III.
Shpalernaja.
Vihdoinkin pysähtyivät rämisevät vanginvaunut ja ovi aukeni.
Uteliaana silmäili Orri ympärilleen. Vartia seisoi portaitten yläpäässä ja avasi oven; saavuttiin eräänlaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa upseerin puvussa oleva mies teki erinäisiä merkintöjä kirjoihin, sekä takavarikoi jälleen kellon ja lompakon, jotka nuorukainen oli saanut mukaansa Katajanokan vankilasta selviydyttyään.
Sitten viittasi vartia hänet mukaansa ja niin alkoi pitkä vaellus läpi raudoitettujen ovien ja kolkkojen, kumisevien käytävien, joissa ilma oli ummehtunutta ja kellarinomaista. Tultiin käännöskohtaan ja nyt avartui eteen huimaavan korkea käytävä, ikäänkuin olisi itse vankilarakennuksen ympäri tehty suunnaton kehys. Kaameita, mustia, raudoitettuja ovia jatkui kerros kerrokselta ja niiden edessä kulki kapeita, rautakaiteisia siltoja, yksi kunkin kerroksen kohdalla. Kapeat portaat johtivat kerroksesta kerrokseen, ja nuorukainen alkoi tuntea väsymystä jatkaessaan tätä synkkää kulkua. Vihdoin vartia pysähtyi ja avasi oven. Sen päälle oli merkitty numero 147.
Kapea, runsaan sylen levyinen koppi, seinään lukittu rautavuode, joka ainoastaan yöksi laskettiin alas, rautalevystä pöytä ja istuin, hylly alkeellisine metalli-astioineen, vesirana ja W.C, siinä uusi asunto kalustoineen. Peräseinän ylä-osasta pyrki syksyn harmaa valo vaivaloisesti sisälle läpi pienen, moniruutuisen ikkunan, joka oli niin syvällä paksussa seinässä kuin kuolevan vanhuksen silmä ja ulkopuolelta rautaristikon suojaama. Heti ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täältä oli turha yrittääkään karkuun.
Vartian viittoilusta ja yhtämittaisista kehoituksista ymmärsi Orri riisuutua ja vasta tarkoin tutkittuaan jokaisen vaatekappaleen erikseen sekä otettuaan pois kaiken sellaisen pikkutavaran, jota vankilan säännöt kielsivät suojattinsa käyttämästä, vartia painoi oven lukkoon ja jätti nuorukaisen yksikseen.
Tuli ilta. Vuode laskettiin alas ja vaistomaisesti alkoi nuorukainen riisuutua. Hän oli ikäänkuin turtunut ja tylsä mielentila oli hänet vallannut. Vaikka tahmainen huopapeite oli pahasti kulunut ja likaantunut, kääriytyi hän sen sisään vilusta väristen, tuskin tietäen missä oli. Kuului keveä rapsahdus ja hetken aikaa viipyi vaaniva silmä oven tirkistysaukossa. Sitten sammui valo ja kostea, synkkä pimeys verhosi vankilan äänettömät kauhut.
Sähein silmin tuijotti Orri pimeyteen, tuon tuostakin levottomasti käännähtäen kapealla vuoteellaan. Unesta ei puhettakaan; kiihtyneinä synnyttivät aivot monenmoisia ajatuksia ja mielikuvitus loihti esiin kaameita näkyjä. Kuinkahan moni suomalainen valvoi tälläkin hetkellä tämän tutkintovankilan muurien sisällä, tarkalleen samanlaisessa paikassa, odottaen hirttotuomiotaan, tai kuumeisena punoen karkaamissuunnitelmia? Kuinkahan moni tänne jo oli nääntynyt, ja kuinka moni oli vielä nääntyvä, ennenkuin… ennenkuin se hetki oli koittava, jona sortajan päivät olivat luetut?
Voimattomana raivossaan ajatteli Orri omaa asemaansa. Sehän oli aivan yhdenmukainen insinööri Warénin kohtalon kanssa. Minkätähden hän ei ollut ottanut opiksi edeltäjänsä onnettomuutta ja menetellyt varovammin? Taaskin oli tuo ihmeellinen keksintö yhden ainoan miehen salaisuutena — vangin, jolla tuskin oli riittävästi ilmaa hengittää. Miksi ei hän ollut heti ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka olisivat taanneet, ettei isänmaa missään tapauksessa enää tulisi menettämään tätä tärkeätä tieteellistä havaintoa, joka kenties saattaisi kokonaan muuttaa historian kulkua? Mutta insinööri Warénin elämäntyön näytti kohtalo mieluummin kätkevän synkkien komeroiden suojaan ja sälyttävän ylivoimaisen taakan niiden kannettavaksi, jotka jollakin tavoin olivat päässeet salaisuuden perille.
