I.

Vappu v. 1946.

Helsinki heräsi kevätaamun kultaisessa kimalteessa.

Esplanaadilla vilisi ihmisiä, kukkien koristamia neitoja ja valkolakkisia ylioppilaita, jotka nauraen ja elämöiden tervehtivät toisiaan, viskelivät konfettia ja serpentiinejä, tai kylvivät ruusuja. Loistavia, kukilla koristettuja automobiileja kiiti varoitusmerkkejä törähytellen katuja ristiin rastiin. Tuossa kulkivat muulin vetämät ajopelit, joissa kymmenkunta nauravaa, valkopukuista neitosta oli hukkunut kukkiin, täällä huusi katupoika kuuluvalla, yksitoikkoisella äänellä, "konfetti, serpentini" ja pienet, seppeleillä koristetut tytöt helistelivät rahapankkejaan ja tarjoilivat vappukukkia. — Puissa olivat raikkaasti vaaleanviheriät lehdet vasta puhjenneet silmikoistaan ja kurkistelivat ikäänkuin ihmetellen tätä iloista hälinää, joka tapahtui ensi kerran heidän elämässään.

Mutta Kaisaniemessä sulloontui yhä tihenevä joukko sen tilapäisesti puulaatikoista kyhätyn korokkeen ympärille, joka nurmikentälle oli pystytetty. Heillä oli yllään kuluneet ja useilla tahraisetkin vaatteet, heidän kasvonsa olivat laihtuneet ja kalpeat, heidän silmissään kiilui jotakin nälkiintynyttä ja villiä, ja ne miehet, jotka kantoivat suuria, punaisia lippuja, tuntuivat vaivoin jaksavan kestää taakkansa ja tuon tuostakin pyyhkivät hikeä kasvoiltaan.

Sitten kiipesi puhuja lavalle.

Hän oli pitkä laiha mies, jonka ohuthuulinen suu todisti päättäväisyyttä ja jonka syväuurteista otsaa tummat hiussuortuvat ympäröivät. Hänen pienistä, terävistä silmistään välmehti vilkkaus ja kiihko ja hänen kalpeat kasvonsa tekivät älykkään vaikutuksen.

— Kansalaiset! huusi hän kuuluvalla äänellä.

Heti syntyi hiljaisuus; takana-olijat vain puristivat lujemmin etumiehiä yhteen rykelmään, päästäkseen lähemmäs ja kuullakseen selvemmin.

— Kansalaiset! Tänä päivänä on vappu, kimaltavan kevään tervehdysjuhla ja maamme parempiosaiset viettävät sitä kemuin ja riemuin, yltäkylläisyyden ja kukkien keskellä. Me otamme sen vastaan nälkäisinä, kalvettunein kasvoin, vapisevin jäsenin ja meidän ainoa toivomme on: antakaa meille leipää, antakaa työtä, antakaa maata viljellä, jotta lapsemme säilyvät hengissä. Me emme kadehdi varakkaampien juhlia, me pyydämme vain välttämättömintä, vain mahdollisuutta tulla toimeen ja saada alkeellisimmat elämänvaatimuksemme tyydytettyä.

— Täytyy ihmetellen kysyä, kuinka on vapaassa ja itsenäisessä Suomen kuningaskunnassa johduttu niin pitkälle, että tuhansia kansalaisia on vailla työtä ja toimeentuloa, vailla jokapäiväistä leipää. Ja kuitenkin on siihen syynä vain olojen johdonmukainen kehitys, ne harha-askeleet, joihin maamme varakkaampi luokka jo suuren vapaustaistelun aikana teki itsensä syypääksi.

