VI.
Omituinen vieras.
Kolmea päivää myöhemmin istui Karin rouva yksinään Luolakosken verannalla koruompelus sylissään. Hänen miehensä oli mennyt tarkastamaan työläisiä kartanon suurille pelloille ja nuori rouva nautti täysin siemauksin kirkkaan syyskuun-aamupäivän raikkaasta auringon paisteesta. Puisto loisti uhkeimmissa väreissään punaisena ja keltaisena, ja tämän räikeän värileikin taustana kuvastui kuusimetsä entistään tummempana. Nurmikon kukkasoikioissa oli jo kuolema käynyt ja ruusut riippuivat alakuloisina, osittain paleltunein terälehdin, mutta riihestä kuului puimakoneen tuttu jyminä; siellä tomuttuneet ja iloiset ihmiset korjasivat runsasta jyväsatoa talteen.
Pyöräilijä tulla sihahti pihaan, hyppäsi kevyesti maahan, katsoi tutkien ympärilleen, huomasi verannalla-istujan ja nosti syvään kumartaen lakkiaan. Hänellä oli tarmokkaat kasvot, kirkkaat, ruskeat silmät ja tumma, lyhyt, harjasmainen pystytukka.
Hämmästyneenä Karin rouva tunsi Paul Orellin, soittoniekan.
— Hyvää päivää, rouva. Näen, että taas teitä hämmästytän.
Sallitteko, että esitän teille asiani?
Soittoniekka oli nyt kokonaan toisenlainen, kuin taanoin ravintolassa. Hänen silmistään loisti ilo ja veitikka, mutta samalla osoitti hänen käytöksensä kunnioittavaa arvonantoa.
— Tehkää hyvin ja käykää sisään, sanoi rouva hämillään sinisen katseen rauhattomana hapuillessa ympäri, löytämättä kiinnekohtaa.
Kumartaen vastasi vieras.
— Kiitän ystävällisyydestänne, rouva. Mutta jos suvaitsette, olen mieluummin verannalla.
Ryhdikkäänä nousi nuori mies ylös portaita, joille elämänlangan lehtiä oli putoillut, ja pysähtyi rouvan eteen. Syntyi kiusallinen, neuvoton hiljaisuus, jonka vallitessa soittaja katseli kaunista naista. Sitten sanoi nuori rouva yksinkertaisesti, ojentaen heikosti punastuen kätensä, johon tarttuen vieras hitaasti kumarsi.
— Terve tuloa kotiseudullenne.
— Hyvä rouva, alotti vieras. — Käytän tilaisuutta, esittääkseni vilpittömän anteeksipyyntöni sen johdosta, että ravintolassa häiritsin teitä. Ikävä sanoa, olin humalassa, vaikka senhän tietysti huomasittekin. En voi ymmärtää, kuinka tulin ryhtyneeksi sellaiseen tahdittomuuteen, mutta toivoakseni en sentään teitä loukannut.
— Oh, eihän siinä ollut mitään…
— Niin. Hyväntahtoisesti te olette ymmärtänyt minua parhain päin. Rohkenen olettaa, että se koti-ikävä, joka puheensotkustani lienee kuvastunut, jollaintavoin peitti julkeuttani… Mutta nyt varmaankin koetan antaa liian hyvän kuvan itsestäni. Kenties pidätte tekoani entistä häikäilemättömämpänä, mutta lupaukseenne vedoten olen tullut tänne. Minä aion pitää siitä lujasti kiinni.
Viimeisiä lauseita sanoessaan vieras hymyili niin iloisesti, että rouvankin kasvoille kohosi huvitettu ilme.
