VIII.
An Elise.
— Vuonna 1890 vapaaherra Järnskiöld, silloinen Luolakosken omistaja, sai päähänsä, että pihamaalla oleva suihkukaivo, joka jo pitemmän aikaa oli ollut rappiotilassa ja kuivana, olisi laitettava kuntoon. Saadakseen jonkinlaisia arviolaskelmia kustannuksista, hän kutsui tehtaalta insinööri Warénin tutkimaan, missä määrin johdossa oli vikaa ja kuinka vaikeata korjaustyö yleensä oli.
— On huomattava, että suihkukaivo ei saa vettään koskesta — kartanohan sijaitsee kosken niskassa, joten se ei ole mahdollistakaan — vaan n.s. Uhrilähteestä, joka, kuten tiedätte, on korkealla mäellä kuusimetsän keskellä. Varsin pian insinööri Warén oli selvillä siitä, että vika oli lähteen lähellä metsässä ja ryhtyi kaivattamaan johtoa esille maansisästä. Silloin teki hän sen merkillisen huomion, että vesiputki, joka aluksi kulki verrattain lähellä maanpintaa, yhtäkkiä kääntyi polven muodossa suoraan maan sisään, ja juuri tässä polvessa oli vuoto. Maa ei kuitenkaan ollut ympäriltä kosteaa, kuten tavallisesti, sensijaan tuntui vesi katoavan jonnekin syvyyteen ja tarkkaava korva saattoi kuulla hiljaista lirinää, jonka onea ääni antoi aavistuksen jonkinlaisesta maanalaisesta luolasta. Kun kaivamista jatkettiin, saattoi insinööri Warén laskeutua syvään holviin, joka pimeänä käytävänä jatkui kuivauspaikalta kumpaankin suuntaan. Toinen pää loppui vankkaan tammi-oveen, joka vaivalloisten ponnistusten jälkeen aukeni suoraan metsään. Ovi oli pahasti sammaltunut ulkopuolelta. Sen päällä kasvoi ruohoa nähtävästi tarkoituksella asetetuissa turpeissa ja se oli kätketty tiheän viidakon peittämään, louhiseen vuorenrinteeseen niin taitavasti, että sitä oli miltei mahdoton huomata. Selvästi oli tämä osa käytävää tekemällä tehty, sitä todistivat ne lahonneet lankut, joilla se oli vuorattu. Mutta se osa, joka löytöpaikalta lähti vastakkaiseen suuntaan, oli korkea, yhä avartuva kallioluola, jossa oli monia eri sokkeloita ja syvällepainuvia onkaloita. Sen katossa kulki suihkulähteen vesijohto, nousten vasta pitkän matkan päässä uudelleen maansisään. Ja se käytävän-osa päättyi luolaan, jossa äsken näimme niin monia koneita — jos haluatte tulla tarkastamaan, niin seinässä näkyy selvä muurauksen jälki sillä kohdalla, missä suu ennen oli.
— Nykyisestä konehuoneesta lähti toinenkin haara, se, joka johtaa kartanoon. Ja kun insinööri Warénin vihdoin onnistui avata konstikas sulkumekanismi, huomasi hän ihmeekseen joutuneensa Luolakosken kartanon hämärään etehiseen.
— Tämä huone, missä nyt istumme, oli silloin rappiotilassa. Ikkunaa ei ollut. Jalustoilla, joilla nyt rintakuvat upeilevat, seisoi kaksi vanhanaikuista seitsenhaaraista kynttiläjalkaa. Sohva ja tuolit olivat hiukan toista mallia ja tuo suuri harppu törrötti nurkassa katkennein kielin, puolilahona ja kultauksensa menettäneenä. Ainoastaan kosken jylhä kumina kuului yhtä kiehtovana ja kaukaisena kuin nytkin.
— Näistä huomioistaan ei insinööri Warén maininnut kartanon isäntäväelle, eikä yleensä kenellekään, ja kun tuntee hänen omituisen ja romanttisen luonteenlaatunsa, ei seikkaa saata oudoksuakaan. Suihkukaivon hän laittoi varsin pian kuntoon ja tässä toimessa puuhaillessaan hän syvästi rakastui neiti Elisa Järnskiöldiin, kartanon kauniiseen tyttäreen. — Niin, rouva Vahlberg, älkää syyttäkö minua hienotunteisuuden puutteesta, vaikka ilmaisen tämän salaisuuden, joka teille on ollut jo kauan tuttu, myöskin miehellenne. Parhaalla tahdollanikaan en voi nähdä siinä mitään äitiänne loukkaavaa, sen sijaan voisi asian pitempiaikainen peittäminen aiheuttaa paljon vakavampia häiriöitä.
