IX.
27.
Orell astui laatikon luo ja nosti sieltä paksun pinkan papereita pöydälle. Päällimmäisenä oli Warénin kirje majurinna Bernerille.
— Rouva Vahlberg. Nyt näytän teille äitinne kirjeen, niinkuin lupasinkin. Tässä se on, olkaa hyvä. Uteliaana ja jännittynein mielin kumartui aviopari lukemaan, päiden painuessa miltei kiinni toisiinsa.
Elisa!
Minä en jätä minkäänlaisia muistiinpanoja jälkeeni, eikä minun elämäni yksityiskohtien tarvitsekaan tulla Sinun tietoosi; niissä on paljon kärsimystä ja vielä enemmän yksinäisyyttä. Kokonaista 8 vuotta olen kitunut vainoojieni käsissä ja kun epäiltiin minun tietävän enemmän kuin ilmaisin — ja niin olikin asianlaita — kiusattiin minua monella tapaa, mutta jaksoin kuitenkin pysyä lujana. Vihdoin pääsin pakoon, se tapahtui v. 1901. Ymmärrät kyllä, kuinka kiihkeästi ikävöin kotimaahan, mutta pitkä-aikainen vankila-elämä oli opettanut minut kärsivälliseksi ja varovaksi, senvuoksi lähdin ensin Amerikkaan, voidakseni taatummin viettää lopun iästäni Suomessa. Möin erään keksintöni ja palasin kotiin rikkaana miehenä. Mutta minulla ei ollut omaisia, ei ystäviä, Sinä olit naimisissa, ja kaunis kotisi, jonka piirissä kaukaiset onnen kangasteluni olivat viihtyneet, oli vieraan hallussa.
Toivon, ettet käsitä tätä valituksena, vielä vähemmin syytöksenä. Vakuutan vilpittömästi, että olen iloinnut Sinun naimisiin menostasi. Sinä kaipasit minua, sitten kadotit toivosi, mutta luonteellasi oli joustavuutta ja elämänhalusi oli tervettä, sanalla sanoen, Sinä olit se syvä ja rikas-sieluinen nainen, jona aina olin Sinua pitänyt. Ymmärrän hyvin, mitä se merkitsee, että puolisosi oli jo vanha mies — ja jalo mies, tiedän kyllä. Ja luulen voivani aavistaa, millä mielellä Sinä olet antanut kotikartanosi siirtyä vieraan käteen, onnettomuuksien kohdatessa puolisoasi. — Täällä Luolakoskella muuten kertovat, ettet Sinä ole käynyt täällä minun katoamiseni jälkeen. Ehkä hymyilet, mutta niinä heikkoina hetkinä, joita minullakin tietysti toisinaan on ollut, on tietoisuus siitä tuottanut lohdutusta ja olen käsittänyt sen omalla tavallani. Kun olin ostanut Luolakosken, riensin viipymättä Kustaa III:nen kammioon. Kuinka hämmästyinkään, kun vanhasta kirjekätköstämme löysin keksintöäni koskevat selitykset sellaisina kuin olin ne sinne kerran jättänyt. Sinä et kaiketi tiedäkään, senvuoksi kerron. Mennessäni Suomen Tiede-seuraan pitämään viimeistä esitelmääni, oli minulla jo aavistus kohtalostani ja siitä syystä kätkin kirjoitelmani pohjapaperin alle samalla kuin ilmoitin eräälle ystävälleni, että ne olivat Sinun avullasi löydettävissä. En tiedä, mistä syystä niiden on annettu olla rauhassa. Oliko selitykseni riittämätön? Ehkä. Mutta en välitäkään siitä tietää, päinvastoin olen sangen tyytyväinen, että näin on käynyt.
Nyt jätän ne sinulle toistamiseen. Löydät Kustaa III:nen huoneen siinä kunnossa, josta ennen haaveilimme ja kaikki minun pienet laitokseni täällä ovat Sinulle tuttuja.