— Aivan varmaan te pidätte minua kerjäläisenä, hyvä rouva. Mutta sitä otaksumaanne en yritäkään torjua. Minähän olen soittoniekka ja siis tavallaan kuulun tuohon almuja-anovien parveen. Posetiiviukko veivaa konettaan, myö onnenlehtiä ja ojentaa lakkiaan ikkunoita kohti, viulunsoittaja istuu kahvilassa raha-lautanen vieressään ja odottaa lantteja. Konsertinantaja on hiukan suuremmassa mittakaavassa järjestänyt tämän kerjuun, hänen rahalautasenaan on piletinmyöjä. Mikäli tällainen piletinmyöjä on tai ei ole olemassa, sikäli soittaja on taiteilija tai ei.
— Mitä hassutusta tuo on! sanoi nuori rouva nauraen.
— Aion lopettaa sen vakavasti, rouva. Kun niin mielelläni tahtoisin jonkun päivän viipyä näillä seuduilla, pyytäisin kysyä, enkö saisi asua talossanne sitä aikaa. Tarvitsisin vain ullakkokamarin. Minulla on kirjallisia töitäkin, enkä luule, että suuremmin häiritsisin herrasväkeä.
— Tietysti. Täytyyhän minun toki pitää sanani. Tehkää hyvin ja käykää sisään. Mieheni palaa heti; tähän aikaan me juomme kahvia.
He astuivat vierashuoneeseen, jonka raskaspuitteisia, pehmeävärisiä maalauksia ja varsinkin suurta, kullattua harppua vieras ihastuneena tarkasteli. Jotakin ahdistavaa oli ilmassa, keskustelu pusertui väkinäiseksi ja silloin tällöin pyrki kiusaava äänettömyys vieraaksi, vaikka kumpikin koetti sitä omituisen innokkaasti karttaa.
Kun herra Vahlberg palasi pelloiltaan ja avasi salin oven, jäi hän hämmästyneenä kynnykselle seisomaan. Hetken aikaa oli huoneessa kaikki aivan hiljaista, eikä kukaan liikahtanut, vain molemmat nuoret miehet katselivat totisina toisiaan. Sitten purskahti Karin rouva heleään, hermostuneeseen nauruun ja huudahti punehtuen.
— Täällä on se ravintolan hävytön herra, Otto! Herra Vahlberg naurahti väsyneellä tavallaan ja astui lähemmäksi vierasta.
— Vai niin. Te korjaatte kylvämäänne satoa. Terve tuloa, sanoi hän.
Syvinä ja kirkkaina vieraan silmät tarkkasivat hänen ilmettään. Hetken niissä väikkyi ohimenevä, epäilevä terävyys, sitten ne siristyivät, huulten kaareutuessa vallattomaan hymyyn, ja puristaessaan voimakkaasti herra Vahlbergin kättä vastasi soittoniekka. — En tahtonut, että rouvastanne tulisi lupauksensa rikkoja. Sitä varten olen tunkeutunut kotiinne.
* * * * *
Herra Vahlbergin mieleen olivat viimeaikojen omituiset tapahtumat synnyttäneet niin omituisen ahdistuksen ja alkusyistään tiedottoman kaipuun, että hänen entinen, tyytyväinen ja hiukan väsähtänyt luonteensa tuntui kokonaan muuttuneen. Alakuloisia tuntuja liikkui hänen sydämessään ja häntä vaivasi eräänlainen haikea epämääräisyys ja päättäväisyyden puute. Enemmän kuin koskaan hän rakasti yksinäisyyttä. Pitkät ajat saattoi hän rantakalliolta tuijotella kosken kuohuihin itsekään olematta selvillä ajatuksistaan tai harhailla hajamielisenä kuusikossa, jossa syystuuli synkästi huokui.