Suomen silloiset valtaluokat hyväksyivät sen rauhansopimuksen ja kauppa- ja merenkulku-välikirjan, joka maaliskuun 7 p:nä v. 1918 oli Berlinissä allekirjoitettu ja joka myönsi saksalaisille maassamme samat oikeudet kuin omillekin alamaisille. Ja mikä vielä pahempaa, se pakotti vanhentuneen ja perin vajavaisen tullitariffin v:lta 1914 pysymään voimassa, samalla kuin se kielsi ne edut Suomelta, joita Saksa myönsi Itävalta-Unkarille ja omille siirtomailleen. Tosinhan Suomen eduskunta oli toivonut, että v:n 1921 lopullinen kauppa- ja merenkulku-sopimus tulisi olennaisesti muuttumaan, taaten maallemme suurempia etuisuuksia ja vapautuksia. Mutta siinä petyttiin. Maailmanrauha oli sopimusrauha. Saksan rautainen armeija kesti horjumatta ympärysvaltain miljoonarynnistykset, sekava idän kysymys raukesi Japanin itsekkään ja jyrkän politiikan takia, kansat valtasi perinpohjainen väsymys ja solmittiin rauha, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan valtaryhmää ja joka jätti vihamielisyyden salattuna kytemään.

Vuoden 1921 kauppa- ja merenkulku-sopimus oli hämäräperäinen, vaikeasti tajuttava, eikä se sisältänyt odotettuja myönnytyksiä. Selitettiin kyllä, ettei Saksa milloinkaan tekisi itseään syypääksi niihin sortotoimenpiteisiin tai väärinkäytöksiin, joihin uusi sopimus kenties tarjosi mahdollisuuksia, samalla kuin huomautettiin, ettei maailmansodassa väsynyt Saksa mitenkään voinut suoda Suomelle poikkeuksellisia etuisuuksia, eikä ylläpitää maata omalla kustannuksellaan.

Keinottelu, joka jo maailmansodan loppuvuosina oli tavattomasti levinnyt ja kasvanut eräänlaiseksi taudiksi, kehittyi huippuunsa. Turhaan koetti hallitus sitä ehkäistä. Kun elintarve-asiat saatiin säännöstellyiksi, hyökkäsi gulashi-paroonien saaliinhimoinen lauma teollisuustuotteiden kimppuun, ja kun niille määrättiin rajahinnat ja myyntiä rajoittavat asetukset, alkoi ennen kuulumaton huijaus maatiloilla. Sakot eivät vähääkään tuntuneet tunnottomien porhojen paksuissa lompakoissa, täytyi turvautua vankeusrangaistukseen ja panna tiluksien omistajat valtion kontrollin alaisiksi, koska n.s. maan ryöstö, kasvukyvyn keinotekoinen viimeisilleen pingotus, ei muuten enää ollut tukahutettavissa. Mutta jo silloin oli köyhä kansa jäänyt maattomaksi. Se ei ollut ymmärtänyt niitä etuja, joita uusi maanvuokralaki oli sille antanut, vaan oli eksynyt huijarien pauloihin hetkellisen rahanhimon sokaisemana ja myönyt ne tilukset, jotka olivat siirtyneet sen yksityisomaisuudeksi.

Surullisinta oli, että näiden keinottelijain joukossa alkoi olla yhä lukuisampia saksalaisia. Huomattakoon, että minä en syytä siitä suinkaan Saksan hallitusta, enkä täkäläistä ylijohtoa. Päinvastoin, se teki voitavansa, mutta ei kuitenkaan saattanut ehkäistä sitä taudinomaista voitonhimoa, joka vapaussodan sekavana jälkiaikana oli päässyt tarttumaan täällä oleviin saksalaisiin sotilaihin ja ikäänkuin perintönä kulkeutui myöhemmin maahan muuttaneisiin siirtolaisiin.

— Kun Suomen pankki hitaasti, mutta päättävästi veti liikasetelinsä pois käytännöstä, alenivat tarveaineiden hinnat uskomattomasti, vaikka niitä oli niukalti, ja yleinen rahapula syntyi. Laajoissa piireissä tapahtui romahduksia ja vararikkoja. Rahatulvan aikuiset velat kävivät ylivoimaisiksi maksaa ja huippuhintoihin kohonneet maatilat eivät voineet tuottaa edes sitä suunnatonta määrää, mikä olisi tarvittu huikeiden velkojen korkokuoletukseen. Lukuisia perheitä joutui maantielle ja työttömyys lisääntyi päivä päivältä.