— Neiti Järnskiöld vastasi lämpimästi insinööri Warénin tunteisiin ja nuorten välille kehittyi onnellinen, syvä suhde, jonka kumpikin halusi päättää avioliittoon. Vapaaherra Järnskiöld, joka hieman oudoksuen katseli insinöörin yhä tiheneviä vieraskäyntejä, ei vanhanaikaisessa aatelisylpeydessään voinut uneksiakaan, että nuorilla oli jotakin mielessä. Vasta kun Warén pyysi Elisan kättä, joutui vanha herra suunniltaan pelkästä raivosta, ajoi sulhasen ovesta ulos ja kielsi jyrkästi vastaisen lähentelyn. Tyttärensä hän vei muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille, unohtamaan "päätöntä seikkailuaan", kuten vapaaherra suvaitsi sanoa. Insinööri Warénin käynnit Luolakosken kartanossa lakkasivat siis kerta kaikkiaan ja tämä antoi aiheen siihen väitteeseen, jonka Jääskelä myöhemmin teki professori Fredrikssonille, ilmoittaessaan varmuudella tietävänsä Warénin saaneen rukkaset.
— Niinä kuukausina, joina hänen rakastettunsa viipyi matkallaan, harhaili Warén onnettomana ja ikävissään kartanon metsiä. Usein hän pistäysi siihen luolaan, jonka löytymisen suihkukaivo oli aiheuttanut ja jota hän innokkaasti tutki. Varsinkin oli vanha harppu hänen huomionsa esineenä ja koko sillä taidolla ja tarmolla, jonka tiedämme hänen omanneen, hän ryhtyi saattamaan soittokonetta käyttökuntoon.
— Sitten, eräänä hetkenä, hän keksi seinästä salakomeron.
Orell nousi, väänsi erästä nappulaa ja painoi sormellaan jotakin vipua. Seinästä, vähän alapuolelta sitä kohtaa, mihin An Elise-kappaleen alkusoinnut sisältävä levy oli upotettu, työntäysi esiin melkoisen suuri kivilohkare, jonka takana oli laatikko.
— Katsokaahan, tämän kätkön hän löysi, vaikka lukkolaitos silloin oli kokonaan toinen, mikäli sitä ensinkään oli olemassa. Ja tässä laatikossa oli joukko kreivitär D:n papereita, muiden muassa tuo kaunis runo "Till Elise", joka niin läheisellä tavalla on liittynyt tämän huoneen vaiheisiin.
— Kuitenkin, kun neiti Järnskiöld oli palannut matkaltaan, jatkui entinen suhde, vaikka mahdollisimman salattuna, ja yhteinen onnettomuus tuntui vain yhä lujemmin liittävän nuoret toisiinsa. He eivät kadottaneet toivoaan. Jo silloin pyöri nuoren insinöörin päässä suuria ajatuksia ja nyt sai hänen kunnianhimonsa uutta virikettä. Yhä innokkaammin alkoi hän puuhailla keksintöjensä kanssa ja kuumeisella kiihkolla janosi hän kuuluisuutta, voidakseen siten saada rakastamansa naisen omakseen.
— Pitääkseen kohtauksensa salassa, kertoi Warén lemmitylleen luolan salaisuuden. Ja tämän huoneen kiviseinät ovat sitten noin parin vuoden ajan kuulleet rakastuneiden kiihkeitä kuiskauksia ja kaihoisia unelmia. Tämä seinäkätkö on ollut heidän kirjeittensä vaihtopaikkana, tämän harpun sävelet ovat viihdyttäneet heidän kaipuutaan, eikä tarvitse sanoakaan, kuinka usein sen kieliltä on helmeillyt Beethovenin "An Elisen" sävelet, jotka ihan kuin itsestään muuttuivat nuorille rakkaiksi, sekä sisällyksensä, että ulkonaisten seikkojen vuoksi. Olihan neiti Järnskiöldin nimi Elisa, olihan harppu lahjoitettu Eliselle ja olihan salakomeron kaunis runo samalle nimelle omistettu. Muistammehan sitäpaitsi professori Fredrikssonin kertoneen, kuinka harras harpunsoittaja insinööri Warén oli.