Kuten ennen professori Fredriksson, niin hänkin viipyi monet hetket tuon salaperäisen kellon ääressä ja pohti insinööri Warénin arvoitusta. Mikä oli ollut tuon kummallisen uneksija-neron suhde hänen anoppiinsa? Kuinka oli selitettävissä, että hän oli uskonut nuoren tytön haltuun tieteellisen salaisuutensa, tytön, jolta oli saanut rukkaset? Ja mitä merkitsi tuo outo kirje, joka oli särkenyt majurinna Bernerin sairaan sydämen? Jos se, kuten professori Fredriksson tuntui olettavan, jälleen sisälsi vihjauksen samaan ihmeelliseen keksintöön, niin kuinka oli loogillisesti tajuttavissa, että tuo yksinäinen erakko toistamiseen antoi elämänsä suurtyön naiselle, joka ensin oli hänet hyljännyt ja sitten mennyt toisen kanssa naimisiin? Ja kuinka oli tällä merkillisellä keksijällä ollut voimaa elää tuntemattomana? Millainen oli hänen kohtalonsa ollut? Jos hän pelkäsi ryssiä, niin olisihan hän toki parhaille ystävilleen voinut ilmaista itsensä ja toimittaa nerokkaat tieteelliset työnsä varmaan talteen. Olisihan hän suorastaan voinut testamentissaan määrätä ne Suomen Tiedeseuralle. —
Täällä oli niin paljon muistoja hänestä. Tämän kuusikon humua, tämän kosken kohua oli tuo yksinäinen mies kuunnellut. Tämän suihkukaivon veden solistessa oli hänen nerokkaissa aivoissaan syntynyt loistavia ajatuksia. Hiljaiset, hämärät huoneet olivat nähneet hänet työnsä yli kumartuneena. Etehisessä seisoivat Kustaa III ja säveltaiteen kuolematon loihtija Beethoven marmorihahmossaan niin liikkumattomina ja salaperäisinä; muistopatsaat niistä kahdesta miehestä, jotka kummallisella tavalla olivat joutuneet arvoituksen sekavaan vyyhteen. Ja vanha, vaitelias palvelija liikkui niin äännettömänä kuin aave, kiihkeästi odottaen sitä hetkeä, jolloin hän saisi vetäytyä vanhan lepoon, jonka hänen herransa oli hänelle turvannut.
Sitten oli vielä uusi tulokas, soittoniekka, joka kylmäverisesti viipyi päivästä päivään ja tuntui olevan kovin omituinen herrasmies. Oli ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli osannut voittaa rouvan luottamuksen. Niillä molemmilla näytti olevan hauskaa, ja katkeroituen vasten tahtoaankin herra Vahlberg oli pakotettu panemaan merkille, kuinka syrjään ja yksinäiseksi hän joutui. Jokin selittämätön voima samalla sekä kiinnitti häntä vieraaseen että tuotti hänelle tuskaa, jonka laatua ei hän osannut selittää. Oliko hän mustasukkainen? Sitä ei hän tahtonut itselleen myöntää, ainakaan ei hänellä ollut päteviä syitä siihen. Karin tuntui rakastavan häntä hellemmin kuin konsanaan, mutta viihtyi samalla erinomaisesti vieraan kanssa. Yhdessä he rämpyttivät salin suurta harppua, jota vieras hallitsi kutakuinkin ja jonka soitossa hän tuntui tavattoman nopeasti kehittyvän.
