I.
Unelma todeksi.
Lokakuun aamu vaaleni harmaana ja raskaana, kun valtioneuvos Runko heräsi unestaan. Tapansa mukaan hän oli asettanut yöpöydälleen tupakkaa ja tulitikkuja, ja ojensi laihan kätensä sytyttääkseen aamupaperossin. Mutta samassa näytti hänen mieleensä äkkiä välähtävän jotakin ja hän vilkaisi ikäänkuin hätääntyneesti sivulleen.
Siinä lepäsi hänen nuorekas, vielä sangen kaunis vaimonsa, suu hieman auki, raskaat, hiukan pöhöttyneet silmäluomet suljettuina ja tummien hiusten ympäröimä pää vinosti tyynyllä. Hetkiseksi kiintyi valtioneuvoksen katse terävänä vaimonsa kasvoihin; sitten sytytti hän rauhallisesti tupakkansa ja heittäytyi vielä pitkäkseen, hajamielisenä silmäillen savurenkaitten leijailua ilmassa.
Vasta kun hän nousi ylös, kiintyi hänen huomionsa siihen seikkaan, että hänen vaimonsa vaatteet retkottivat tuolilla epäjärjestyksessä ja niistä levisi huumaava, vastenmielinen hajuveden tuoksu. Aviomiehen luisevat, hiukan kalpeahkot, mutta päättäväiset kasvot saivat uuden ilmeen, jonka salatun katkeruuden suupielten terävöityneet juonteet kuitenkin ilmaisivat, ja hän ryhtyi tutkimuksiin, jotka varmaankin olivat vähemmän soveliaita hänen arvolleen.
— Ryppyjä, liköörin tahroja, mutisi hän itsekseen ja astui sitten sängyn ääreen, kumartuen nukkuvan puoleen, joka hengitti raskaasti ja jonka poskipäille kohonnut tumma puna paljasti puuterihiukkaset. Selvästi tuntui henkäyksessä alkohoolin löyhkä, mutta kumartuneesta asennostaan saattoi valtioneuvos nähdä muutakin, jotakin, joka hetkiseksi muutti hänen ihonsa värin aivan kalpeaksi. Vaimonsa kaulassa, sillä kohtaa, missä rinta alkoi jo kaartua, huomasi hän punaisen, soikean, ikäänkuin neulalla hakatun läikän, jota paidan syrjäänsolahtanut pitsi ei saattanut kätkeä. Veri oli imeytynyt ihohuokosiin. Sellaista merkkiä ei voinut väärin ymmärtää.
— Kas se! Se se vasta on kohtalon ivaa. Puuhaa ja toivoo, että kerran niistä päästäisiin. Ja sillävälin vievät vaimon sylistä… Tämäkin eversti… Tämä siveetön, voideltu ja rasvattu tyhjiö… Hyi helvetti! Mutta olkoon, olkoon herran tähden!
Kiihtyneenä riensi valtioneuvos ottamaan kylmän kylvyn, pukeutui rauhoittuneena ja meni työhuoneeseensa, jonne palvelijatar toi hänelle kahvin ja aamupostin. Kirjeiden joukossa pisti hänen silmäänsä muuan pieni, valkea kuori, jossa ei lainkaan ollut postimerkkiä, eikä leimaa, ainoastaan yksinkertainen osote.
Valtioneuvos K. E. Runko
Helsinki.
Tyynellä ja tottuneella tavallaan valtioneuvos aukaisi kuoren, mutta lukiessa kohosivat hänen kulmakarvansa ja hänen piirteensä ilmaisivat heikkoa hämmästystä.
Herra Valtioneuvos.
Katsoen siihen, että Te olette kannattanut Suomen aktivistien toimintaa kuin myöskin, että jääkäriliike on saanut osakseen arvoisaa suosiotanne, rohkenen täten kunnioittavimmin pyytää, että huomenna klo 8 i.p. saapuisitte Hotelli Fenniaan, huoneeseen, jonka ovenvartia osoittaa, kun näytätte hänelle käyntikorttinne, neuvottelemaan isänmaalle hyvin tähdellisistä asioista.
Helsinki 26. X —16.
Kunnioittaen
Paavo Orri, jääkäri.
Sitten vetäytyi paljon ajatelleen miehen otsa ryppyihin ja silmät synkkenivät miettivään tuijotukseen. Ennen pitkää otti hän kuitenkin sanomalehden ja syventyi lukemaan. —
Kuului ovikellon soittoa. Joku jutteli etehisessä palvelijan kanssa, sitten koputettiin ovelle.