— Saksalaiset, turvaten kauppa- ja merenkulkusopimukseen, siirtyivät yhä lukuisampien tilojen omistajiksi ja panivat, mikä kylläkin on kiitettävää, uudenaikaisen, tuottavan maanviljelyssysteemin käytäntöön. Heidän haltuunsa joutuivat kosket, joiden ostamispuuhissa valtio kyllä oli vuosikausia touhunnut, mutta lyhytnäköisellä hitaudella. Yhä lukuisampia saksalaisia toiminimiä esiintyi kauppamarkkinoilla, etevämmyydellään ja rautaisella tarmollaan miltei tyyten syrjäyttäen suomalaiset. Ja suuri osa maamme tehtaista kävi saksalaisten laskuun.

— Kun työväki alkoi hiukan toipua taantumuksellisen porvariston ensi iskuista, perustettiin maahan uusi sosialidemokraattinen puolue valvomaan köyhälistön etua. Mutta jo pää-äänenkannattajan, Nousevan Kansan ensi numero herätti hälinää. Vanhat punaiset ja maankavaltajat ovat nousseet haudastaan, sanottiin. Uusi puolue oli muka perustettu punakaartin raunioille ja alkoi levittää myrkkyään entiseen malliin, omaksuen kapinallisten mielipiteet. Se oli kyllä totta. Kapinanaikaisten sosialistien ajatuksissa oli kyllä sellaistakin, joka on säästyvä kuolemalta. Vaikka he kiihtyneinä erehtyivätkin rikoksiin, niin samaa voidaan sanoa myöskin porvarillisista. Punaisten vankien kurjuus oli herättänyt koko maailman huomiota. Kuuluisia henkilöitä, rehellisiä kansalaisia ja vapaan sanan rauhallisia viljelijöitä oli surmattu. Selitettiin kyllä näin tapahtuneeksi alussa, jolloin kostonhimo ja taistelun kiihoitus vielä kuohuttivat intohimoja ja vedottiin siihen lievyyteen, jolla vankeja oli myöhemmin kohdeltu. Mutta ei otettu huomioon sitä kostonhimoa, jonka kapinallisten kieltämättä kärsimä vääryys oli aiheuttanut, joka vuosien kuluessa oli syntynyt suurten kartanoiden torppien pojissa, heidän muistaessaan kotiensa luteisia vuoteita, isäinsä työn murtamaa ruumista, äitiensä laihtuneita rintoja ja kelmeitä kasvoja, siskojensa ja veljiensä alituista itkua ja leivän pyyntiä.

— Suomen kansa oli vapaussodan aikana yhtenä miehenä noussut ja kukistanut kapinan. Mutta heti taistelun päätyttyä ilmestyivät kellariherrat ja Lapin rajoilla piileskellyt porvaristo kätköistään. Muutamassa viikossa he kykenivät synnyttämään valtiollisen eripuraisuuden ja muodostamaan maan ristiriitain ja puoluepyyteiden temmellyskentäksi. Toiset ajoivat äärimmäisellä härkäpäisyydellä tasavaltalaisia periaatteitaan, toiset puolestaan olivat valmiit hyväksymään monarkkisen hallitusmuodon niin vanhanaikuisilla ja epäkansanvaltaisilla perusteilla, ettei sen mitenkään voinut enää katsoa tyydyttävän ajan vaatimuksia. Ja kuitenkin olisi kipeästi kaivattu lujaa ja kohottavaa yksimielisyyttä. Kun kerran Suomen kansa luontaisen kateutensa ja riidanhalunsa takia ei saattanut yhtenä miehenä asettua ketään omaa jäsentään kannattamaan, olisi sen toki luullut näinä melskeisinä ja levottomina aikoina jo uhkaavan vaarankin painostuksesta unohtavan puoluepyyteensä ja kokonaisuutena hyväksyvän jommankumman hallitusmuodoista, mieluummin juuri monarkian. Onneksi kuitenkin riitaisuuksien vallitessa syntynyt Suomen kuningaskunta on ikäänkuin kohtalon armosta väistänyt karit ja ulkopoliittisesti hyvin suoriutunut tukalasta asemastaan.

