VII.
Kustaa III.
— Mitä te mietitte, herra Orell? kysyi Karin Vahlberg kohottaen soikeita kasvojaan, jotka olivat koruompeluksen yli kumartuneina.
Soittoniekka, joka istui syvään vajonneena pehmeään nojatuoliin ja hajamielisen näköisenä tuijotteli läpi ikkunan, vastasi naurahtaen.
— Anteeksi rouva, mutta minä haukottelen. Minä en koskaan mieti.
Silloin kiintyy niin yhteen asiaan, ettei huomaa mitään ympäristöstä.
Minä näen ympärilläni niin paljon, etten ennätä mihinkään kiintyä.
Todellakin. Joka kerta kun olen yrittänyt ajatella, olen vaipunut
uneen.
— Te olette väsyksissä, huomautti herra Vahlberg omituisella äänellä kuvalehtensä takaa, jota hän haluttomasti selaili.
Jotenkin nopeasti vieras käänsi päätään ja hetken aikaa viipyi ruskeiden silmien tutkiva katse herra Vahlbergin kalpeilla kasvoilla.
— En suinkaan, mutta minun on ikävä, vastasi hän.
— Ahaa! Sitten te haaveilitte. Teidän kasvoillanne olikin niin kaukainen ilme. Joku ihastuttava neitonen varmaankin hymyili sieluunne, jatkoi Karin rouva.
— Olenko todellakin niin surkean näköinen? Minä luulin kasvoillani olevan hyvin tarmokkaan leiman, sillä olen tehnyt päätöksen.
— Ja minkä sitten, saako kysyä? huudahti rouva kulmakarvojaan kohottaen.
— Aion lopettaa julkeuteni, vastasi soittoniekka hymyillen.
— Nyt en jaksa käsittää.
— Niin, aion sydämestäni kiittää teitä ystävällisyydestänne ja panna kokoon tavarani.
— No mutta mistä teille nyt tuli sellainen kiire? Niinkö huonosti te täällä viihdytte? Ettekä edes häpeä valittaa ikäväänne.
— Kaikella on sentään rajansa, hyvä rouva. Puhun nyt aivan vilpittömästi. Täällä te olette minua hoitaneet kuin ruhtinasta, minua, vierasta miestä, joka väkivallalla tunkeuduin kotiinne. Täytyyhän minulla toki olla senverran itsetuntoa, etten pitkitä vierailuani ikuisuuteen, minkä teidän ihmeteltävä ystävällisyytenne näyttäisi tekevän mahdolliseksi. Sitäpaitsi asiani vaativat. Pyydän vakuuttaa, että en löydä sanoja kiittääkseni kaikesta.
— Te liioittelette, mutta aiotteko todellakin lähteä?
— Lähtiäiset ovat enää pitämättä. Koska kahvikuppien kalina kuuluu ruokasalista, saanen tarjota lasin likööriä?
Soittaja nousi ylös ja kävi noutamassa pullon, jonka hän itse taskuveitsellään avasi.
— Kas tässä, sanoi hän hymyillen.
— Näepäs! Bolssia! Sitä ei nykyään usein tapaa näillä leveysasteilla, huudahti herra Vahlberg.
— Minä en ole hankkinut tätä sitä varten, sanoi sävelniekka, että erityisemmin toivoisin juotavan onnekseni. Mutta kun mielelläni haluan kertoa hiukan tämän kartanon ihmeellisyyksistä, joiden otaksun teitäkin huvittavan, kuluu luullakseni aika paremmin, jos toisinaan vähän maistetaan. Olen nimittäin saanut kutakuinkin tarkasti selville erinäisiä salaisuuksia, joita tietääkseni on paljon aikoinaan pohdittu.
* * * * *
— Elokuun 17 päivänä istui muuan perhe pienessä kodissaan varsin onnellisena. Isä, jonka valoisalta näyttävän uran katkennut käsi oli lopettanut kesken, tarkasteli tyytyväisin mielin pitkältä matkalta palannutta poikaansa ja äiti puuhaili kotiaskareissa. Kahvi tuotiin, juotiin. Sanomalehti oli pantu tarjottimelle ja poikkikätinen mies avasi sen vaivaloisesti ja ryhtyi lukemaan. Pitkälle ei hän ollut ennättänyt, kun hän yhtäkkiä huudahti.
"Jumalani! Minun eläkkeeni. Nyt olen varmaankin sen menettänyt."