* * * * *
W.C:n reunalla seisten tirkisteli Orri ulos kapeasta venttiilin rakosesta. Syvällä alhaalla avartui toivoton, joka puolelta muurien ympäröimä pihamaa, jonka keskellä näkyi ympyränmuotoinen, aidattu kävelypaikka. Sen lankuilla toisistaan erotetuissa karsinoissa käveli vankeja edestakaisin ahnaasti kiskoen ulkoilmaa keuhkoihinsa, vaikka se ei suinkaan ollut erittäin raitista. Siunatkoon! Tuttuja kasvoja! Täällähän oli paljon jääkäreitä. Tuossa marssi H. ja tuolla Storm. Ja tuolla vilahteli yhden vihreä puku, mutta ei voinut erottaa, kuka vanki oli. Vihreämekko-parka, hän oli ainakin hirteen tuomittu, sillä hänet oli saatu satimeen sotarintamalla, muutenhan ei tuon puvun olemassa-olo ollut selitettävissä. Nyt näkyivät kasvot… Orri hätkähti. Se oli Tuominen, petturi.
Mutta minkätähden ei häntä tultu noutamaan kävelylle? Tuskastuneena hyppäsi hän lattialle ja alkoi kiihkeästi marssia edestakaisin… Koska Tuominen oli täällä, niin varmaankin tiesivät viranomaiset hyvin paljon "Saksan miehistä"…
Vartia kopeloi ovea auki ja sanoi.
— Sudja.
Aluksi ei Orri ymmärtänyt sanan merkitystä, mutta hän seurasi kuitenkin vartiaa ja ennen pitkää hän muistikin, että outo äännähdys tarkoitti tuomaria. Käytävässä jätti vartia nuorukaisen kansliaosaston lähetin kuljetettavaksi; tämä vei hänet ummehtuneiden käytävien kautta samaan vastaanottohuoneeseen, jossa hänen lompakkonsa oli otettu talteen, asettaen hänet käytävän päähän, rautaisella portilla eristettyyn komeroon. Sitten kuljettaja jälleen vaihtui, muuttuen hampaisiin saakka asestetuksi sotilaaksi, joka sokkeloisia, monihaaraisia käytäviä pitkin saattoi vangin oikeuspalatsin avaraan eteishuoneeseen ja vihdoin ovelle, jonka osotekilpeen oli suurin kirjaimin painettu:
Mashkevitsh.
Valtioneuvos.
Kun ovi avautui, kiintyi Orrin huomio heti tummaveriseen, intelligentin näköiseen herraan, joka oli puettu pitkään takkiin ja joka istui vihreäverkaisen pöytänsä takana, valppaana ja tutkivan näköisenä, kuten tuomari ainakin. Hänen musta, ylöspäinkammattu tukkansa jätti korkean otsan näkyviin ja sen alla vaanivat kylmät, terävät, älykkäät silmät, jotka antoivat tarmokkaille, vaikka kalpeille kasvoille mefistomaisen leiman. Musta pujoparta teki hänen teräväpiirteiset kasvonsa pitemmäksi ja levottomat liikkeet paljastivat hänen hermostonsa hillityn ärtyisyyden. Orria tämä herra miltei miellytti, ja kummastuneena hän kyseli itseltään, oliko hän nyt tosiaankin pirullisuudestaan kuuluisan Pietarin piirioikeuden tutkintotuomarin edessä. — Sivummalla istui tanakka, kaljupäinen upseeri, joka toimitti tulkin virkaa.
Hillityllä, miltei lempeällä liikkeellä tuomari viittasi vangin istumaan. Samalla hiljaisella tavalla toimitti hän nimiä ja muita olosuhteita koskevan, mutta perusteellisen alkukuulustelun. Sitten syntyi äänettömyys, jonka kestäessä vaaniva katse ikäänkuin imeytyi nuorukaisen väistymättömiin, ruskeihin silmiin.
— Milloin te lähditte Lockstedtin leirille? kuului äkkiarvaamaton kysymys.
— Elokuussa v. 1915. Päivää en muista, vastasi nuorukainen selvästi ja tulkki toisti hänen sanansa.