* * * * *
— Vuonna 1893 insinööri Warén sitten teki tuon kuuluisan keksintönsä. Kun tietää, miten kiihkeästi hän halusi kuuluisuutta, tuntuu hyvin omituiselta, että hän, kuten prof. Fredrikssonkin mainitsi, siitä huolimatta monen kuukauden ajan piti keksintöään salassa. Se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi halunnut tehdä työnsä mahdollisimman täydelliseksi, niin paljon voimaa ei hänellä silloin ollut. Mutta kun hän jo silloin selvästi tajusi, mikä ääretön merkitys hänen keksinnöllään oli sotalaitokselle ja kun hän, niinkuin nuoret miehet yleensä, äkkiä halusi saada suunnattomat määrät rahaa, teki hän ilmoituksen venäläisille sotilasviranomaisille, lähemmin punnitsematta menettelyään. Kuumeisessa innostuksessaan ei hän lainkaan tullut ajatelleeksi tekonsa isänmaallista puolta ja huomasi sen vasta, kun kaikki oli liian myöhäistä.
— Hänelle luvattiin uskomattomia summia, mutta samalla häneltä vaadittiin ehdotonta vaiteliaisuutta ja kauhistuen hän käsitti olevansa henkilökohtaisesti vaarassa. Nyt vasta selvisi hänelle sekin puoli asiasta, ettei hän oikeastaan tarvinnut niin paljon rahaa kuin kuuluisuutta, saadakseen vapaaherra Järnskiöldin suostumuksen, ja tuosta kuuluisuudesta oli hänen nyt ehdottomasti luovuttava. Kuinka mielettömästi hän olikaan menetellyt! Jos hän olisi julkaissut keksintönsä, olisi hänestä tullut kaikkein kuuluisimpia miehiä ja rahaa hän olisi siitä huolimatta saanut yllin kyllin. Mutta nyt! (Mitä sanoisikaan ylpeä vapaaherra Järnskiöld, saatuaan tietää, että hänen vävypoikansa komeili ryssän rahalla.)
— Kun hänelle oli selvinnyt menettelynsä ajattelemattomuus, yritti hän ensin tehdä verukkeita, väittäen, ettei hänen keksintönsä vielä ollutkaan valmis j.n.e. Mutta katumus oli myöhäistä ja kauhukseen hän huomasi olevansa silmällä pidon alaisena. Ja silloin, ikäänkuin kokeillakseen, hän lähetti sanomalehtiin tuon pienen, pintapuolisen uutisen keksinnöstään, jossa hänen nimensä oli mainittu ja jonka suhteen professori Fredriksson oli erehtynyt, luullessaan ryssien siitä päässeen uhrinsa salaisuuden perille. Jo sen johdosta hän sai varoituksen vainoojiltaan. Siitä huolimatta, sisäisen tuskan kasvaessa, hän päätti vihdoin uhmailla ja ilmoitti Suomen Tiedeseuralle pitävänsä tuon kuuluisan esitelmän, jonka vaiheet me kaikki tunnemme.
— Kun hän oli kirjoittanut esitelmänsä valmiiksi ja opetellut sen riittävän hyvin ulkoa, päätti hän, pahinta aavistellen, kätkeä sen, samoinkuin muutkin keksintöä koskevat paperit. Luolassahan hänellä oli oiva piilopaikka, jonka löytymisestä ei ollut pelkoa.