"Mitä sinä sanot, isä?"
"Tohtori Koski on kuollut. Salaperäinen tohtori Koski, joka varmaankin oli parhain ihminen, minkä koskaan olen tavannut."
"Enhän minä ymmärrä sinua ollenkaan, isä", sanoi huolestunut poika ihmeissään.
— Vanhus mietti pitkän aikaa mitään vastaamatta ja mutisi vihdoin kuin itsekseen.
"Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Eikähän sinun tarvitse siitä mitään muille hiiskuakaan."
Ja sitten hän ryhtyi kertomaan:
"Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä taloa.
"Eräänä syyspäivänä v. 1902 käytiin minua noutamassa konepajasta insinöörin puheille. Kun astuin konttoriin, vei insinööri minut sivuhuoneeseen, jonka lattialla vieras, hienosti puettu herra levottomana käveli edestakaisin. Insinööri kumarsi ja painoi oven jälkeensä kiinni, jättäen minut kahden kesken tuntemattoman kanssa. Tämä loi minuun terävän silmäyksen ja teki sitten ehdotuksen, jonka kaltaista en ollut koskaan kuullut: Minulle tarjottiin satumaista palkkaa, jos suostuin kuukauden tai parin ajaksi tulemaan vieraan työhön. Mutta minä en saanut kysyä mitään, minun täytyi koko työn ajan pysyä muusta maailmasta eristettynä ja kunniasanallani luvata, etten jäljestäpäinkään yrittäisi ottaa selkoa, missä olin ollut. Minulta ei vaadittaisi mitään, mistä omatuntoni kenties saattaisi tulla rauhattomaksi, ja takeeksi siitä, ettei tässä ollut kysymys mistään petoksesta, oli vieras valmis heti suostumukseni saatuaan antamaan vaimolleni 1000 markkaa.
"Ehdotus herätti siinä määrin epäilyäni, että en katsonut voivani siihen heti myöntyä, vaan sanoin tahtovani ensin neuvotella vaimoni kanssa. Vieras selitti minulle, millä tavoin saatoin ilmoittaa hänelle lopullisesta päätöksestäni, ja kun tuhat markkaa oli suuri raha, ja äitisi sen hyvin ymmärsi niin minä päätin ottaa tarjouksen vastaan, vaikka tunsinkin jännittävää levottomuutta.
"Minua kuljetettiin tavalla, josta olin lukenut vain hurjimmissa romaaneissa: umpinaisissa vaunuissa ja öiseen aikaan. Perille päästyämme huomasin, että olimme tulleet suuren kartanon pihaan, mutta sitten pantiin side silmilleni ja minua talutettiin kuin sokeaa. Kun jälleen sain käyttää näköaistiani, huomasin olevani ummehtuneessa, kellarin tapaisessa käytävässä, jota myöden vieras herra kiihkeästi minua kuljetti. Kun kenties jollain tavoin paljastin sen levottomuuden, joka yhä voimakkaampana hiipi sydämeeni, lasketteli oppaani leikkiä ja kohteli minua niin ystävällisesti, että ennen pitkää turha pelkoni poistui.
"Käytävän päässä oli avara, monisokkeloinen kallioluola, joka sähkölyhdyn valossa näytti korkeammalta kuin se oikeastaan oli. Siitä johti raudoitettu ovi toiseen, pienempään luolaan, joka oli niin säännöllisen huoneen muotoinen, että se varmaankin oli hakattu kallioon. Sinne kuului omituinen, ukkosen jyrinää muistuttava humu, jonka uusi isäntäni selitti olevan kosken pauhua. Seinällä oli kaarevaselkäinen, vanhanaikainen sohva, sen edessä vinoneliön muotoinen, kullanvärinen pöytä, jonka maalaus oli pahoin rapissut, ja pari tuolia. Seiniltä riippui hopealla kirjailtuja verhoja ja nurkassa seisoi suuri, kullattu harppu.
