IV.
Haarniska.
Oli kulunut noin kolme viikkoa.
Orri oli läpikäynyt kaikki ne kurjuuden eri asteet, jotka Shpalernajan vanki sai kokea, ennenkuin hän oppi käyttämään hyväkseen niitä mukavuuksia, joita talossa luvallisesti tai luvattomasti oli tarjolla. Hän oli nähnyt nälkää, kärsinyt tupakan puutetta, taistellut russakoiden kanssa, jotka tuontuostakin tekivät valtavia hyökkäysretkiä hänen koppiinsa, ja kun lämpöjohto oli alituisessa epäkunnossa, oli hän monesti herätessään niin sairas ja epätoivoinen, että täydellinen synkkyys oli saada hänet valtoihinsa. Parransänki oli kasvanut ja tehnyt hänen laihtuneet kasvonsa villin näköisiksi ja hänen tavattoman karkea tukkansa törrötti pystyssä kuin harjasmätäs. Silloin, eräänä päivänä, tultiin häntä jälleen noutamaan tutkintotuomarin eteen, joka tuntui ensimäisen kuulustelunsa jälkeen kokonaan hänet unohtaneen.
Kun hän oli istuutunut ja vartiosotamiehet, jotka paljastetuin miekoin olivat saattaneet hänet tutkintotuomarin huoneeseen, olivat vetäytyneet ovelle, otti valtioneuvos Mashkevitsh eräästä laatikosta kiiltävän, violettiin vivahtavan haarniskan, jonka Orri heti tunsi omakseen ja hätkähti. Vai niin. Nyt tuli siis esille se kysymys. Monesti hän olikin yksinäisyydessään aprikoinut, kuinka tuo suojapaita, joka pelkästä lapsellisesta päähänpistosta oli ollut hänen päällään vangiksijoutumisen onnettomalla hetkellä, kokonaan oli välttänyt santarmien nuuskimiset. Nyt luuli hän asian ymmärtävänsä: oli tehty tutkimuksia, oli hankittu kaikki mahdolliset tiedot, ennenkuin ryhdyttiin häntä kuulustelemaan. Samalla synkkä aavistus täytti hänet kuvaamattomalla kauhulla. Nyt odotti häntä insinööri Warénin järkyttävä kohtalo, ruoskimiset, kidutukset, Herra ties mitkä konnantyöt. Nyt oli hän ainiaaksi menettänyt vapautensa.
Tutkintotuomari suuntasi häneen kylmät silmänsä.
— Voitteko sanoa, mitä tämä on? hän kysyi.
— Se on rintasuojus, vastasi nuorukainen niin tyynesti kuin saattoi.
Herra Mashkevitsh oli tällä kertaa ihmeen levollinen. Rauhallisesti vetäisi hän pitkän sauhun paperossistaan ja selitti hätäilemättä.
— Te vastasitte kysymykseen, mikä tämä on. Sitä en kuitenkaan teille tehnyt. Haluan tietää, mitä ainetta tämä on. Voitteko sanoa? — Se on keveintä metallia, mitä koskaan olen tavannut ja hyvin lujaa.
— Niin on. Tiedättekö metallin nimen?
— En. Sitä en tiedä.
— Onko haarniska teidän?
— On.
— Mistä olette sen saanut?
— Minä ostin sen eräältä sepältä.
— Mikä oli hänen nimensä?
— Sitä en tiedä.
— Kuinka tiesitte häneltä kysyä tällaista kappaletta?
— Hän itse tarjosi sitä.
— Tarkoitatteko, että mies, jonka nimeä ette edes tiedä, on päätä pahkaa tullut tarjoamaan teille tällaista haarniskaa, joka lienee ainoa laatuaan koko maailmassa? Sitä en voi uskoa.
Orri joutui ymmälle, mutta hetkeksikään ei hän kääntänyt käskevää katsettaan tutkintotuomarin pistävistä silmistä.
— Hän kaupitteli revolvereja ja ostaessani tuli puheeksi…
— Vai niin, — keskeytti herra Mashkevitsh, te siis ostitte revolvereja. Mitä tarkoitusta varten.
— Täytyihän toki olla joku ase kulkiessaan sellaisena aikana.
— Olkaa hyvä ja jatkakaa.
— Kauppaa tehdessämme tuli puheeksi, tokko hänen Browningpistoolinsa pystyivät lävistämään hyviä nahkaturkkeja…
— Pohjoisestako vaara uhkasi turkeissaan? huomautti tutkintotuomari terävästi. — Mutta jatkakaa.
— Hän vastasi hyvin omituisella äänenpainolla, että se riippui siitä, mitä ihmisellä oli päällään. Niin jatkui keskustelumme, kunnes hän näytti haarniskaa.
— Ettekö kysynyt, mitä ainetta se oli?
— Kysyin, mutta hän ei sitä ilmaissut. Syntyi pitkä äänettömyys.
Tutkintotuomarin huulilla väikkyi ivallinen, tuskin huomattava hymy.
Vihdoin kysyi hän hyvin ystävällisesti.
— Mitenkä onkaan? Ettekö ole hyvin musikaalinen?
— Soitan kohtalaisesti pianoa.
— Niin ja harppua, eikö totta? Nuorukainen hätkähti silminnähtävästi. Ensi kertaa hänen ruskeat silmänsä, joiden lämmin hehku vankilan kärsimyksissä oli saanut kuumeisen ja pistävämmän leiman, pari kertaa rävähtivät. Näinkö selvillä tämä pirullinen mies oli kaikesta? Tavallista epävarmemmin hän vastasi.
— Ei, mutta kanteletta kyllä.
— Vai niin. Sehän olikin tosiaan soittoniekka Orell, joka
Luolakosken kartanossa esitti niin omituisia harppukappaleita.