— Tätä kätköä käyttäessään oli hänen tietenkin tehtävä siitä jollekin ilmoitus. Tuon ilmoituksen vuorostaan tuli olla sitä laatua, että jos hän pelastuisi, jos ryssät eivät panisikaan täytäntöön uhkauksiaan, niin luolan salaisuus ei saanut tulla vieraan tietoon. Toiselta puolen, jos hänet kuitenkin vangittaisiin, jos ryssät sittenkin toteuttaisivat aikeensa, piti keksinnön päästä julkisuuteen kaikesta huolimatta. Aluksi ajatteli hän jättää kaiken rakastettunsa huoleksi, mutta käsitti sitten, että tytölle olisi saattanut koitua ikävyyksiä ja että hän olisi voinut toimia varomattomasti. Tohtori Fredriksson, vanha ystävä, tuntui paljoa sopivammalta. Mutta tälle ei hän halunnut puhua neiti Järnskiöldistä, vielä vähemmin luolasta ja niin pälkähti hänen päähänsä kello ja salamuste. "Jos minun käy hullusti" hän naurahti, "niin jätänpä ystävälleni, joka aina soimaa minua romanttisuudesta, karakteristisen muiston. En kuitenkaan luule ryssien uskaltavan." Sitten vei hän paperit kätköön, tähän laatikkoon, jonka nyt näette avattuna, sijoittaen ne huolellisesti pohjapaperin alle ja lähti rauhoittuneena — viimeiselle matkalleen.
— Neiti Järnskiöld, jonka sydän jo nuorena oli heikko, sai onnettomuudesta kuultuaan ankaran taudinkohtauksen ja joutui pitkäksi aikaa vuoteen omaksi. Hyvin todennäköistä on, että hän toivuttuaan kävi luolassa, penkoi kätkölaatikkoa, jossa yhä oli kreivitär D:n kirjeitä, mutta ei huomannut kurkistaa pohjapaperin alle. Ja niin jäi insinööri Warénin esitelmä löytämättä.
— Sitten vei hänet isä ulkomaille, lääkärin neuvoa noudattaen, eikä hän, kuten tiedämme, enää palannut Luolakoskelle, vaan joutui naimisiin majuri Bernerin kanssa, jonka Italiassa tapasi. Mutta nämähän ovat seikkoja, jotka arvoisa herrasväki tuntee paremmin kuin minä.
* * * * *
— Teitä varmaankin hämmästyttää, mistä minä tämän kaiken tiedän ja senvuoksi lienee syytä kertoa lähemmin löydöistäni. Olen jo selvittänyt, miten pääsin luolaan, ja luonnollisesti minä aavistin, että täällä oli olemassa salaisuuksia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin huomasin tuon kätköpaikan, joka nyt on auki ja jossa insinööri Warénin keksintö oli piilotettuna niin monta vuotta. Kallioseinässä saattoi nimittäin erottaa uurteet, kätkön liitekohtien hienot rakoset, mutta paljon vaikeampaa oli saada se auki. Näettehän tämän napin, josta äsken painoin. Kuinka monta kertaa yritinkään sitä kääntää, siirtää syrjään ja painaa, saavuttamatta mitään tulosta. Vasta kun ryhdyin kokeilemaan etuluolan sähkölaitoksella ja sain lamput täällä palamaan, huomasin erinäisiä johtoja, joiden tarkoitusta en aluksi ymmärtänyt ja sitten tämän vääntönappulan tässä, joka tuntuu suotta kätkeytyvän piiloiseen paikkaansa. Kun väänsin virran johtoihin ja painoin mainitsemaani nappia, silloin aukeni kätkö kuin itsestään. — Mutta siinä ei ollut mitään muuta kuin kirje rouva Bernerille, josta kerron myöhemmin, sekä kellastunut, vanha paperi: Kustaa III:nen runo "Till Elise".
— Suurempaa pettymystä en milloinkaan ole tuntenut. Loogillisesti ajatellen viittasivat kaikki varhaisemmat tapaukset juuri tähän kätköön. Sen yläpuolellahan oli tuo nuottilevy ja sen sisällä luonteenomainen sana: Till Elise. Jos mitään salaisuuksia yleensä oli tänne kätketty, niin tässä olisi kaiken järjen mukaan niiden piilopaikan pitänyt olla. Mutta nyt se oli tyhjä.
— Varmaankin te herra Vahlberg muistatte, kuinka te vitsailitte minulle demokratiasta ja altruismista siihen aikaan, jolloin alituisesti istuin vanhan palvelijan huoneessa. Mutta minulla oli siihen omat syyni: minä koetin houkutella häneltä tietoja. Ja sanon suoraan, että harvoin olen tavannut isänmaallisempaa miestä. Kerroin hänelle asioita, joita en tässä halua uudistaa, voitin tuon uskollisen miehen myötätunnon ja ystävyyden, ja olen vakuutettu siitä, että hän olisi minua auttanut, mutta hän ei tiennyt mitään. Hän ei ollut lainkaan selvillä entisen isäntänsä puuhista, eikä voinut minua neuvoa.
