II.
Satimeen.
Kun Orri seuraavana iltana saattoi maisteria, joka hotellissa oli esiintynyt puhujana, kotiin, olivat he takertuneet niin vilkkaaseen keskusteluun, että ympäristö jäi heiltä kokonaan huomaamatta. Vasta kun nuorukainen jäi yksin, toisen mentyä sisään, hän ikäänkuin heräsi ja katsahti hätääntyneenä ympärilleen, mutta mitään ei näkynyt. Oli sangen valoisa kuutamo.
— Peijakkaan Storm, mutisi hän. — Varmasti se toimittaa itsensä kiikkiin laivoineen.
Jo varhaisemmin, edellisenä iltana, olivat jääkärit yhdessä pistäytyneet Katajanokalla, Stormia kun "pommarina" erikoisesti huvitti kaikki, mikä vähänkin koski sotalaivoja. Lienevätkö he sitten tehneet liian selviä eleitä, tai puhuneet liian äänekkäästi, joka tapauksessa saivat he "varjon" kintereilleen. Alituisesti kulki kaksi miestä heidän perässään, kunnes he olivat päättäneet erota ja Orri oli poikennut mainitun maisterin asuntoon, huomauttanut tälle mahdollisesta viivästymisestään ja kiiruusti paennut pihan kautta. Pitkän aikaa oli hän kulkenut ajureilla, raitiovaunuilla, jopa automobiilillakin, tapaan, joka oli jäänyt hänen mieleensä salapoliisiromaaneista, luullut vihdoin päässeensä seuraajistaan ja saapunut Hotelli Fenniaan. Kun hän kääntyi Yrjönkadulta Robertinkadulle, huomasi hän etäämpänä kaksi miestä, jotka hitaasti astuskelivat eteenpäin. Aluksi ei nuorukainen heistä välittänyt, mutta sitten alkoi häntä arveluttaa ja hän tunsi sydänalassaan kouristusta, joka niin selvästi ilmaisee vaaran läheisyyden. Hän hiljensi kulkuaan ja ajatteli kääntyä ympäri. Kun hän vilkaisi taakseen, hoippui siellä kaksi humalaista kaulatusten. Silloin veri pakeni nuorukaisen poskilta.
Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ripeästi astua eteenpäin. Ei edes missään näkynyt ajuria, johon Olisi voinut turvata. Edellä-kävijät kääntyivät onneksi Annankatua alaspäin Bulevardille, jossa he viheltelivät ajuria. Orri kiiruhti. Ihmeteltävällä sitkeydellä humalaiset hoippuivat hänen jäljessään. Jo kuului kavioiden kopsetta, vihdoinkin. Orri tunsi helpotusta ja odotti jännittyneenä. Ajuri sieltä kyllä tulikin, mutta kuomu oli nostettu ylös ja sen varjossa oli nuorukainen erottavinaan kaksi miestä.
Tarkka-ampujankadun päässä näkyi myöskin kaksi olentoa… Kaikilla näillä yöhiipijöillä oli jotakin yhteistä, jokin erikoisleima, joka yhä enemmän arvelutti nuorukaista… Hän kiiruhti pikamarssissa… Humalaiset taampana olivat ruvenneet laitattamaan.
Fredrikin kadun kulmassa sijaitseva kahvila oli vielä auki.
— Nyt ei muuta kuin sisään ja pulma tarjoilijattarelle. Ehkä hän voi neuvoa pakotien, päätteli Orri itsekseen, astuen reippaasti ovesta. Hän tilasi teetä ja ryhtyi tarinoimaan tytön kanssa, koetellakseen tämän luonnetta. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt kuin alkuun, kun ovesta tuli kaksi miestä, jotka suoraa päätä riensivät hänen luokseen.
— Suokaa anteeksi, sanoi toinen. — Varmaankin tämä on erehdys, mutta kyllä herran täytyy seurata meitä kamariin.
— Miksi niin? Orri kysyi.
— Olemme saaneet määräyksen.
— Kenen suhteen?
— Juuri teidän suhteenne.
— Kuka minun siis pitäisi olla?
