V.

Vankikoppi 68.

Heti tutkinnon päätyttyä aukeni Orrin vankikopin ovi uudelleen ja vartia molotti jotakin venäjäksi. Vasta monien viittoilujen jälkeen nuorukainen ymmärsi, että hänen tuli koota vähäiset kamppeensa ja lähteä mukaan. Hetkeksi läikähti valoisa toive hänen mielessään ja hänen sydämensä pamppaili kiihkeästi. Mutta heti käytävään päästyä se sammui. Hänet annettiin kahden pitkäpartaisen, harmaaviittaisen vartian haltuun, jotka revolverit kädessä lähtivät kuljettamaan häntä eteenpäin. Monien sokkeloisten holvien kautta saavuttiin vihdoin toiseen vankila-osastoon, joka kahosi mustine ovineen vielä kaameampana kuin äskeinen. Joka toisella ovella seisoi synkkä, äänetön vartia ja kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Nuorukaisesta näytti paikka tutulta ja sitten hän muistikin, että tutkintotuomarin luokse mentäessä oli sivuutettu tämä kolkko elävien hauta.

Hänet työnnettiin koppiin n:o 68. Se tuntui vieläkin ahtaammalta kuin edellinen, ikkuna näytti olevan syvemmällä muurissa ja korkeammalla, ja W.C. oli toisenlainen; sen avulla ei mitenkään voinut "telefonoida", puhua naapurin kanssa, kuten suomalaiset onnettomuustoverit olivat vanhassa osastossa tehneet. Seinät tuntuivat olevan niin ahdistavan paksut, että tuskin oli toivoa naputuksen kuulumisesta, ja koko se rattoisa keskustelu, jonka salaperäisiin naputusmerkkeihin Orrikin oli jo ehtinyt tutustua, oli täällä suurin piirtein mahdotonta.

Ahdistunein mielin nuorukainen painautui sille kapealle rautalevylle, joka täällä teki istuimen virkaa. Mitä oli nyt seuraava? Päivittäisiä ruoskimisia, kidutuksia, julmuuksia? Sillä sen hän käsitti, että hänet nyt oli teljetty kaikkein vaarallisinten valtiollisten rikoksentekijäin osastoon, jossa sekin vähäinen yhteys ulkomaailman kanssa, joka vanhassa osastossa oli sallittua, tyyten katkaistiin. Samalla hän raivosi ja sadatteli itseään, muistaessaan tutkintotuomarin voitonriemuista lähtönaurua. Miksi ollakaan niin mieletön ja mennä ansaan! Innostuksessaan oli hän vain tunnustanut kaksi seikkaa, ensinnäkin tietävänsä Warénin salaisuuden, toisekseen olevansa jääkäri. Nyt voitiin hänet tuomita minä päivänä tahansa. Todistajia ei enää tarvittu, sillä hän oli itse tunnustanut syyllisyytensä.

Mutta samalla lujittui hänessä varma päätös: keksikööt mitä helvetin kauhuja tahansa, kiusatkoot millä keinoilla hyvänsä, hänen huuliltaan eivät he ikinä saa Warénin salaisuuden selitystä. Yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä palautuivat ne miltei profeetalliset sanat, jotka nerokas insinööri oli kirjoittanut keksinnön perijälle ohjeeksi:

"Aika on tuleva, jolloin minun työtäni tarvitaan. Pitää jaksaa sitä odottaa, mutta pitää myöskin valppaana osata huomata, milloin otollinen hetki on koittanut. Ja ennen kaikkea on vältettävä, ettei rahtuakaan joudu vieraan käsiin. Ainoastaan siten on kaikki onnistuva ja tämä maa kasvava siihen suuruuteen, jonka näen hengessäni ja joka täyttää minut kuohuvalla ja samalla nöyrällä riemulla."

— — —

Kului viikko, kuukausi, kaksi kuukautta. Mitään ei tapahtunut, kukaan ei käynyt nuorukaista häiritsemässä, hän sai olla niin rauhassa kuin kuollut haudassaan, kukaan ei tuntunut häntä muistavan. Se kalvava odotus, joka alituisesti kaihersi hänen rinnassaan, oli tyyten syönyt hänen voimansa ja pilannut hänen hyvän hermostonsa. Tuntikaupalla saattoi hän tuijottaa tylsänä eteensä, kokonaan tiedottomana siitä, mitä ajatteli, tai mitä mielikuvia liikkui hänen aivoissaan. Toisinaan hän taas raivosi kuin mielipuoli, juoksi kopissaan ja takoi seiniin nyrkkinsä tunnottomiksi, ja kerran hän purskahti kaameaan, soinnuttomaan nauruun, jonka ääntä hän itse siinä määrin säikähti, että vaistomaisesti pidättyi sen uusinnasta.

"Ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän!" kähisi hän itsekseen, kulkien ympäri kuin peto häkissään. "Mashkevitsh tahtoo minut näännyttää epätoivon partaalle välinpitämättömyydellään. Kavalasti hän kuluttaa voimiani, kohdatakseen sitten heikompaa vastarintaa, kun katsoo ajan sopivaksi jälleen esittää minulle konnan koukkujaan tai lumoavia valheitaan. Mutta hän ei onnistu! Ennen näännyn kokonaan kuin enää lausun hänelle harkitsematonta sanaa."

Monesti oli Orri koettanut vartialta vaatia pääsyä tuomarin puheille. Tämä ravisti äänettömänä päätään, tai toisinaan, paremmalla tuulella ollessaan, sanoi kertoneensa esimiehelleen vangin toivomuksista, mutta se ei ollut johtanut yhtään pitemmälle. "Mutta onhan minulla oikeus vaatia päätös asiassani", kiihkoili nuorukainen, jolle viha palautti venäläisiä sanojakin mieleen koko kouluaikaisen varaston. Vartia kohotti ykskaikkisesti olkapäitään ja painoi kopinoven tyynesti lukkoon. —

Eräänä päivänä kuuli Orri hiljaista naputusta sivuseinältä. Hän
kimmahti pystyyn ja painoi korvansa kosteata muuria vastaan…
Taaskin… aivan selvästi… Venäläinen systeemi tuntui olevan…
Orri sieppasi hädissään juoma-astiansa ja naputti sillä vastaan.
Pitkä, venäläinen lause. Voi kauhistus, eihän hän sitä ymmärtänyt…

— Po njemetski, pashaluista, (saksaksi, olkaa hyvä) Orri sähkötti, keskeytettyään useat kerrat naapurinsa.

— Aber gern (mielelläni), kuului vastaus.

Ja sitten alkoi yhtämittainen naputus:

— Kuka hyvänsä lienettekin, jos joskus pääsette vapaaksi, sanokaa sisarelleni, ettei minua enää mikään voi pelastaa, mutta että Kronstadtin kaikki asiat…

Koputus keskeytyi yhtäkkiä. Vaistomaisesti Orri vilkaisi sivulleen. Tirkistysaukossa näkyi vaaniva, kylmä kalansilmä… Naapurikopin ovi kuului avautuvan ja sulkeutuvan… Sitten vallitsi syvä hiljaisuus.

Koskaan ei enää naputus jatkunut. Koppi N:o 69 oli saanut uuden asukkaan.