— Sisään!
Ovi aukeni ja paksu, lihava tukkukauppias M. astui huoneeseen, hengästyneenä kuten aina, savuava sikaari pyöreiden sormien välissä.
— Huomenta. Velihän on vielä tohveleissaan, sanoi hän sointuvalla äänellään.
— Vai sinä se oletkin. Terve, terve. Minä tässä juuri päättelinkin, että nyt tulee ukonilma, kai kauppias M.
— Kolusinko tosiaankin sillä tavoin. Sellaista se on. Rahat vähenevät, vatsa suurenee.
— No mitä sinulla nyt sitten on asiata? Turhan tautta sinä et kuitenkaan tullut, sen tiedän vanhastaan. Olet liian suuri afäärimies, juostaksesi syyttä suotta… Ei, älä istu. Mennään saliin, täällä on kylmä ja pimeääkin.
— Afäärejä, ei ollenkaan! Tulin vain keventämään mieltäni. Kirotut jääkärit, niistähän koitui kokonainen maan vaiva. Ryssät vievät miehiä vankilaan ehtimiseen, viime viikollakin serkkuni, ties koska tästä itse joutuu tiilenpäitä lukemaan. Minäkin annoin rahaa siihen hommaan.
— Ja nyt pelkäät, ettet saa sitä takaisin?
— Se oli jo antaissa menetettyä, sen kyllä tie sin, kauppias huokaisten vastasi. — Mutta ei niiltä saa rauhaa nytkään.
— Kuinka niin?
— Ei vaan.
Sivu-ovi aukeni vähän ja pörröinen, viehättävä naisen pää ja osa avonaista, valkeata kaulaa ilmaantui näkyviin. Punaisten huulten välissä sauhusi paperossi.
— Täällähän oletkin, kultaseni. Huomenta. Etkö tule kahville? kysyi kiemaileva ääni.
— Olen jo juonut. Ja minulla on vieraita, vastasi valtioneuvos hillitysti, mutta kylmästi.
— Jestas! Anteeksi, en tahtonut häiritä, huudahti rouva kurkistaen sohvalle, jonka ovi oli estänyt näkymästä. Pyöreä rinta kuulsi laajan pitsikauluksen raosta.
— Ahaa! Tukkukauppias. Terve tuloa. Kuinka voitte?
— Teidän sädepiirissänne voi aina kuin kaksikymmenvuotias, vastasi kauppias hymyillen.
— Kiitoksia, vanhapoika. Jäättekö aamiaiselle?
— Kiitos. Sydän tahtoo, järki kieltää. Asiat, asiat.
— Näkemiin sitten!
Kauppias kumarsi ja ovi paukahti kiinni.
— No niin. Millätavoin jääkärit sinua nyt ahdistelevat? Karhutaanko taas? kysyi valtioneuvos, jonka korkea otsa oli pilvessä.
— En tiedä varmaan.
— No mitä sinä sitten tarkoitat? Kauppias kaivoi hetken taskuaan ja heitti pöydälle valkokuorisen kirjeen.
— Lue tuo, sanoi hän. Tuskin oli valtioneuvos vilkaissutkaan paperiin, ennenkuin hän nousi ja riensi työhuoneeseensa. Palattuaan antoi hän kauppiaalle kirjeen.
— Lue sinä tuo, kehoitti hän.
Kauppias avasi taitetun paperin. Sisältö oli sanasta sanaan samanlainen kuin hänen omassa kirjeessäänkin. Hän nosti päätään ja katseet risteilivät äänettömyyden vallitessa.
— Kuka sinne hirviää mennä. Vaikka olisi kätyrien peliä, hän sanoi.
— Mitä vielä, vastasi valtioneuvos olkapäitään kohottaen. — Kun sinusta kerran näin paljon tiedetään, niin et kotona ole yhtään paremmassa turvassa, edellyttäen, että arvelusi olisi oikea. Suurempi vaara poisjäämisessä piilee, sillä silloin sinua voidaan epäillä kätyriksi.
— Onhan se niinkin, arveli tukkukauppias totiseksi muuttuen.
— Mentävä sinne on. Ja muistakin varata tuhansia taskuusi. Niitä voidaan tarvita, jatkoi Valtioneuvos omituisesti hymyillen.