Toisinaan pyöri herra Vahlbergin päässä kaupunkiin muuttamissuunnitelmia, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä. Mitä arvoa oli sellaisella tyhjällä kaupunkilaiselämällä? Täällä häntä tarvittiin, täällä vaativat asiat hänen huolenpitoaan. Ja niinkauan kuin vieras viipyi, ei sitä saattanut ajatellakaan. Sillä vaikka herra Vahlberg aavisti, että soittoniekan poislähtö olisi tuottanut hänelle jonkinlaista kevennystä, ei hän millään muotoa tahtonut sitä kiirehtiä, päin vastoin, hän antoi vieraan ymmärtää, että tämä voi huoletta luottaa talon vierasvaraisuuteen. Hänet oli saanut tuo aviomiehille niin ominainen mielentila valtaansa, joka varmaankin on alkavan mustasukkaisuuden ensi vaiheita. Hän tunsi kiintymystä soittajaan ja samalla toivoi, että ei olisi sitä tuntenut, ja kummallisesti hän halusi jättää vaimonsa kahden kesken vieraan seuraan, vaikka se kaihersi salaa hänen sydäntään. Toisinaan hän pakottausi kylmäksi ja koetti tehdä itselleen järkeviä kysymyksiä. Kuka oikeastaan oli tämä Paul Orell? Eihän hän tiennyt soittoniekasta enempää kuin alussakaan, tuskin enää senkään vertaa, niin oli tämä sekoittanut konseptit. Ja mitä hän oikein puuhasi ullakkokamarissaan, jossa hän kaikin mokomin tahtoi asua? Toisinaan hän palasi sinne vasta aamuyöstä, sen oli herra Vahlberg askeleista kuullut, toisinaan hän taas viipyi päiväkauden ulkona, tulematta edes syömään, ja kertoi sitten huvittavalla tavallaan käyneensä tehdasta tai kirkonkylää katselemassa. Joskus saattoi hän pitkät ajat istua vanhan palvelijan huoneessa, sen oli herra Vahlberg huomannut. Ja tämä kumarainen vanhus tuntui kiintyneen häneen ja heikontuneissa tihrusilmissä kiilui monesti miltei isällinen hellyys. Nuori soittoniekka osasi voittaa jokaisen suosion puolelleen.
Eräänä iltapäivänä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin merkillistä. Herra Vahlberg, joka palasi ulkoa pelloiltaan, kurkisti sisään salin avonaisesta ovesta, mutta ei nähnyt siellä ketään. Hän oli juuri aikeessa mennä työhuoneeseensa, kun hänen korviinsa kantausi kuiskauksentapaista keskustelua. Uteliaana riensi hän salin poikki toiselle ovelle ja pysähtyi hämmästyneenä. Hänen vaimonsa seisoi kamarinsa kynnyksellä. Soittoniekka piteli hänen molempia käsiään ja sanoi hänelle jotakin, ja nuoren miehen käskevillä kasvoilla oli tällä kertaa niin kiihkeä ja intohimoinen ilme, niin palava pyyntö, että kaikki veri pakeni herra Vahlbergin poskilta. Karin rouva kuunteli epäröiden ja neuvottoman näköisenä ja hänen suuret silmänsä olivat ihmeen totiset. Ensin aikoi herra Vahlberg nopeasti vetäytyä takaisin, saadakseen yksinäisyydessä hillitä sitä viiltävää tuskaa, joka hänen poveensa oli riehahtanut. Mutta hänet oli jo huomattu. Sekä soittoniekka, että Karin näyttivät kovasti säikähtävän ja vetäytyivät nopeasti erilleen. Nuoren rouvan kasvoilla liikkui kirjavia värivivahduksia ja vaikeasti ja soinnuttomasti pakoitti hän itsensä nauruun.
Herra Vahlberg, jonka kasvot olivat käyneet valkeiksi kuin vaha, ponnisti nyt kaiken voimansa ja sai sanotuksi.
— Täällähän te olettekin. Minä luulin teidän olevan ulkona.
Soittoniekka vaikeni totisena ja katseli tarkkaavasti aviomiestä.
Rouva ei kyennyt vastaamaan.
— Joko pian saamme kahvia, Karin? kysyi herra Vahlberg niin keveästi, että se häntä itseäänkin hämmästytti.
— Tuossa tuokiossa, Otto, vastasi puhuteltu väräjävin äänin.
Sitten vetäytyi herra Vahlberg työhuoneeseensa. Hän ei kuitenkaan ollut kauan ehtinyt istua pehmeällä nahkatuolillaan, mihin oli lysähtänyt aivan kuin turtuneena ja tunnottomana, pistävän kivun kiertäessä sydänalaa, kun hänen vaimonsa syöksähti sisään silmät kyynelissä kylpien ja raskaasti hengittäen. Hetken aikaa katseli nuori nainen puolisoaan, heittäysi sitten hänen kaulaansa ja kysyi tuskallisen intohimoisesti.