— Ei kyselyitä, herra. Olkaa hyvä ja seuratkaa. Kamarissa kyllä asianne selvitetään.
Nuorukaisen käsi puristi revolveria, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä.
— Ei täällä, ajatteli hän. Ei täällä, kahvilassa. Sitten nousi hän päättäväisesti ja sanoi.
— Minä seuraan teitä, koska niin on. Ei tämä muuten kuitenkaan taida selvitä.
Miehet astuivat edellä. Tuskin oli Orri päässyt ovesta ulos, ennenkuin voimakkaat kädet tarttuivat hänen kumpaankin käsivarteensa. Kaksi miestä oli seisonut oven luona vahdissa ja toiset kaksi istuivat ajurissa. Vaistomaisesti nuorukainen riuhtaisi. Se oli kumminkin turhaa ja hän ymmärsi olevansa satimessa.
* * * * *
Tutkija-santarmin vaaniva katse terävöityi ja nähtävästi tahallaan hän piti pitkän paussin.
— Te valehtelette, sanoi hän vihdoin hillitysti.
Nuorukainen ei vastannut, mutta hänen ruskeiden silmiensä katse oli niin väistymätön ja kylmä, että santarmi joutui hetkeksi ymmälle.
— Te olette ollut maasta poissa. Minulla on niin varmoja todisteita siitä, että teidän on turhaa yrittääkään sitä kieltää. On parempi, että tunnustatte suoraan ja annatte selityksen puuhistanne. Saattaahan olla, että olette liikkunut siellä viattomissa asioissa.
— En voi tunnustaa sellaista, jota en ole tehnyt.
— Te valehtelette, kuului toistamiseen. Orrin silmät säihkyivät.
— Suuri ja voimakas Venäjän valtakunta on asettanut vartiansa Suomen rajalle. Näitä vartioita ei yksikään ihminen voi sivuuttaa, ellei hänellä ole virallisesti vahvistettu ja monen viraston tarkastama, valokuvalla ja luotettavaisuustodistuksella varustettu passi. Sellaista passia ei minulla ole, eikä sitä koskaan ole minulle annettu, se käy ilmi asianomaisten virastojen kirjoista. On siis mahdotonta, että olen ollut Suomen rajojen ulkopuolella. Sellainen epäily on loukkaavaa Venäjän valtakunnalle ja alentavaa Venäjän suurenmoiselle valtiojärjestelmälle, ja minä totean, että herra luutnantti tekee itsensä syypääksi tähän loukkaukseen.
Santarmin poskilihakset kiristyivät ja väri vaaleni hänen kasvoillaan. Pienistä silmistä sinkoili kuin tulikipunoita.
— Voitteko sitten näyttää toteen, missä olette tänä aikana oleskellut Suomessa?
— Voin.
— Olkaa hyvä.
— Lompakossani, joka minulta on otettu pois, on todistus 12 kuukauden oikeutuksesta oleskella luvallisilla seuduilla Suomessa, annettu viime keväänä.
— Entä sitä ennen?
— Minulla oli aivan samanlainen todistus. Sen voitte saada selville kotipaikkani nimismiehen kansliasta.
— Hyvä, hyvä. Oikein hyvä. Ja tahtoisitteko nyt ystävällisesti selittää, millä luvallisilla seuduilla te olette liikkunut tänä aikana?
— Kevääseen asti Helsingissä.
— Missä täällä?
— Teknillisessä Korkeakoulussa.
— Anteeksi, mutta nimeänne ei näy kataloogissa.
— Ei näykään. Kun toimitin yksinomaan laboratorio-tutkimuksia, en suotta ruvennut maksamaan lukukausimaksua, enkä lainkaan ilmoittautunut.
— Hyvä, hyvä. Ja missä olette senjälkeen oleskellut?
— Missä milloinkin. En katso olevani velvollinen vastaamaan siihen.
— Pyydän, vastatkaa.