— Mutta sisäisesti on toisin. Veljesviha kytee yhä salattuna. Porvarilliset puolueet harjoittavat yhä vehkeilyään ja kamppailevat keskenään peitetyin, salaa-iskevin asein. Voimakkaaksi paisunut Venäjä harjoittaa sietämätöntä painostustaan, sulkien markkinansa, joihin meikäläinen kauppa ja teollisuus ennen nojautui. Länsimaista kilpailua me emme kunnialla kestä ja niin on tultu tähän. Tällaiset valtavat joukot ovat nyt nälässä ja työttöminä, eikä Suomen kuninkaallinen hallitus ryhdy mihinkään toimenpiteisiin olojen parantamiseksi.

— Mutta me emme tyydy tähän. Me vaadimme parannuksia, työtä, viljelysmaata. Ja sentähden minä tältä paikalta pyydän kysyä:

— Kansalaiset! Onko oikein, että saksalaiset keinottelijat pitävät hallussaan niin suurta osaa Suomen viljelysmaata ja että ylimystö suurissa perintökartanoissaan pöyhkeilee ylpeämpänä kuin koskaan ennen?

— Onko oikein, ettei Saksan ja Suomen kauppa- ja merenkulku-sopimusta muuteta, vaikka se on aiheuttanut taka-iskun ja toimittanut suomalaisia teollisuusyrityksiä saksalaisten käsiin?

— Onko oikein, että ne saksalaiset, jotka aluksi kutsuttiin opettamaan nuorta armeijaamme, yhä viipyvät valta-asemassaan ja herättävät tyytymättömyyttä sotaväessä, joka haluaisi seista kansallisella pohjalla?

— Onko oikein, että maamme kohtalo lähentelee Viron kansan kohtaloa, joka on sälyttänyt veljesmaamme koviakokeneille harteille noin 7% vierasmaalaista ylimystöä?

— Kansalaiset! Onko se oikein?

Puhuja vaikeni hetkiseksi ja väkijoukossa vaelsi humaus kuin myrskyn kohina.

— Kansalaiset! Se ei ole oikein. Kuninkaan ja hallituksen on ryhdyttävä tehokkaihin toimenpiteisiin. Me tahdomme työtä, maata, leipää! Me tahdomme elää!

Kun puhuja astui alas lavalta, niin kiihtynyt, sekava murina kulki joukossa ja silmissä kiilui entistä synkempi tuli. Sitten liput pystytettiin ja mielenosoitukselliset alkoivat riveihin järjestyneinä marssia kaupungille, missä parempiosaisten ruusut tuoksuvina satoivat kaduille, tallattaviksi ja kuihtumaan.

* * * * *

Äänetön, liikkumaton väkijoukko oli jo toista tuntia seisonut kuninkaallisen palatsin edustalla. Poliisi oli jo useamman kerran käskenyt sitä hajaantumaan. Ensin se oli synkästi ja itsepäisesti vaiennut, sitten oli se vastannut.

— Me tahdomme nähdä kuninkaan.

Hänen Majesteettinsa käveli rauhattomana huoneessaan.

— Yhäkö ne odottavat? kysyi hän kanslerilta.

— Yhä, Teidän Majesteettinne.

— Mitä ne sitten tahtovat? Sitä en voi ymmärtää.

— He tahtovat nähdä Teidän Majesteettinne.

— Minun on niin vaikeata puhua heille. En osaa kieltä riittävän hyvin.

— Kuitenkin rohkenen olettaa parhaaksi, että Teidän Majesteettinne rauhoittaa joukkoa. Se näyttää niin synkältä.

Epäröiden kuningas lähti parvekkeelle.

— Eläköön kuningas! kajahti alhaalta tuhatäänisenä, kumeana huutona.

— Kansalaiset! mitä te tahdotte? kysyi kuningas selvällä, vaikka murteellisella suomenkielellä.

— Me tahdomme leipää!

— Me tahdomme työtä!

— Me tahdomme maata viljelläksemme!

