. Mistä ihmeen syystä hän oli tahtonut jättää tieteellisen salaisuuden nuorelle tytölle? Ja miksi hän nyt, vuosien kuluttua, kun olisi luullut elämän katkerien kokemusten tasoittaneen hänen päähänpistojensa tulvan, jälleen uskoi saman salaisuuden leskirouva Bernerin sairaihin käsiin? Minkä takia hän ei ollut edes minulle, vanhalle ystävälleen, ilmaissut väärän nimen verhoamaa itseään? Voihan ajatella, että hän yhä vieläkin, varsinkin näinä pimeinä aikoina, pelkäsi saattaa keksintöään julkisuuteen, mutta minkätähden ei hän pitänyt siitä parempaa huolta ja varmuudella ehkäissyt sen perikatoon joutumista? Kirvelevällä katkeruudella minun täytyy olettaa, että ankarat kärsimykset, joita hän epäilemättä oli saanut kokea, olivat tehneet hänet niin epäluuloiseksi, ettei hän enää uskonut kehenkään. Mitä erikoisesti minuun tulee, niin varmaankin hän oli saanut huonon käsityksen ystävästä, joka ei ollutkaan toiminut hänen ohjeidensa mukaan. Eihän hän voinut tietää, etten kyennyt hänen tahtoaan täyttämään. Kenties hän luuli, että minä huonoista ja itsekkäistä vaikutteista salasin… Mutta minähän eksyn henkilökohtaisiin mietelmiin, jotka eivät teitä kiinnitä.
Kertoja kuivasi hikipisaroita otsaltaan ja jatkoi sitten.
— Salaisuus on nyt toistamiseen olemassa. Se on olemassa. Näiden seinien sisään täytyy sen olla kätkettynä. Enkä minä voi uskoa, että kotitarkastajat nyt, enempää kuin aikaisemminkaan ovat sitä löytäneet. On aivan turhaa luulotella keksintöä mahdottomaksi haaveeksi, niinkuin monet ovat nauraen tehneet. Ne harvat lauseet, joilla ystäväni kosketteli esitelmässään kaasujen nesteeksi-tiivistämisteoriaa, on myöhemmin huomattu oikeiksi, ja jo v. 1895—96 valmistivat Linde ja Hampson aivan samaa periaatetta noudattaen juoksevaa ilmaa, n.s. Linde-ilmaa, joka nyttemmin on saavuttanut niin laajan käytännön. Mutta kenenkään ei ole onnistunut päästä niin pitkälle kuin ystäväni. Hänen merkillinen keksintönsä odottaa yhä päivänvaloa, ja se henkilö, joka olisi voinut arvoituksen selvittää on nyt kuollut. Pankaahan merkille, minä en ole vielä sitä tainnut mainita, mitä majurinna Bernerin kirjeen nuotit sanovat. Ne ovat alkusointuja Beethovenin vienosta pianokappaleesta, jolla on sama nimi kuin kellon toisella kirjoitusrivillä:
An Elise.