Varmaankin Sinua hämmästyttää, miksi jätän ne juuri Sinulle, kun kuitenkin olen jaksanut nämä pitkät vuodet pysyä poissa luotasi ja olla haavoittamatta Sinua entisyyden muistoilla. Lukuunottamatta sitä, että minulla ei ole niin ainoata ystävää sekä että luotan Sinuun ehdottomasti, on vielä eräs seikka vaikuttanut menettelyyni. Haluan lahjoittaa tämän kartanon tyttärellesi ja pyydän, että annat teolleni suostumuksen. Samalla haluan pitää keksintöni toistaiseksi täällä, kätkössä, jonka Sinä tunnet ja jossa, kartanon siirtyessä tyttärellesi, ehdottomasti tulisit käymään. Jos jättäisin salaisuuteni jollekin toiselle, olisi minun ilmoitettava hänelle piilopaikka, tai etsittävä uusi. En halua kumpaakaan, sillä olen tullut varovaiseksi. Yksi ihminen riittää tämän komeron tuntijaksi, ja Sinä se olet. Sitäpaitsi olen kirjoitelmiini liittänyt niin yksityiskohtaisen selonteon siitä, miten Sinun on meneteltävä keksintöni suhteen, että Sinulle ei pitäisi koitua liian suurta huolta. Mutta tee parhaasi, Elisa. Muista, että tämä keksintö on minun suurtyöni. Ei siksi, että olen sen tehnyt, sellainen on usein sattuman varassa, vaan siksi, että olen jaksanut sen säilyttää omana tietonani. Sen takia olen saanut paljon kärsiäkin.
Sinä et ymmärrä, kuinka suunnaton, mullistava merkitys sillä on sotalaitokselle, niin suuri, että, ellei se tule isänmaani hyväksi, saa se jäädä pimeyteen. Minulla on ollut voimaa odottaa ja toivoa. Ehkä on pian hetki käsillä, jolloin suunnitelmani voidaan soveltaa käytäntöön. Jännittynein mielin olen seurannut niiden nuorten toimia, jotka nyt taistelevat Saksan riveissä Suomen vihollista, minun vihollistani vastaan. Onnistuuko heidän aikeensa, toteutuuko heidän rohkea unelmansa, minun unelmani? En saa sitä enää nähdä, niin on lääkäri sanonut, mutta minä toivon ja odotan heitä.
Ymmärrätkö yhtään, että vaikka raha ei enää merkitse minulle mitään, vaikka kunnia olisi riistänyt vain rauhan minulta, jolla ei enää ollut mitään odotettavaa elämältä, niin sittenkin olen hetkittäin polttavasti janonnut tuota kunniaa. Alussa vaikenin pelosta, kärsimäni kahdeksan vuotta olivat sen aiheuttaneet, loppuvuosina harkinnan perusteella. Mutta tahdon, että tekoni ja nimeni kerran tulevat kaikkien tietoon ja että muistolleni annetaan se kunnia, mikä sille kuuluu. Sitä ajatellen poistun levollisin mielin, jätän Sinulle hyvästit ja toivotan onnea elämäsi illalla siitä sydämestä, joka on aina säilyttänyt kuvasi.
Arvid.
Herra Vahlbergiin oli tarttunut kuin kuume ja uteliaana alkoi hän selailla papereita.
Palasia Luolakosken historiasta.
Mielipiteeni ja tahtoni keksinnön soveltamisesta.
Piirustukset.
Vety (H)
I Kaasu
II Neste
III Metalli
Herra Vahlberg käänteli Vety-teoksen lehtiä, lukien sanan sieltä täältä. Kun hän oli ehtinyt kolmanteen osaan, huomasi hän ihmeekseen sen kokonaan puuttuvan. Sijalle oli pantu paperi, jonka keskelle oli suurin numeroin piirretty:
27.
Kun herra Vahlberg katsahti ylös, näki hän vaimonsa valjuna ja uneksuvin silmin istumassa sohvalla, kokonaan tietämättömänä ympäristöstä.
Orell, soittoniekka, oli kadonnut.