"Täällä oli minun työmaani. Omituiset, taidokkaasti kiveen hakatut lokerot, joissa varmaankin oli ennen ollut muinaisten aatelisherrani kalleuksia, piti laitettaman uuteen kuntoon. Isäntäni tuntui olevan itse paholainen. Häneltä riitti kykyä vaikka mihin ja mitä minä en ymmärtänyt, sen hän pani minut ymmärtämään. Melkein heti alussa tehtiin vaikein työ, hakattiin ikkuna kallioon, ikkuna, joka antoi suoraan koskeen. Minä vakuutin hänelle, että me emme mitenkään kykenisi estämään veden tulvaa sisään, mutta sitä ei hän ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja viikon päästä oli todellakin kalliossa taidokas, moniruutuinen, paksusta, kuperasta, lasista tehty ikkuna, jonka takana vesi syöksyi vihertävänä, heittäen luolaan aavemaisen valon.
"Minun on mahdotonta kertoa, mitä kaikkea me siellä hommailimme. Yötä ja päivää sain olla luolassa ja hän toimitti sinne tavaraa, en varmuudella tiedä millä keinoin, mutta luultavasti jostakin kellarin tapaisesta varastohuoneesta. Sillä selvästi minä kuulin, kun hän niitä ajatti ja kannatti kätköönsä, mikä se sitten lienee ollutkin.
"Vihdoin tapahtui onnettomuus. Me työskentelimme silloin pitkän käytävän toisessa päässä ja minä ymmärsin, että siinä oli ovi ulkomaailmaan. Isäntäni seisoi tikapuilla ja väänsi jotakin ruostunutta rautaa hiki hatussa. Silloin minä ilman syytä painoin erästä kampea, joka törrötti seinästä ulos, aivan vieressäni. Kuului kovaa ryminää. Ennätin vielä nähdä, että isäntäni syöksyi suin päin tikapuilta ja että päivänvaloa tunkeusi käytävään. Sitten menin jonkinlaiseen horrokseen. Kuitenkin tunsin jotakuinkin selvästi, kuinka hän kantoi minua pois ja olen aivan vakuutettu, että tulimme suoraa päätä kartanon etehiseen. Seuraava kuva, mikä on jäänyt mieleeni, näyttää isäntäni kuumeisena sitomassa kättäni, joka ranteen yläpuolelta oli mennyt niin murskaksi, että vain ohuet lihasuikaleet pitivät sitä kiinni kyynärvarressa. Kun hän oli saanut siteen kiinni, syöksyi hän puhelimeen: 'Haloo, onko tohtori tavattavissa?… Onko tohtori?… Hyvää päivää, tämä on Luolakoskella, tohtori Koski. Erään työmiehen käsi on ruhjoutunut… Aika pahasti, voisiko tohtori heti tulla?… No sehän on mainiota. Näkemiin!'
"Sitten palasi hän minun luokseni ja huomatessaan, että olin valveilla, kysyi hän sydämellisesti: 'Kuinka nyt voitte?' Mutta yhtäkkiä, vastaustani odottamatta, hän tarttui otsaansa. 'Käytävä, sehän on auki! Millä minä sen nyt peitän?' hän huudahti. Ja juoksujalkaa hän syöksyi huoneesta. Kuulin jotakin sekavaa ryminää. Sitten en muista mitään; menin uudelleen tainnoksiin.
"Jäljestäpäin minä ajattelemattomuudessani tulin sanoneeksi tohtori Koskelle, että kuulin hänen telefoonipuhelunsa ja siis tiesin hänen nimensä sekä paikan, missä olin. Ensin hän tuijotti minua pitkän aikaa synkin silmin. Sitten hän naurahti hyväntahtoisesti ja vastasi aivan yksinkertaisesti: 'vai niin!' Hän puhui minulle asioita, joita en ole oikeutettu kertomaan, otti pyhän lupauksen siitä, että pitäisin suuni ja lupasi minulle 6000 markan vuotuisen eläkkeen. 'Sinä päivänä, jolloin Luolakosken salaisuus tulee ilmi, lakkaa eläkkeenne, ymmärrättekö?', kysyi hän. 'Sitten ei se lakkaakaan, mikäli se minusta riippuu' vastasin.
* * * * *
— Siihen tapaan kertoi poikkikätinen mies ja vielä paljon muutakin.
Hän oli minun isäni.
Vierashuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus ja aviopari Vahlberg katseli jännittynein ilmein sävelniekkaa, joka hetkeksi vaikeni.
— Mutta lasit, hyvänen aika! Nehän me kokonaan unohdamme.
— Siitä vain näette, minkä arvon annamme kertomuksellenne. Jatkakaa, olkaa hyvä, minä ihan vapisen, naurahti rouva.