* * * * *
Hotelli Fennian aistikkaasti ja hienosti kalustetussa yksityishuoneessa oli tällä kertaa huomiota herättävä joukko, ryhmittyneenä kahden pöydän ympärille. Valtioneuvoksia, pankkimiehiä, tuomareita, suurkauppiaita, valtiollista ja yhteiskunnallista valioväkeä, yhteensä kymmenen miestä. Useimmat heistä tunsivat toisensa, monella oli hyvin kuuluisa nimi ja kaikilla oli yhteistä se, että heidän isänmaallinen mielensä oli johtanut heitä tekoihin, jotka enemmän tai vähemmän pelkäsivät päivän valoa näinä sortovallan ahtaina aikoina. Yhdentenätoista joukossa oli nuori, vaaleatukkainen ja kalpeakasvoinen maisteri, joka oli saanut tehtäväkseen ottaa vieraat vastaan.
— Kaikki ovat nyt saapuneet, sanoi hän. — Jääkäri Orri pyysi minua, siltä varalta, että hän itse myöhästyisi, selostamaan sitä asiaa, jonka takia hän on tämän kokouksen kutsunut. Pyydän siis hetkeksi arvoisien läsnäolijoiden huomiota.
— Joukossa lienee tuskin ketään, joka ei olisi lukenut Johannes Linnankosken kaunista, suurenmoista "Juhannusyön unta". Kuinka ihmeellisellä tavalla siinä kuvataankaan suomensukuisten kansain entistä, tarumaista suuruutta ja hurjaa voimaa. Kuinka se kietoo mielen ja saa ajattelemaan outoja oloja, näkemään uusia näkyjä, toivomaan rohkeita seikkoja. Sydän ikäänkuin laajenee ja hurja haave valtaa: kerran oli niin. Kerran ovat suomalaiset kansat taistelleet rinnakkain olemassa-olon puolesta, kerran ovat he käsi kädessä tukeneet toisiaan, eikö sitten enää? Eikö enää koskaan ole mahdollista kerätä niitä rippeitä, jotka ovat hajautuneet Venäjän arojen äärettömyyksiin, Siperian tundran hiljaisuuteen, tai Lapin raukoille rajoille?…
Kesken puheen kuiskasi kauppias M. vierustoverilleen.
— Minä olen Venäjän aroilta tilannut auringonkukka-kakkuja, mutta niitä on hiton vaikea saada tänne kulkeutumaan.
— Kuuntele toki, vastasi valtioneuvos, vilkaisten pitkään erääseen pankinjohtajaan, joka rehellisesti haukotteli.
Sitten jatkui puhe häiriintymättä. —
Yhtäkkiä kuului lyhyt, äänekäs koputus, ovi tempaistiin auki ja sisään syöksyi kuin rajutuuli keskimittainen, tummaverinen nuorukainen, jolla oli lyhyt pystytukka, hehkuvan ruskeat silmät ja ponnistuksesta punoittavat posket.
Heti esitelmöitsijä lopetti ja esitti tulijan.
— Jääkäri Orri.
Hetken katseli Orri terävästi kokouksen osanottajia. Ja merkillistä, nämä kunnianarvoisat henkilöt seisoivat hänen edessään niin juhlallisina kuin olisi hän ollut ruhtinas.
— Arvoisat herrat! Pyydän ensiksi anteeksi, että viivyin. Se tapahtui välttämättömyydestä, jota eri osannut aavistaa ja joka on liian pitkä selitettäväksi. Toiseksi tuon teille niiden miesten lämpimät terveiset, jotka rintamalla taistelevat tämän maan puolesta. Kolmanneksi pyydän hetkeksi tarkkaavaisuuttanne.
Orri avasi käärön, joka hänellä oli mukanaan. Se sisälsi kartan, jonka hän kiinnitti seinälle.
— Tässä on Suomi, alotti hän. — Tässä Viro, tässä Vienan-Karjala ja Kuolan niemimaa. Paremmin kuin minä tietävät arvoisat läsnäolijat, että näissä maissa asuu veljeskansaa. On siis muodostettava valtakunta, joka ne jälleen yhdistää ja vapauttaa Venäjän sorrosta. Ajatus on vanha, raja Vienan merestä Äänisjärveen ja Laatokkaan haaveissa usein vedetty. Minulla on kuitenkin keino, jonka avulla unelma voi muuttua todeksi. Se on tässä.
Puhuja otti taskustaan pienen kuution, jonka metallinomainen väri vivahti violettiin ja jonka pinnalla oli ikäänkuin hienoa sumua, ja asetti sen pöydälle.