— Oletko huonolla tuulella, Otto? Sano, rakas?
Silloin kokosi herra Vahlberg viimeisetkin voimansa, silitti vaimonsa kiharoita ja vastasi naurahtaen.
— Kuinka sinä sellaista kysyt? En vähintäkään.
Karin rouva hymyili kyyneltensä läpi, suuteli kiihkeästi miestään ja sanoi iloisesti.
— Kahvi on valmista, Otto.
* * * * *
Samana iltana vääntelehti herra Vahlberg unettomana vuoteellaan myöhäiseen yöhön. Hänen sydäntään pusersi niin kipeä ja lohduton tunto, että se oli saada hänet kyyneliin. Rauhattomana sytytti hän paperossin toisensa jälkeen, eikä edes yrittänytkään selvitellä sitä toivotonta kehää, jota hänen kiihtyneet ajatuksensa kiersivät. Ulkona satoi rankasti ja suuret pisarat pieksivät ruutua. Oli pilkko pimeä, ainoastaan paperossi, joka imiessä syttyi kiihkeämmin palamaan, loi hetkittäin miltei kaamean kajastuksen huoneeseen.
Silloin, läpi sateen yksitoikkoisen jorinan, oli herra Vahlberg kuulevinaan heikkoa melua, ikäänkuin askeleita. Hän jännitti korviaan… Taaskin, aivan selvästi, outoa ryskettä. Liikkuiko joku etehisessä? Soittaja? Mutta mitä teki hän siellä näin myöhään ja kauan?
Nopeasti hyppäsi hän pystyyn, kiskaisi housut jalkaansa otti sähkölyhtynsä, sekä revolverinsa ja hiipi hiljaa ulos. Kun hän äkkiä avasi etehisen oven, painoi lampun palamaan ja ojensi aseensa, näki hän Kustaa III:nen marmorisen rintakuvan vieressä tumman olennon, joka säikähtäen kääntyi häneen päin. Se oli soittoniekka Paul Orell.
Soittoniekka naurahti väkinäisesti.
— Minä en löytänyt pimeässä portaita ja kolusin täällä. Häiritsikö se teitä, suokaa anteeksi, sanoi hän. Hänen hattunsa, joka oli painettu syvälle päähän näytti tomuiselta, kuin olisi se pudonnut lattialle.
— Vai niin. Tekö se olittekin. Ei mitään, ei yhtään mitään. Minä vain kuulin melua ja tulin levottomaksi. On todellakin kovin pimeä, vastasi herra Vahlberg, näyttäen vieraalle valoa.
— Hyvää yötä, herra Vahlberg, sanoi Orell noustessaan portaita.
— Hyvää yötä!
Herra Vahlberg palasi huoneeseensa hitaasti ja miettiväisenä. Koska soittoniekka oli lähtenyt ullakkokamariinsa, oli hän siis tullut ulkoa. Mutta Vahlberg oli pannut merkille, että hänen vaatteensa olivat aivan kuivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli elämä Luolakoskella pingoittuneempaa kuin koskaan ennen ja hapuileva päättämättömyys kiusasi herra Vahlbergia pahemmin kuin milloinkaan. Aamiainen syötiin sietämättömän hermostuneisuuden vallassa, joka turhaan pyrki kätkeytymään väkinäisten sukkeluuksien ja pakoitetun naurun suojaan. Tuon tuostakin kiintyivät Paul Orellin kirkkaat silmät nuoreen aviomieheen, joka vaivoin jaksoi pinnistää järkeään keksiäkseen tavanmukaisia kokkapuheitaan.