— Silloin on ehkä edullisempaa, että muutamme majaa. Saanko pyytää herrasväkeä tekemään minulle seuraa?
Soittoniekka vei heidät etehiseen ja pysähtyi Kustaa III:nen rintakuvan eteen.
— Ne merkilliset seikat — jatkoi hän — jotka sattuivat majurinna Bernerin surullisen kuoleman yhteydessä, herättivät ymmärrettävistä syistä tavattomasti mielenkiintoani. Varmaankin tiesi moni insinööri Warénista paljoa enemmän kuin minä, joka sain tyytyä sensuurin mustaamien sanomalehtien niukkoihin uutisiin. Mutta toiselta puolen olin kai ainoa ihminen, jolla, paitsi isääni, oli jonkinlainen aavistus Luolakosken salaisuudesta. Ja se, että santarmikätyrit ryhtyivät kotitarkastuksiin, oli minulle todisteena, että jotakin tärkeätä oli kätkettynä tässä kummallisessa jutussa. Ensin minä yritin toimia omin päin, kartanon ulkopuolella, mutta huomasin sen tuloksettomaksi. Ja tuo huomio selittää sen julkeuden, että tunkeuduin tänne, mutta ei suinkaan sitä puolusta, pikemmin päin vastoin, se muuttaa menettelyni tarkoitukselliseksi. Mikä oikeus minulla oli teidän talonne salaisuuksiin? Mutta ei niihin ollut oikeutta teilläkään, sen tiedän nyt, ja minä voisin esiintuoda seikkoja, jotka antaisivat teolleni paremman luonteen, mutta jätän sen tällä kertaa.
— Minä siis pääsin tänne, valehtelemalla viettäneeni täällä lapsuuteni. Te kerroitte minulle insinööri Warénin kellon historian. Sitäpaitsi tiesin isäni kertomuksesta, että käytävä päättyi taloon ja todennäköisesti etehiseen. Mutta minä en ole mikään Sherlock Holmes, enkä pysty ratkaisemaan arvoituksia. Siinä seisoi Kustaa III, jonka nimi oli kelloon kirjoitettu, siinä Beethoven, jonka juhlallinen muotokuva yhdisti majurinna Bernerin kirjeen ja kellon toisen rivin salaisuuden, mikäli professori Fredrikssonin loogillinen selitys piti paikkansa. Ne eivät kuitenkaan ilmaisseet minulle mitään, vaikka kuinka vaivasin päätäni. Ainoa, minkä huomasin, oli se, että Beethovenin rintakuva oli verrattain uusi, luultavasti tohtori Kosken hankkima, Kustaa III:nen sitävastoin hyvin vanha.
— Lopulta, kun siinä aina seisoin ja mietin, tein havainnon, joka suuresti muistuttaa salapoliisiromaanien malleja. Minä nimittäin huomasin, että portaitten, vintille johtavien portaitten askeleet olivat omituisella tavalla kuluneet. — Katsokaahan muuten lähemmin näitä portaita. Ensinnäkin ovat ne kovin loivat ja niiden alla on varastohuone, joka tällä kertaa sisältää ainoastaan vanhaa romua. Varastohuone on kuitenkin vain portaitten käännepaikan kohdalla; alempana, lähempänä etehisen permantoa, ei ole mitään, sillä tila on kovin ahdas. Ja katsokaahan askeleita. Ne ovat tehdyt vanhanaikuisista, lujista lankuista, niiden pystysuora sivu on tasan yhtä korkea kuin vaakasuorakin, eikä viimemainitussa ole ulkonevaa syrjää, niinkuin yleisesti on tapana. Kummallisinta on, että nämä pystysuorat osat ovat — kuten näette — kuluneet. Niissä voi selvästi huomata hankautumia, käynnistä aiheutuneita lovia. Mutta ainoastaan kuudessa ensimäisessä askeleessa, seuraavat ovat kuin koskemattomia ja ainoastaan vaakasuoralla pinnalla on jälkiä. Ellei nyt ota huomioon sitä mahdollisuutta, että portaat ovat tehdyt vanhoista laudoista, niin miten on kuluminen selitettävissä?