— Viranomaisille on tullut keisarillinen määräys, joka kieltää yhdenkään ihmisen oleskelemasta millään paikkakunnalla Suomen rajojen sisällä, hänellä olematta siihen oikeutettua todistusta. Kullakin asianomaisella virkamiehellä täytyy siis olla luettelo aluepiirinsä henkilöistä. Olen jo sanonut, että en ole ollut ulkomailla. Viranomaisten asia on ilmoittaa, missä olen ollut Suomessa, minua ette kuitenkaan usko, vaikka sen sanoisinkin.
— Minulla on oikeus vaatia ilmoitus myöskin omasta suustanne.
Tiedättekö sitä?
— Tiedän. Mutta minun ei tarvitse näyttää ilmoituksiani toteen, kuten vaatimuksenne alkujaan kuului. Niiden todenperäisyyden tutkiminen on teidän asianne.
Santarmi löi nyrkkiään pöytään, että jysähti.
— Täällä ei sovi röyhkeys, ärjäsi hän. Nuorukainen ei hätkähtänyt vähääkään. Hän ei vastannut.
— Missä olette ollut? uudisti santarmi terävästi.
— Kotiseudullani.
— Te valehtelette.
— Tehkää sitten hyvin ja nostakaa syyte sitä viranomaista kohtaan, jonka alueella olen oleskellut. Määräysten mukaan on minun täytynyt näyttää hänelle oikeutustodisteeni. Ellen ole sitä tehnyt, on hänen velvollisuutensa ollut vangita minut. Ellei kumpaakaan ole tapahtunut, on syy hänen, eikä minun.
Hammasta purren santarmi tuijotti nuorukaisen rohkeisiin kasvoihin. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten tutkija kutsui käskyläistään ja kuiskasi tälle jotakin. Viimemainittu poistui; sitten vallitsi kolkossa huoneessa syvä hiljaisuus.
Ovi aukeni ja vanki työnnettiin sisään. Orri hätkähti: siinä oli
Storm, hänen toverinsa.
— Storm, tunnetteko tätä herraa?
Jääkäri katsoi pitkään toveriinsa, niin kuohuksissaan, että se väkisinkin kuvastui hänen kasvoiltaan.
— En.
— Entä te, Orri?
— En tunne.
— Kumpikaan ei tietysti ole koskaan nähnyt toistaan?
— Ei, kuului kuin yhdestä suusta. Taas kutsui santarmi käskyläistään.
Hetken kuluttua tuli kaksi siviilipukuista miestä sisään. He pysähtyivät syvään kumartaen ovelle.
— Tunnetteko näitä nuorukaisia? kysyi santarmi vastatulleilta…
— Kyllä, herra luutnantti.
— Missä olette heidät nähneet?
— Viimeksi Katajanokalla tekemässä piirustuksia sotalaivoista.
— Koska?
— Illalla, kun jo oli pimeä.
— Hyvä on, saatte mennä.
Santarmi kääntyi jälleen vankien puoleen.
— No, mitä nyt sanotte?
— Miehet valehtelivat, vastasi Orri halveksivasti.
— He ovat etsiviä, valtion virkamiehiä, eivätkä valehtele.
— Vai niin. Mutta vaikka olen teknikko, en osaa tehdä piirustuksia pimeässä, enkä liioin näe merelle, kuului ivallinen huomautus.
— Uskon heihin, mutta te valehtelette. Te olette väittäneet, että ette koskaan ole tavanneet toisianne. Entäs nyt?
— Jos pääsen kahdeksi tunniksi vapauteen, lupaan tuoda kymmenen miestä, jotka todistavat minun olleen missä paikassa tahansa. Henki ja järjestys on tällä haavaa maassamme sellainen, huomautti Orri uhmaillen.
Santarmin käsi puristui nyrkkiin ja raivo kuvastui hänen kasvoiltaan.
Mutta hän hillitsi itsensä.
— Teidät lähetetään nyt sellaiseen paikkaan, jossa vastaatte asiallisemmin, sanoi hän äänellä, jonka sävy oli hyväilevä kuin kissan kehräys.
— Sen tiesin jo edeltäpäin, vastasi Orri kiihtyneenä.
Santarmi suuttui silmittömästi.
— Ulos! Konnat ja kavaltajat! hän ärjäisi.