Iltapäivän pysyttelihe soittoniekka poissa, eikä tullut päivälliselle. Herra Vahlberg istui työhuoneessaan, vaikka ei hän saanut kerrassaan mitään tehdyksi ja kun hän joutui kosketuksiin vaimonsa kanssa, oli hänen suunnattava katseensa syrjään, siinä määrin pelkäsi hän paljastaa sisäistä elämäänsä.
Ilta hämärtyi kylmänä ja selkeänä ja korkealta, vaaleiden hattaroiden säännöttömän kudelman läpi paistoi syyskuun hopeanvärinen kuu. Kosken sumu kimmelsi sen valossa liikehtivänä kuin elävä olento, mutta muodoltaan epämääräisenä. Herra Vahlberg katseli sitä salongin ikkunasta, soittoniekka, joka hämärtäessä oli palannut, näppäili hiljaa harppua ja Karin rouva puuhaili teetarjottimen kanssa. Seurustelu loppui lyhyeen ja jokainen näytti hengähtävän helpoituksesta, kun tavanmukainen hyvää yötä oli toivotettu.
Herra Vahlberg meni ensin työhuoneeseensa, mutta kun ilta oli niin houkuttelevan hurmaava, lähti hän ulos. Yökylmä oli jo niin ankara, että maa riittyi ja pudonneet lehdet jäykistyivät ja kahisivat askelten alla. Hän kulki hitaasti kosken partaalle ja painui kalliolle istumaan mietteisiinsä vajonneena.
Mitä oikeastaan oli tämä kummallinen voimattomuus, tämä kykenemättömyys päätöksen tekoon, joka ristiriitaisina kysymyksinä kalvoi häntä? Rakastiko hänen vaimonsa tuota vierasta? Kuinka se oli mahdollista? Nainenhan rakastaa vain yhtä miestä kerrallaan ja hän ei voinut erehtyä vaimonsa tunteista itseään kohtaan. Mutta mitä se siis oli, mitä salaperäistä ja selittämätöntä liikkui hänen ympärillään? Tai ahdistiko soittaja Karinia pyynnöillään? Mutta kuinka silloin oli selitettävissä, että Karin niitä sieti, ellei hän ollut puolestaan kiintynyt vieraaseen? Eihän nuoren rouvan olisi tarvinnut muuta kuin hämärästi viitata puolisolleen, niin tämä olisi ymmärtänyt. Ja miksei hän talon isäntänä ajanut pois tuota omituista miestä, joka oli tuppautunut tänne ja erottanut hänet vaimostaan niin että syvä kuilu oli auennut heidän välilleen. Mutta ei. Tahtomattaankin hän tunsi kiintymystä soittoniekkaan. Hänessä oli syntynyt sairas halu, jonka epäilys oli herättänyt, halu antaa vieraan vaikuttaa vaimoonsa, halu ikäänkuin kokeilla rakastetun puolisonsa uskollisuudella, mutta hän oli menehtyä tuota koetta seuratessaan, eikä hänellä kuitenkaan ollut voimaa sitä keskeyttää. Sitäpaitsi vaistosi hän syvimmällä, kaiken alla jotakin, jota hän ei voinut selittää, mutta joka vaimensi kaiken hänen toimintatarmonsa ja aivan kuin peloitti häntä.