— Ei tarvitse kovinkaan huolellisesti tutkia liitoksia, ennenkuin huomaa, että ne eivät ole tiiviit, ja kun isäni kertomuksesta tiesin käytävän olemassaolon, selvisi minulle pian, että juuri tässä oli sen alku. Mutta miten tapahtui aukaisu? Siinä oli paljoa vaikeampi kysymys. Tein kovasti työtä Kustaa III:nen rintakuvan kanssa, joka usein oli tullut mainituksi salaperäisten tapausten yhteydessä. Vääntelin ja kääntelin sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta turhaan, se ei liikahtanutkaan. Sitten kolusin ja ryömin portaitten alla ja huomasinkin aivan eittämättömästi, että lattia saattoi painua alas. Kerran te herra Vahlberg yllätitte minut näissä tutkimishommissa, tottakai muistatte?
— Muistan. Minä huomasin, että te olitte aivan kuiva, vaikka teidän piti tulla ulkoa, rankkasateesta.
— Ahaa! huudahti vieras, katsoen terävästi aviomieheen.
— No niin. Kuten sanottu, kaikki yritykseni raukesivat, enkä keksinyt ratkaisua. Se olikin jonkunverran vaikeata, kun samalla halusin toimia huomaamatta. Minun ei auttanut muu kuin turvata vanhaan palvelijaan ja koettaa hellittää hänen vaikenevan kielensä kantimia. Aavistin kuitenkin, että se olisi ollut työlästä ja päätin yrittää yllätystä. Eräänä aamupäivänä seisoin tässä häntä odotellen ja kun hän vihdoin tuli, sanoin hyvin luonnollisesti:
"Kuulkaahan, minä en saa tätä auki, vaikka mitä tekisin. Koneistossa on varmaankin vikaa. Voitteko auttaa minua?"
— Hän säikähti kovasti ja pysähtyi sanattomana ja kalpeana minuun tuijottamaan.
"Niin, teidänhän tämä pitäisi paremmin tuntea", jatkoin.
"Mitä herra tarkoittaa?… Mitä auki?…", sammalsi hän.
"Käytävää, herranen aika! Päästäkseni luolaan."
Perin ällistyneenä hän silmäili minua.
"Kuinka herra tietää?… Kuka te oikeastaan olette herra?"
"Mitä tuo nyt sitten on olevinaan? Mitä te ihmettelette? Saatteko lukon auki, vai täytyykö minun käyttää kirvestä?"
— Särkemisen uhka tuntui häneen vaikuttavan. Hän nousi ensimäiselle askeleelle, kuten minä nyt, painoi jalallaan kaiteen alalistaa, tällä tavoin, ja kiersi Kustaa III:tta hitaasti. Ja nyt liikkui patsas kyllä, vaikka se oli uhmannut kaikkia minun ponnistuksiani…
— Kuului omituinen napsahdus. Portaat näyttivät taittuvan kuudennen askeleen kohdalta ja niiden ala-osa alkoi hitaasti painua vaakasuoraan asentoon.
"Kaikkihan on kunnossa, herra", änkytti vanha palvelija ja epäily kuvastui hänen katseestaan.
"Niin näkyy, tosiaankin! Mutta en vaan minä saanut tottelemaan…"
— Kun kovasti pelkäsin, että te saatoitte yllättää minut puuhissani ja kun kaikin mokomin tahdoin pitää salaisuuden omana tietonani, sanoin palvelijalle: "Antakaahan olla. Kyllä se nyt jo luistaa."
— Vanha mies astui alas portailta, jotka heti, ikäänkuin taikavoiman nostamina, kohosivat alkuperäiseen asemaansa ja painuivat napsahtaen lukkoon…
— Mutta selityshän on tarpeetonta. Parempi koettaa.
Soittoniekka alkoi kiertää rintakuvaa. Hitaasti ja äänettömästi vaipuivat portaat alas, ensin vaakasuoraan asentoon, sitten yhä syvemmälle, tarjoten mukavan pääsyn mustana-ammottavaan, neliönmuotoiseen kellariin. Vieras kiiruhti alas, väänsi muuatta nappulaa ja heti syttyi kirkas sähkövalo syvyyteen.
— Tehkää hyvin ja seuratkaa, kehotti Orell kumartaen.