— Sitten on minun siirryttävä hyvin arkaan kohtaan. Kerran te, herra Vahlberg, yllätitte minut pitelemästä rouvanne käsiä ja kuiskaavin äänin esittämästä hänelle pyyntöjäni. Olen vakuutettu siitä, ettei teidän päähänne pälkähtänyt epäillä rouvaanne, jonka te paremmin kuin minä tiedätte olevan moisten ajatusten yläpuolella. Sitävastoin olin huomaavinani, että te kohtelitte minua jonkinlaisella epäluulolla. Enkä kummeksu sitä ollenkaan, olihan koko esiintymiseni täällä vieraananne ollut ja alusta alkaen niin häikäilemätöntä ja omituista. En kuitenkaan tahdo jättää mieleenne niin huonoa ajatusta itsestäni, senvuoksi kerron erään seikan, jonka rouvanne on ymmärrettävistä syistä salannut.
— Siitä kotitarkastuksesta, joka tapahtui huvilassanne majurinna Bernerin kuoleman jälkeen, jäi muuan muistikirjanidos löytämättä; se joutui rouva Vahlbergin haltuun. Tässä päiväkirjassaan on majurinna niin liikuttavalla ja intohimoisella tavalla kertonut nuoruutensa rakkaudesta, että…
"Te ette saa, herra Orell! Teillä ei ole oikeutta!" huudahti kesken kaiken rouva Vahlberg, hämmästyneenä ja muuttuneena kasvoiltaan.
"Minun täytyy, arvoisa rouva, muuten ei rauha palaa tähän taloon", vastasi soittoniekka hillitysti, mutta lujasti. Sitten hän jatkoi.
— Kuulettehan, herra Vahlberg, rouvanne ei vieläkään haluaisi saattaa päiväkirjan sisältöä teidän tietoonne. Voitteko ymmärtää sitä? Voitteko käsittää, että hienotunteinen nainen kaikin mokomin tahtoo salata jumaloidun äitinsä "erehdystä", — käyttääkseni pintapuolisen maailman sanontatapoja — siltä mieheltä, joka on hänelle kallein maailmassa? Te ette voi syyttää siitä rouvaanne.
— Mutta varmaankin herää teissä kysymys: miten on sitten mahdollista, että rouvanne on puhunut päiväkirjasta minulle, vieraalle? Siihen vastausta etsiessäni on teidän huomattava, että tiesin rouva Bernerin suhteesta insinööri Waréniin enemmän kuin kukaan muu, minun tarvitsee viitata vain löytämääni kirjeeseen ja vanhaan palvelijaan, jolla on myöskin yhtä toista muistissaan. Tämän lisäksi tulee rouvanne harvinainen ja jalo isänmaallisuus.
— Muistatteko, herra Vahlberg, kuinka pilkallisesti se suhtauduitte Suomen aktivisteihin joka kerta kun heistä tuli puhe? Huomasin, että te ette lainkaan ollut niitä miehiä. Eikä ihmekään. Tehän olette Ruotsin alamainen, eikä teidän veriinne ole periytynyt se viha ja nöyryytyksen tunne, mikä meille suomalaisille on niin ominainen. Huomaatte sen paraiten rouvastanne, joka mainitsemassani keskustelussa aina kannatti minua, huolimatta siitä, että hän muulloin piti teidän mielipiteitänne oikeina.
— Älkää pahastuko, herra Vahlberg, jos sanon havainneeni, että te päivä päivältä yhä katkerampana katselitte sitä ystävällistä suhdetta, joka vallitsi rouvanne ja minun välilläni. Yhä enemmän te vetäydyitte erillenne. Ja jokaista hetkeä, jonka sain olla kahden kesken rouvanne kanssa, minä käytin omien tarkoitusteni perilleviemiseen. Lakkaamatta minä utelin, eikö majurinna Berneriltä ollut säilynyt mitään nuoruudenaikuisia muistiinpanoja ja kirjeitä, mutta rouvanne ei halunnut sitä tunnustaa. Vihdoin kerroin hänelle löytämästäni, hänen äidilleen osoitetusta kirjeestä, ja sen perusteella, vedoten jokaisen suomalaisen isänmaalliseen velvollisuuteen, sain vihdoin rouvanne myöntämään, että päiväkirja oli olemassa. Kun te, herra Vahlberg, tapasitte minut pitelemässä rouvanne käsiä, pyysin tuota kirjaa nähdäkseni.