— Kansalaiset! Niin paljon kuin suinkin mahdollista hommaa valtio teille työtä. On ryhdytty suurisuuntaisiin toimenpiteisiin hätäaputöiden järjestämiseksi. Minulla ei ole teille leipää, vaikka kuinka mielelläni antaisin. Yhtä hyvin kuin minä te tiedätte, että viimeinen vuodentulo oli huono. Maassa vallitsee puute ja teidän täytyy koettaa kestää tulevaan satoon saakka.

— Me tahdomme maata!

— Sitä eivät saksalaiset saa omistaa!

— Menkööt he kotiinsa, tai siirtomaihin! kuului sekavana huutona väkijoukosta.

Kuningas vastasi:

— He ovat täällä laillisen sopimuskirjan perusteella, enkä minä voi ryhtyä väärintekoihin heidän suhteensa.

Hirveä mörähdys kajahti alhaalta.

— Sopimus on muutettava!

Silloin kuului kuninkaan mahtava ja käskevä ääni.

— Olette kokonaan väärässä. Tässä maassa on niin paljon viljelemättömiä alueita, niin suuria soita ja erämaita, että on mieletöntä valittaa viljelysmaan puutetta. Uusille tehdasyrityksille on rajattomia mahdollisuuksia ja se, joka valittaa työn puutetta, ei puhu totta. Tälle kansalle ominainen katkeruus on vienyt teidät harhaan ja valituksillanne te todistatte vain kykenemättömyyttänne yritteliäisyyteen. — Rauhoittukaa! Menkää levollisesti koteihinne. Nämä kysymykset ovat hallituksen ratkaistavat ja uskokaa minua, se tekee parhaansa teidän hyväksenne. Käsken teitä kotiin!

Kuningas poistui parvekkeelta, ja kumea tyytymättömyyden murina jatkui joukossa heiketen ja kasvaen kuin kosken kohina. Kuului kiihkeitä huutoja, raivoisia kirouksia ja nälkiintyneiden vaimojen valittavaa uikutusta. Toiset kohottivat puristetun nyrkkinsä uhkaavasti ilmaan, toiset sylkivät ivatakseen ja halveksiakseen hallitusta.

Sitten alkoi väkijoukko solua kuin virta kaduille, yhä enemmän kiihtyen ja kuohuksissaan.

— Mitäpä hän meistä, vieras, joka ei osaa maan kieltäkään!

— Hän ajoi meidät kotiin kuolemaan!

— Hän tahtoo, että saksalaiset riistävät maamme! Vihdoin ryhtyivät muutamat pahantekoon.

Erään saksalaisen makkarapuodin näyteakkuna lyötiin säpäleiksi, makkarat ja lihapalat temmattiin silmänräpäyksessä langoistaan, joissa ne olivat riippuneet. Nälkäiset nuoret miehet alkoivat niitä pureskella. Toiset huusivat ja kirkuivat, toiset nauroivat, muuan oli saanut ikkunaa lyödessään haavan käteensä ja nuoli nyt likaista, veristä nyrkkiään. Juhlapukuinen yleisö kerääntyi paikalle, syntyi väittelyä, sanasotaa ja kiroukset viilsivät korvia.

Hävittämiskuume levisi kuin rutto. Yhä uusia ikkunoita särettiin, yhä uusia kauppoja ryöstettiin. Poliisi oli voimaton ehkäisemään hurjistunutta laumaa. Se kuohui liikkuvana kuin vuolas, kevättulvainen virta; yhä uusille kaduille se jakautui, yhä raivokkaammaksi muuttui sen menettely. Nälkäiset naiset järsivät häpeämättä ryöstämiään ranskanleipiä, toiset tunkivat karamelleja kourakaupalla suuhunsa. Koston ja hävityksen hekuma oli huumannut joukon.

Silloin kuului kimeä, vihlova varoitushuuto:

— Sotilaat tulevat!

Heti syntyi pakokauhu. Säikähtänyt lauma ryntäsi joka suunnalle, epäjärjestyksessä ja kauhuissaan, mutta ahnaasti pitäen kiinni ryöstösaaliistaan. He tuuppivat ja tyrkkivät kiroillen toisiaan, sulloutuivat yhteen ja tallasivat langenneita. Heidän keskelleen oli joutunut muutamia valkopukuisia naisia ja uteliaita ylioppilaita, jotka turhaan koettivat hillitä laumaa ja saada sitä järkiinsä.

