V.

Soittoniekka.

Yliopiston konserttisali oli täynnä juhlapukuista yleisöä. Mutta nyt tämä yleisö, joka käytävissä osasi niin äänekkäästi meluta ja kahisuttaa silkkejään, istui liikkumattomana kuin hypnotisoitu ja sadoilta kasvoilta oli hetkeksi poistunut ulkonaisen elämän vaatima naamio. Herkistyneet piirteet kuvastivat välittömästi sitä hurmiota ja tenhoisaa näkyä, jonka sävelet olivat loihtineet heidän mielikuvituksensa piiriin. Katto tuntui kaareutuvan valtavana taivaana, jonka utuisessa sinimeressä kuu loisti ja vaaleat hattarat kiitivät kuin hengettäret. Kukaan ei liikahtanut, yskinyt tai kääntänyt päätään. Ainoastaan naisten herkät povet nousivat ja laskivat voimakkaammin kuin tavallisesti. Oli menossa Beethovenin lumoava kuutamosonaatti.

Kun pianisti oli lopettanut ja nostanut kätensä koskettimilta, viipyi yleisö yhä samassa unen kaltaisessa äänettömyydessä. Vaikka tarkkaavainen korva selvästi erotti ulkoa rankan syyssateen lorinan, näki yleisö mielikuvituksessaan yhä kuutamon loihtuisaa loistoa ja sumuharsojen verhoamien kenttien kastekimaltelua. Se kuuli yön tuulien vienoja kuiskauksia. Ja vasta kun taiteilijan noustessa seisomaan tuoli särkevästi rämähti, heräsivät ihmiset horroksestaan ja salin täytti myrskyisä suosionosoitusten pauhu. Kohteliaasti, mutta tottuneen ja välinpitämättömästi väsähtäneen näköisenä kumarteli kuuluisa taiteilija korokkeeltaan. Konsertti oli loppunut, hän ei enää ollut yleisölle muuta velkaa kuin nämä kumarrukset. Kuitenkin, kun melu salissa yhä kasvoi, hän vihdoin istahti soittokoneen ääreen, ja heti syntyi äskeinen hiljaisuus.

"An Elise", Beethovenin helmeilevä, yksinkertainen pikkukappale, jonka hän oli säveltänyt ystävättärelleen "huhtikuun 27:nen päivän muistoksi!"

Rouva Karin Vahlbergin kauniit, syvänsiniset silmät kostuivat ja haikeita muistoja tulvi hänen herkistyneeseen mieleensä. Tätä pientä kappaletta oli hänen äitinsä niin rajattomasti rakastanut. Monen hämärtyvän illan ikävän oli tuo rakas vainaja tuudittanut unhoon näihin viihdyttäviin säveliin. Ja silloin oli hänen kasvoillaan ollut niin sielukas ja uneksuva herkkyys, että outoja aavistuksia oli herännyt tyttären mieleen. — Herra Vahlberg, joka ryhdikkäänä ja hienona istui nuoren vaimonsa rinnalla, tunsi sitä kiusaavaa painostusta, jonka toisen kiinteä katse useissa synnyttää. Kun hän vihdoin käänsi miltei vaistomaisesti päätään, tuijotti häneen ruskea, hehkuva silmäpari voimakkaista, laihoista kasvoista, joiden luja otsa, rohkea suu ja tumma, lyhyt, harjasmainen pystytukka syöpyivät elävinä hänen mieleensä.

* * * * *

Varmaankin rankan sateen takia oli ravintolan ruokasali niin täynnä väkeä, ettei pöytää saanut mistään. Tarjoilijattaret juoksivat edes takaisin punoittavin poskin, ilma oli tupakansauhun kyllästämä ja koko sali oli yhtenä ainoana sorinana ja kilinänä. Pianohuoneessakin, jota tavallisesti käytettiin yksityishuoneena istui nyt ainakin kaksi seuruetta, mutta herra Vahlberg sai kuitenkin mukavan nurkkapöydän haltuunsa ja tilasi rauhoittuneena illallisensa.