Mashkevitshin silmät tuijottivat nuorukaista niin murhaavan terävinä, että tämä pelkäsi niiden näkevän sen vihlovan tuskan, joka vaivoin kätkeytyi levollisen ulkomuodon alle. Jännittynein mielin Orri odotti jatkoa.
Hiljaisuutta kesti jälleen pitkät hetket.
— Mitä te oikeastaan tiedätte insinööri Warénista? kuului äkkinäinen, käskevä kysymys.
— Insinööri Warénista?
— Niin.
— En tunne häntä.
Hermostuneesti olkapäitään kohauttaen tutkintotuomari tempasi taskustaan savukekotelonsa ja sytytti paperossin öljy-iskijällään. Sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi levollisemmin.
— Nuori mies. Tässä on nyt vakavia kysymyksiä esillä ja minä pyydän, älkää olko mahdoton. Teidän alituinen kieroilemisenne on aivan turhaa, se teidän pitäisi käsittää. Te luulette, ettei minulla ole asiat selvillä, mutta siinä te erehdytte. Minä voin vahvistaa muistianne ja poistaa epäilynne, ellette luota sanoihini. Kuunnelkaa siis tarkoin. — Syksyllä, oleskellessanne Luolakosken kartanossa soittoniekka Orellin nimellä, teidän onnistui saada selville tohtori Koski — alias Warén-vainajan salaisuus, koskeva metallisen vedyn valmistustapaa. Tämän tieteellisen keksinnön selitykset te olette vienyt mukananne ja kätkenyt. Minä tiedän, että te olette tullut Suomeen Saksan sotilaspiirien lähettämänä vakoojana. Siitä huolimatta olen valmis antamaan teille täydellisen vapauden, jos ilmoitatte tuon salaisuuden. Haluatteko?
— Mikä on takeena siitä, että teette, mitä lupaatte?
— Eikö sanani riitä, kunniasanani?
— Anteeksi, herra valtioneuvos. Olette venäläinen.
Väri vaihtui tutkintotuomarin kasvoilla ja hän kohoutui nopeasti hiukan ylös, ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä nuorukaisen kimppuun. Mutta ihmeellisellä voimalla hän hillitsi itsensä.
— Haluatteko, että hankin teille keisarillisen armahduskirjan?
Orri pinnisti aivojaan keksiäkseen nopeasti kunnollisen ratkaisun.
Tahallaan hän pitkitti äänettömyyttä.
— En luota siihenkään. Minut voitaisiin vangita jonkun tekosyyn perusteella uudestaan ja viedä Siperiaan nääntymään, kuten niin monelle suomalaiselle on tehty. Ilmaisen salaisuuden vain seuraavilla ehdoilla: Minut viedään Ruotsiin ja jätetään Ruotsin viranomaisten haltuun vangittuna; sieltä sähkötän Suomen viranomaisille, joiden rinnalla toimikoon venäläisiä, minne keksinnön selitys on kätketty, ja heti, kun kätkö on löytynyt, antavat suomalaiset viranomaiset siitä Ruotsiin tiedon ja minut päästetään vapauteen, tarpeellisilla todistuksilla ja passeilla varustettuna. — Täällä en muuten voisikaan varsinaista salaisuutta ilmoittaa, sillä minä en tunne sitä, tiedän vain selityksen piilopaikan.
— Te vaaditte aivan mahdottomia. Ymmärrätte kyllä itsekin, ettei tuommoista suunnitelmaa voi toteuttaa. Kun teillä on keisarillinen vapautuskirja taskussanne ja tarvittavat viranomaisten todistukset, niin ei teidän vapauttanne voi kukaan häiritä, tottakai sen käsitätte, selitti Mashkevitsh hyvin ystävällisesti.
Hetken taistelivat nuorukaisessa kiihkeä vapauden kaipuu ja isänmaan rakkaus. Sitten muisti hän insinööri Warénin uljasta elämäntarinaa ja tunsi saavansa uutta voimaa.
— Siihen en voi suostua, vastasi hän päättävästi. Tutkintotuomari kohautti olkapäitään ja ponnisti kaikkensa hillitäkseen itseään. Paperossi hehkui kuin kekäle hänen hampaissaan ja heikko puna oli kohonnut hänen kalvakoille poskipäilleen. Syntyi äänettömyys.
Silloin välähti nuorukaisen aivoihin nopea ajatus. Se oli niin yllättävä, että hänen kasvonsa kirkastuivat tuokioksi, ja hän sai pinnistää voimiaan pysyttääkseen äänensä rauhallisena.
— Tämä on muuten seikka — alotti hän — josta jo aikaisemmin olen ajatellut kertoa herra tutkintotuomarille. Minulla on kaikki valtit käsissäni tällä kertaa, siksi olen niin vaatelias. Asianlaita on nimittäin siten, että olen todellakin jääkäri ja ellen kuukauden ja kymmenen päivän kuluttua, vapaana ja kenenkään saattamatta ole Helsingissä, määrätyllä paikalla, niin salaisuus joutuu saksalaisten tietoon.
Tutkintotuomari hätkähti ja keihästi katseensa nuorukaiseen. Kauan aikaa istui hän kalpeana ja aivan liikkumatta. Sitten, vähitellen, hänen olentoonsa tuli jotakin rauhallista, pehmeää, ikäänkuin kehräävää. Silmät siristyivät, huulet hymyilivät hiukan. Vihdoin puhkesi hän sihisevään, pirulliseen nauruun…
Orri kuljetettiin pois masentuneena ja ihmeissään.
Valtioneuvos Mashkevitsh oli taaskin osoittanut, mikä etevä tutkintotuomari ja nerokas psykoloogi hän tosiaankin oli.