Kun hän ajatuksissaan istui kalliolla kosken valtavasti pauhatessa ja kuun säteitten heijastuessa syksyn kirjavien lehtien pinnoilta, hiipi hänen korvaansa heikko, aavistuksellinen harpun sävel. Se oli niin vieno ja hukkui niin täydellisesti kosken kuminaan, että hän aluksi nosti vain päätään ja luuli erehtyneensä. Olisiko talosta asti kuulunut tänne soitto? Se oli tuskin mahdollista ja salihan oli aivan pimeä. Mutta sittenkin… Nyt erotti hän selvemmin… Äkkiä muisti hän kansan tarinan hiidestä, joka vuoressa soitti tuhatpillisiä urkuja, ja hän oli niin vaikutuksille herkässä mielentilassa, että kylmiä väreitä kiiti läpi hänen ruumiinsa. Sitten kiintyi hänen katseensa salin ikkunoihin, jotka kiilsivät kuutamossa, ja kirvelevä epäilys pisti hänen rintaansa. Tavaton tarmon ja toimintahalun puuska sai hänet yhtäkkiä valtoihinsa ja kiirein askelin lähti hän hiipimään taloa kohti. Hän kulki pensaiden ja hevoskastanjien varjossa ja pysähtyi salin ikkunan alle. Siinä hän viipyi kauan kuunnellen henkeä pidättäen. Mutta kaikkialla vallitsi yön ylhäinen hiljaisuus.
Yhtäkkiä rupesi häntä naurattamaan. Hyvä jumala, olipa tämä hassua! Kuka ihme olisi yöllä uskaltanut ruveta soittamaan aikeessa salata tekonsa. Jos harppua joku oli näppäillyt, niin varmaankin oli se hänen vaimonsa, joka ikävissään haaveili kuutamossa, odottaessaan häntä palaavaksi. Eihän hänellä enää ollut rahtuakaan loogillista järkeä!
Herra Vahlberg oli juuri aikeessa lähteä sisään, kun heikko kolina tunkeusi hänen korviinsa. Heti hänen hermonsa uudelleen jännittyivät ja hän kuunteli tarkasti… Kului pitkän aikaa, mutta yhä oli kaikki hiljaista, eikä mitään enää voinut erottaa. Tuskastuneena pyyhki herra Vahlberg hikeä otsaltaan ja päätti heittää sikseen yölliset seikkailunsa, kun etehisen ovi hiljaa aukeni ja tumma olento liukui äänettömästi yli verannan. Taitavasti solahti se ensin sambucuspensaiden, sitten hevoskastanjien varjoon, joka synkkänä sulki syliinsä soikioiden paleltuvat kukat. Sitten pääsi se kuusikujan pimeään suojaan.
Notkeasti herra Vahlberg puikkelehti yli nurmikentän, varjoja tarkasti seuraten. Hänen aikeensa oli ennen öistä vaeltajaa ehtiä siihen kohtaan, missä metsä loppui ja tie lähti kulkemaan yli pellon. Kun hän hengästyneenä saapui määräpaikalle ja kätkeytyi kuusen varjoon, kuuli hän tulijan tasaiset ja levolliset askeleet. Vieras astui kuun valomereen metsän pimennosta. Hänen päässään oli musta huopahattu ja päällään vanhat, liian suuret vaatteet. Kun hän sivuutti herra Vahlbergin, tunsi tämä Paul Orellin käskevät ja tarmokkaat kasvot ja kirkkaat silmät, jotka nyt loistivat kulmakarvain poskille ulottuvasta varjosta.
Orell kääntyi tehtaalle päin. Hetken aikaa liikkui herra Vahlbergin mielessä jonkinkaltaista ritarillista epäröintiä, mutta sitten kasvoi hänen uteliaisuutensa ja halunsa kerrankin päästä selvyyteen niin voimakkaaksi, että hän päätti seurata soittoniekkaa. Avonaisella pellolla ja kirkkaassa kuudan-hohteessa oli se kuitenkin vaikeata ja hänen täytyi lähteä kiertämään metsänreunaa pitkin. Sillä kohtaa, missä tehtaalta tuleva haara yhtyi kirkolle vievään maantiehen, pysähtyi Orell ja näytti kuuntelevan jotakin. Sitten poikkesi hän metsään ja katosi hetkeksi näkyvistä.
Kun herra Vahlberg pääsi lähemmäksi, huomasi hän lukuisia haamuja lähetty villaan. Kaikki he kerääntyivät Orellin ympärille, joka oli noussut kivelle ja kuiskaavalla äänellä puheli heille kiihkeitä sanoja, kuun valaistessa hänen tarmokkaita kasvojaan. Varovasti hiipi herra Vahlberg eteenpäin. Vihdoin saattoi hän jo kuulla.