Hänen äänensä kuulosti omituisen soinnuttomalta ja heikolta sieltä alhaalta. Rouva ja herra Vahlberg riensivät hänen perässään uteliaina ja hämmästyneinä. Heidän eteensä avartui pitkä ja korkea käytävä, jonka katossa, siellä täällä, loisti sähkölamppuja. Kun he olivat ehtineet sen päähän, aukaisi Orell raskaan oven ja he tulivat laajahkoon, sokkeloiseen huoneeseen, jossa oli suuri joukko koneita, hydraulinen puristin, kemiallisia koetarpeita j.n.e. Kallion läpi kulkevaa putkea pitkin oli vesi johdettu koskesta tänne alas, pieni turbini pyöritti dynamoa ja seinän vieressä oli melkoisen suuri akkumulaattorivaja.
Hetkiseksi pysähtyi soittoniekka, mutta kiiruhti sitten avaamaan toisen oven ja teki syvän kumarruksen seuraajilleen. Hurmaantuneina pysähtyivät Vahlbergit kynnykselle. Heikosti vihertävässä, tarumaisessa hämyssä tarkastivat he huonetta, jonka kaltaista he eivät koskaan olleet nähneet. Vastapäätä ovea, kalliossa, oli pyöreä, pieniruutuinen ikkuna kuperine lasineen; sen takana kiiti vesi huimaa vauhtia, laskien lävitseen aavemaisen, ajottain pimenevän ja kirkastuvan valon. Vasemmassa peränurkassa oli miltei puoliympyrän muotoinen mahonkinen sohva, joka oli violettiin vivahtavalla sametilla peitetty, sen edessä soikionmuotoinen mahonkipöytä ja kaksi suurta nojatuolia. Oikealla oli suuri, kullattu harppu, jonka kielet hohtivat kuin hopea tässä salamyhkäisessä hämärässä, ja seinällä, harpun vieressä, riippui ihana maalaus kullatuissa kehyksissä: se esitti rouva Berneriä sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa kukoistuksessa. Seinillä oli raskaita, harmaita, hopealla kirjailtuja verhoja, lattian peitti paksu, pehmeä matto ja nurkissa, hoikilla, omituisilla jalustoilla seisoivat pienennettyinä Kustaa III:nen ja Beethovenin rintakuvat. Ikkunan alla, noin metrin korkeudella lattiasta saattoi tarkka silmä huomata kiiltäväpintaisen, violettiin vivahtavan, suorakaiteen muotoisen levyn, joka oli upotettu kallioon ja jossa näkyi kullatuita nuotteja: alkusävelet Beethovenin 'An Eliseen'.
Huoneessa ei tuntunut ollenkaan kostealta, eikä siellä ollut kellarin ummehtunutta ilmaa, päinvastoin, siellä oli kuivaa, kodikasta lämmintä. Mahonkipöydällä seisoi viini-pullo ja kolme hiottua lasia.
Kohteliaasti kumartaen pyysi Orell vieraitaan istumaan.
— Tohtori Kosken muistoksi, sanoi hän, kohottaen lasiaan. — Tämä on hänen varastostaan, jonka täältä tapasin.
Sitten alkoi hän kertoa.
— Vuonna 1788, Anjalan liiton aikana, antoi kreivitär Ann' Elisabeth D., silloinen Luolakosken omistajatar, tässä samassa luolassa Kustaa III:lle konsertin, joka suuresti miellytti lahjakasta hallitsijaa. Kuningas oli muutamia päiviä majaillut kartanossa ja kevytmielinen kun oli luonteeltaan, oli hän rakastunut kauniiseen kreivittäreen. Anjalan vannoutuneet miehet väijyskelivät kuitenkin kuningasta, aikoen hänet vangita, ja huolestunut rouva oli vienyt ylhäisen vieraansa tähän varmaan turvapaikkaan, joka ties kuinka kauan oli palvellut vanhojen aatelisherrain kätkönä. Lukuunottamatta omaa viehätysvoimaansa oli kreivitär koettanut viihdyttää kuningasta harpunsoitolla, johon Kustaa olikin niin mieltynyt, että kun hän Tanskan sodan puhjettua pääsi lähtemään kotimaahansa, hän viipymättä lähetti kiihkeästi kaipaamalleen naiselle kullatun, suuren harpun, tuon, jonka edessänne näette, sekä kauniin runon, joka yhtä paljon ylisti soittajattaren kuin soitonkin suloutta ja jonka päällekirjoituksena oli:
"Till Elise."
— Matkallaan Ruotsissa kreivitär D. kuitenkin sairastui ja kuoli v. 1790 ja todennäköistä on, että Luolakosken kartanon myöhemmät omistajat eivät tunteneet käytävän salaisuutta.