— Mutta sekään ei tuonut selvitystä arvoitukseen. Monen katkelman yllä oli tosin: Kustaa III, ja sitten päivämäärä. Mutta luolan olemassa-olonhan jo tiesin. Kuitenkin löytyy kohta, jonka oikeastaan olisi pitänyt antaa riittäviä vihjauksia. Se kuuluu:
"Tänään sain Arvidilta ihmeellisen kirjelippaan, jonka äänirauta aukaisee. Hän puhui minulle keksinnöstään ja siitä, kuinka hän kerran laittaisi onnemme ihanan piilopaikan tarulinnoja muistuttavaksi. Taas hänen lennokkaita, hurmaavia ajatuksiaan, joita hänellä on loppumattomiin, yhä uusia ja uusia! Sesam, lipas, An Elise! Mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, kuinka alakuloinen, kuinka hajamielinen ja poissa-olevan näköinen hän oli… Rakas, mikä painaa sinua? Mitä varten sinä salaat minulta jotakin? Minulta, Arvid! Olen niin levoton puolestasi…"
— Tästä huolimatta vakuutan, että löytöni tapahtui aivan sattumalta, vaikka se olikin niin yksinkertainen. Eräänä yönä, eikä siitä ole kauan, istuin täällä, väsyneenä näiden seikkojen alituisesta pohdinnasta. Täällä oli niin satumaista, ja kosken kaukainen kohina tuuditti mielen herkkiin haaveisiin… Mutta minä kerron tarpeettomia, parempi kuin näytän… Sitä ennen: Beethovenin malja, saanko pyytää.
* * * * *
Orell nousi ja astui harpun luo, jonka kultaus kiilsi nurkan kummallisesta puolivarjosta. Hänen kasvojensa käskevä ilme vaihtui pehmeäksi ja hänen katseeseensa tuli jotakin uneksuvaa. Pari yksinäistä, helmeilevää juoksutusta, pari hiljaista akordia… Sitten alkoi hän soittaa Beethovenin An Eliseä.
Ovi etuluolaan oli avoinna ja värjyvien sävelten hiipiessä syviin, monihaaraisiin onkaloihin syntyi kaikuvaikutelmia, jotka antoivat soitolle aivan omalaatuisen, hämäräperäisen leiman. Sävelet tuntuivat kummallisella tavalla yhtyvän kosken oneaan pauhuun, ne tulivat jostain syvyyksistä, mutta kuuluivat kuitenkin selvästi. Ne synnyttivät harvinaisia unia mieleen, aivankuin joku vanha, kaamea ballaadi, ja tämä ympäristö, tämä outo huone, jonka kuperan ikkunan takana vesi syöksyi huumaavaa vauhtia eteenpäin, tämä aavemainen puolihämy, joka pehmensi esineiden ääriviivat ja omituisesti henkevöitti kasvot, tehostivat niiden vaikutusta. Rouva Karin Vahlberg, jonka posket viini oli vienosti purppuroinut, kohoutui suorempaan; hänen tavattoman suuriksiauenneissa silmissään oli kummallinen loiste ja hänen povensa aaltosi tiheään. Herra Vahlberg istui selkäkenosillaan sohvassa, kovin harvaan ja tuskin huomattavasti hengittäen: hän näytti katsovan jonnekin etäälle ja hänen kalpeille kasvoilleen antoi outo valo miltei vahamaisen sävyn…
Heti ensi sävelten helähtäessä tapahtui jotakin merkillistä: se seinään upotettu levy, johon kultaisia nuotteja oli kaiverrettu, työntyi ulos kuin taikavoiman ajamana, vetäen mukanaan pitkän, kapean laatikon, joka oli tehty samasta violettiin vivahtavasta metallista kuin levy itsekin.
Sitten jatkui vain soiton viihdyttävä, hiljainen sulosointu.