Ennen pitkää lähti toinen seurue pois, ja lukuunottamatta herra Vahlbergia rouvineen jäi huoneeseen ainoastaan kaksi nuorukaista, joilla näkyi olevan edessään jotakin väkevää tänä alkohoolista köyhänä aikana. Yhtäkkiä nousi toinen heistä ja istuutui pianon ääreen. Hetken tapailtuaan äänilajia, piti hän pienen paussin ja soitti sitten parisen ensimäistä tahtia Beethovenin "An Elisestä". Sitten hän äkkiä, kesken kaiken lakkasi ja jäi liikkumattomana paikalleen. Hämmästyneenä kääntyi herra Vahlberg häntä katsomaan ja hätkähti: Hän tunsi saman miehen, joka konsertissa oli häneen tuijottanut:

Soittaja, jonka päällä oli "saketti" ja verkahousut, nousi ripeästi, astui pari askelta Vahlbergin pöytää kohti, teki syvän, teatralisen kumarruksen Karin rouvalle ja sanoi sointuvalla äänellään.

— Pyydän käyttää tilaisuutta lausuakseni arvoisalle rouvalle syvimmän kunnioitukseni.

Hän näytti olevan humalassa, mutta hänen käskevillä kasvoillaan oli arvokas kunnioituksen ilme, eikä merkkiäkään hävyttömyydestä, josta hänen yllättävää tekoaan voisi syyttää. Hänen palavat, kirkkaat silmänsä katsoivat totisina Karin rouvaa, joka hänen kummallisen soittonsa ja omituisen esiintymisensä takia tuijotti häneen kulmakarvat koholla ja perin hämillään.

— En ymmärrä teitä, herra. Minä en tunne teitä, tuli rouva tahtomattaan sanoneeksi, eikä hänen äänessään ollut lainkaan loukkaantunutta sävyä.

— Suokaa anteeksi, en tahtonut häiritä, vastasi vieras. Sitten hän jatkoi kiihkeästi, humaltuneen herkällä, mutta hillityllä intohimolla.

— Nimeni on Orell, Paul Orell, pianonsoittaja. Teitä, arvoisa herrasväki, minun käyttäytymiseni varmaankin kummeksuttaa. Uudistan vielä kerran anteeksipyyntöni, mutta minäkin olen ollut Luolakoskella. Teitä ehkä ihmetyttää, kuinka tunnen. Sehän ei ole vaikeaa. Ehkä olen mielestänne kovin tungetteleva ja sekaannun yksityisasioihinne. Mutta, kuten sanottu, minäkin olen ollut siellä; isäni oli tehtaan työnjohtajia. Suurissa, huminoivissa metsissä, niissä huuhkaja huutaa syysiltoina, olen saanut kulkea. Koski on laulanut korviini lapsuuteni kultaisina päivinä. Ja nuoruuteni kaipuun puhjetessa olen uneksinut neidosta, joka korkealta huipulta syöksyi vaahtojen lumoon. Siellä, sokkeloisissa luolissa, missä vesihiisi öisin soittaa tuhatpillisiä urkuja olen kärsinyt nuoruuteni ensi tuskia. Siitä on jo viisi vuotta, senjälkeen en ole nähnyt kotiani.

Tämä outo sanatulva, jonka humala teki hiukan luonnollisemmaksi, liikutti Karin rouvaa, jonka mieli yhä oli herkkänä äskeisen konsertin vaikutuksesta. Sitäpaitsi se seikka, että puhuja oli maininnut kaipuustaan, herätti surevassa naisessa tahdotonta myötätuntoa. Ajattelematta enempää kuin mitä sanoi, lausui hän välittömästi.

— Käykää toki kotonanne, herraseni.

Soittoniekka oli hetken vaiti, tuijottaen hämärtyvin silmin rouvaan.
Sitten sanoi hän tukahtuneella äänellä, painaen katseensa maahan.

— Minulla ei ole kotia, rouva.

Silloin Karin Vahlberg kovasti punastui ja sanoi hätääntyneesti.

— Kartano on luonnollisesti tarjoava teille vieraanvaraisuuttaan.

— Suokaa anteeksi. En tietenkään tahtonut tungetella. Mutta kiitän teitä sydämestäni, vastasi omituinen vieras syvään kumartaen ja poistui sitten pöytäänsä.

Herra Vahlberg, joka koko ajan oli passiivisena seurannut näytelmää, hieman loukkaantuneena vieraan sekaantumisesta, mutta kumminkin hilliten itsensä, koska tämä sekaantuminen ei liiaksi rikkonut sopivaisuuden sääntöjä, katseli terävin silmin ja oudon tunteen kaihertaessa sydänalaa vaimoonsa, jonka hämillään-oloa vielä jatkui. Sitten hän kuiskasi yli pöydän, raapaistessaan tulta paperossiinsa.

— Sinä et huomannut, ettei hän ollut humalassa.