Tutkintotuomarin kulmakarvat kohosivat hieman. Syntyi taaskin hiljaisuus.
— Tunnustatte siis elokuusta v. 1915 kuuluneenne saksalaiseen sotaväkeen?
— Sitä en ole sanonut.
— Milloin saavuitte Lockstedtiin?
— Elokuun 28 päivänä 1915.
— Mitä siis merkitsee äskeinen kieltonne? Selittäkää.
— Minulle sanottiin, että Ruotsissa, Malmön kaupungissa oli tavattoman hyväpalkkaista työtä tarjolla nuorille teknikoille. Vaikeus oli vain päästä rajan yli, sillä passeja ei tähän aikaan juuri annettu. Kun eräällä moottorimatkalla Vaasan saaristossa kerran jouduimme niin pitkälle, että raja oli jo sivuutettu, pyysin kuljettajaa laskemaan minut maihin Holmön saarelle, jonka tämä tekikin.
— Mikä oli kuljettajan nimi?
— Kun hänen nimensä ei ollenkaan muuta asiaa, en sitä ilmoita. Te vain suotta laahaisitte hänet tänne virumaan.
Tutkintotuomarin kylmät silmät terävöityivät.
— Jatkakaa.
— Matkustin siis Malmön kaupunkiin, mutta täällä minulle ilmoitettiin asianomaisessa paikassa…
— Joka oli mikä?
— Eräs kahvila, jonka nimen olen unohtanut.
— Jatkakaa.
— Minulle ilmoitettiin, että suomalaiset ovat siirtyneet Saksaan. Senlisäksi tarjottiin minulle matkaraha ja ilmoitettiin heidän osotteensa. Passin saatuani matkustin siis Saksaan, sillä rahanikin alkoivat loppua. Täällä minun piti alistua saksalaisten sotalakien alaiseksi, mutta kun en sitä halunnut, siirrettiin minut Barnefeldtin vankileiriin, josta vihdoin pääsin karkuun ja palasin kotimaahani.
— Koska?
— Viime elokuussa.
— Miten pääsitte karkuun?
— Pääsin ensin leiri-alueelta metsään, sitten rajan yli Tanskaan.
Senjälkeen oli helppo kulkea, kun vain raha riitti.
— Paljonko suomalaisia oli Saksassa?
— Hääri niitä siinä ympärilläni parisenkymmentä. En tiedä sitten, lieneekö muualla ollut enemmän.
Syntyi hiljaisuus. Sitten tutkintotuomarin kalvakat huulet vetäytyivät ivalliseen hymyyn.
— Olipa se tarina, hän huomautti. Jääkäri Orri ei vastannut.
Sitten otti Mashkevitsh erään kuvan esille.
— Tunnetteko tätä?
— Tunnen, sillä Helsingissä minulta jo kysyttiin tätä miestä.
— Entä sitä ennen?
— En.
Tutkintotuomari otti silloin toisen kuvan. Se esitti Orria istumassa
Stormin kanssa eräässä Uumajan kahvilassa.
— Entäs nyt?
— Tämä ei muuta asiaa. Tuollaisia kuvia voidaan tehdä kuinka paljon tahansa.
Tutkintotuomari hymyili miltei lempeästi.
— Nuori mies. Sellaisia kertomuksia kuin äsken latelitte, ei täällä pidä yrittää. Parempi sitten jyrkästi kieltää, kuten jääkäritoverinne tekevät.
— Miksi niin? En tahdo valehdella. Sitäpaitsi, tuossahan on kuva, jonka otatin itsestäni Berlinissä. Jos olisin valehdellut, olisin kuitenkin joutunut kiinni.
Orri veti pöydällä-olevan asiakirjan välistä valokuvan, joka esitti häntä siviilipuvussa ja joka äsken oli puolittain näkynyt.
Tutkintotuomarin luisevat kasvot kalpenivat raivosta ja vaivoin hän hillitsi itsensä. Hän kiskoi hermostuneita savuja paperossistaan, joka varmaankin oli jo viides tämän lyhyen kuulustelun aikana. Vihdoin kähisi hän heikolla äänellä, tuijottaen kuin käärme nuorukaisen väistymättömiin silmiin.
— Kertokaa minulle totuus!
— Tarkoittaako herra tutkintotuomari, että uudistan kertomukseni?
Syntyi pitkä äänettömyys. Vain kaksi katsetta säihkyi ristiin kuin säilän terät.
— Saatte mennä, sanoi tuomari vihdoin.