— … Oi, jos te näkisitte sen vihreätakkisen joukon, kun se välkkyvin asein marssii vieraan maan kentillä! Jos te olisitte tunteneet sitä hurmiota ja vihan jumalaista loimua, joka syttyy, kun taistelutantereella saa seistä mies miestä vastaan ryssän kanssa, niin te häpeäisitte ryhtyä enää mihinkään työhön ja haluaisitte suin päin tappeluun. Meidän joukkomme on pieni, mutta koko maailma tietää siitä. Koko maailma tietää nyt, kuinka kallis meille vapautemme on ja että me ilomielin annamme henkemme sen saavuttaaksemme. Mutta tehkää joukkomme suureksi. Liittykää mukaan ja te saatte nähdä, että se pystyy siihen, mitä se nyt vasta uneksuu, pystyy karkoittamaan satavuotisen sortajamme rakkaan isänmaamme rannoilta. — Täällä te riitelette keskenänne ja haukutte toisianne, työläiset herroja, herrat työläisiä ja lihotte molemmat yltäkylläisyydessänne. Kohdistakaa vihanne ryssään, silloin se on oikeutettua. Se se riistää meiltä verona kaiken, mikä voitaisiin käyttää esimerkiksi työväen olojen parantamiseksi, se se kuljettaa parhaimmat miehemme vankilantyrmään. Ja entäs, kun sota on lopussa! Ikinä ei tämä kansa jaksa kantaa sitä verotaakkaa, joka sen niskoille silloin sälytetään. Ei, pojat! Nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan. Suoriutukaa matkalle, niin maamme teitä kerran vielä siunaa. Ja itsellennekin te teette siinä palveluksen. Kuka takaa, ettei ryssä vie teitä jo huomenna riveihinsä. Milloin tahansa saatatte joutua syömään Iivanan hapanta kaalia ja saamaan selkäänne. Mutta sitähän te ette tahdo, ette jumalauta! Eikö niin, pojat?
— Oikein päästelet, murisi joukko hillitysti.
— Montako teitä on? Yksitoista, no sekin on hyvä. Kolmen päivän päästä on siis jokainen sen henkilön luona, siinä paikassa ja sinä aikana kuin olen teille sanonut. Täältä on lähdettävä yksitellen, jotta ei suotta syntyisi epäilystä. Ja ottakaa sisu mukaanne, oikea suomalainen sisu, sen minä teille sanon. Puhukaa parhaalle ystävällenne ja viekää hänet myötä, vielä on aikaa. Ja onnea matkalle pojat! Me tapaamme pian, mutta ei täällä enää; minulla on muuta tehtävää, enkä voi tulla teidän kanssanne, vaikka kuinka haluaisin. Lyökää kättä joka mies, sillä me olemme tästä lähtien veri-veljiä. Me emme hellitä, ennenkuin Suomi on vapaa, tai sitten itse sorrumme. Eläköön Suomi ja kuolkoon ryssä!
— Eläköön! kuului niin voimakkaasti yön hiljaisuudessa, että puhuja säikähti.
— Hiljempaa, hitto vieköön! Me unohdamme innoissamme varovaisuuden.
Onhan nyt kaikki asiat selvillä, eikö niin?
— On, on.
— No sitten ei muuta kuin hesputei ja painakaa päälle pojat.
Nopeasti alkoivat varjot häälyä metsässä ja hajaantua kukin suunnalleen. Herra Vahlberg makasi kauan aikaa liikkumattomana siinä paikassa, mihin oli piiloutunut. Omituisia ajatuksia liikkui hänen mielessään, ja seuratessaan kotiin palaavaa soittoniekkaa mutisi hän itsekseen:
— Saksan mies!