Jos pommi olisi viuhahtanut herrain keskelle, kuten ennen Hannu Munterin aikoina, ei se olisi saattanut synnyttää suurempaa hämmästystä. Vallitsi hiljaisuus. Kaikki tuijottivat metallin palaseen kuin hypnotisoituina, ymmärtämättä, mitä puhuja tarkoitti. Tukkukauppias oli unohtanut auringonkukka-kakkunsa, eikä pankinjohtajaakaan enää haukotuttanut. Vihdoin ojensi valtioneuvos Runko kätensä. Ilmeisesti häntä hämmästytti esineen kylmyys ja keveys ja vaistomaisesti hän kysyi.
— Mitä tämä on?
— Niin, mitä se on? kuului useammasta suusta. Silloin Orri jatkoi.
— Se on metallia, jonka kovuus on noin kaksi kertaa suurempi kuin teräksen ja joka on kuusi kertaa keveämpää kuin puu. Aineella on oma historiansa, jonka kertominen ei tällä kertaa ole paikallaan. Kaikki, mitä tahdon sanoa, on siinä, että tämä metalli takaa Suomen tulevalle sotajoukolle voiman, jota tuskin mikään järkyttää. Ja nyt tulen ydinkohtaan, siihen, jonka tähden olen vaivannut arvoisia herroja tänne. Millä tavoin on ensin saatavissa kokoon tämä sotaväki, millä tavoin se voidaan varustaa niin, ettei ryssä pääse sotkeutumaan puuhiimme? — Metallia on kyllä helppo valmistaa.
— Mutta hyvä herra, minä en lainkaan käsitä. Millätavoin tämä metalli voi tehdä maamme niin voimakkaaksi? kysyi kauppias M.
Silloin valtasi Orrin lapsellinen ja poikamainen halu, joka osotti, että hän vielä oli nuori. Teennäisen tyynesti hän kysäisi.
— Onko teillä revolveria mukananne?
— On kyllä. Hyvä Steyer-pistooli onkin, vaikka sitä on hankala pitää.
— Saanko lainata?
— Tehkää hyvin.
Orri painoi varmuuslukon auki, käänsi piipun rintaansa kohti ja laukaisi. Läsnäolijat säikähtivät hirveästi, huone täyttyi savulla, joka paksuna pilvenä keinui ilmassa. Hymyillen laski Orri revolverin pöydälle ja kysyi levollisesti.
— Pelästyittekö?
Sitten hän kumartui ja otti lattialta luodin, joka litistyneenä oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun hän avasi liivinsä, näkyi niiden alla kapeista vanteista tehty, taipuisa ja ohut haarniska, joka kimalteli samanvärisenä kuin metallin palanen pöydällä.
— Ymmärrättekö nyt? kysyi hän voitokkaasti hymyillen.
— Kuinka ajattelematon te olette, nuori mies. Tästähän voi koitua mitä ikävyyksiä tahansa tällaisena aikana, sanoi valtioneuvos Runko huolestuneena, kiiruhtaen ovelle.
Jo kuuluikin hälinää, levottomia, kiihkeitä askelia ja hätääntynyttä juoksua. Valtioneuvos astui ulos; käytävässä näkyi säikähtyneitä ihmisiä ja viinuri syöksyi paikalle pyyheliina käsivarrellaan.
— Ei se ollut mitään, huusi valtioneuvos nauraen käytävään. — Kauppias M:ltä räjähti koirapommi, siinä kaikki. Hän on juuri palannut maalta ja tulee siellä suorittamiensa urotöiden takia erotettavaksi eläinsuojelusyhdistyksestä.
Käytävästä kuului naurua, mutta epäluuloinen viinuri astui sisään.
— Tuokaa meille illallista, jotakin pyytä tai metsoa. Ruudinkäry herättää metsästysintoa ja ruokahalua. — No niin, nyt on jo toinen ovella! Tiehenne siitä, tai heitän uuden koirapommin niskaanne, pauhasi hyvätuulinen tukkukauppias.
Toinen tarjoilija, joka tosiaan oli pistänyt nenänsä ovenrakoon, vetäytyi nopeasti pois ja rauha näytti palaavan. Orri seisoi sivummalla, ohimosuonet paisuneina ja kasvot tumman punaisina. Kun viinuri oli mennyt, sanoi hän häpeissään.
— Olin tosiaan hyvin poikamainen ja ajattelematon. Pyydän hartaasti anteeksi.
— Eihän tämä mitään, jos vain näin selviämme, vastasi valtioneuvos, joka lyhyessä ajassa oli mieltynyt nuorukaiseen.
Sinä iltana kuului Hotelli Fennian yksityishuoneesta kiihkeätä väittelyä ja kuiskailua myöhäiseen yöhön.