Mutta ratsumiehet olivat sulkeneet tien joka haaralta ja piirittäneet kansanjoukon. Se kieppui edestakaisin, rynnäten milloin sinne, milloin tänne, neuvottomana kuin saarrettu peto. Sitten nähtiin loistoauton huimaa vauhtia kiitävän katua ja pysähtyvän sotilaita johtavan ratsumestarin lähettyville. Ryhdikäs, ankarakasvoinen herra, jolla oli palavat, ruskeat silmät ja kenraalin tuntomerkit, kysyi terävällä äänellä ratsumestarilta.

— Mitä tämä merkitsee?

— Kansa on ruvennut ryöstämään, herra kenraali.

— Te ette saa ampua, ennenkuin viimeisessä hädässä, kuului käskevä määräys ja kenraali tunkeutui kiivain askelin läpi kansanjoukon, joka kauhuissaan antoi hänelle tietä.

Kun hän oli päässyt korkeille kiviportaille, huusi hän jyrisevällä äänellä.

— Kansalaiset! Mitä tämä on? Aiotteko ryhtyä tekoihin, joita maassamme ei ole nähty sitten vapaussodan aikojen!

Silloin hyppäsi se mies, joka aamulla oli puhunut, kenraalin eteen ja alkoi kiihtyneellä äänellä selittää.

— Kansanjoukko on raivostunut, koska kuningas on välinpitämättömästi suhtautunut sen pyyntöihin. Nyt ovat intohimot päässeet valloilleen ja niitä on mahdotonta hillitä.

— Mikään ei ole mahdotonta! Mitä he tahtovat?

— Työtä!

— Leipää!

— Maata! kuului väkijoukosta, jonka uteliaisuus oli pakottanut hiljaiseksi.

— Ja sitä te hankitte ryöstämällä! Hävetkää! Ettekö ymmärrä, että se, minkä nyt riistätte, on pois toisilta, joilla ei ole enempää kuin teilläkään! huusi kenraali leimuavin katsein ja voimakkain äänin.

Syntyi hiljaisuus. Sitten korotti kenraali äänensä.

— Mielettömät! Sen johdosta, että viime vuonna tuli huono sato, ryhdytte te rikollisiin tekoihin. Ettekö käsitä, että olevissa oloissa aina vallitsee epäkohtia! Jos teillä on syytä valittaa, niin luuletteko tällaisella menettelyllä parantavanne asiaanne. Onhan teillä laillisia keinoja, onhan teillä oma puolueenne, äänenkannattajanne ja sadat rehelliset keinot saattaa toivomuksenne hallituksen tietoon. Onhan teillä edustajanne valtiopäivillä. Sitten kapinan aikojen on teitä lamauttanut kummallinen saamattomuus ja pelko, mutta vanha rikollisuus teissä kyllä näkyy piilevän. Te syytätte saksalaisia, jotka muka ovat teidät syrjäyttäneet. Miksi annatte sen tapahtua? Syyttäkää omaa kehnouttanne ja velttouttanne, kun annatte keinottelun menestyä keskuudessanne. Hallitus ei sitä kannata, sen kyllä ymmärrätte. Mutta tietäkää, miten käyttäydytte ja tietäkää mihin kansaan teillä on kunnia kuulua. Se kansa on ennenkin syönyt nurkumatta pettua. Älkää koettako yltiöpäisillä teoillanne kaataa hallitusta, vaan tukekaa sitä, ja osoittakaa kuuliaisuutta, niin se tekee voitavansa teidän hyväksenne. Tahdon, että heti poistutte rauhallisesti ja korvaatte tuottamanne vahingon asianomaisille. Mars!

Väkijoukko oli kuunnellut henkeä pidättäen ja katseli äänettömyyden vallitessa poistuvaa suosikkiaan, kenraalia. Se oli hätkähtänyt voimakasta ääntä, tulista katsetta ja käskeviä kasvoja. Mutta kun automobili oli huristen lähtenyt liikkeelle, kuului pisteliäitä huudahduksia:

— Lipokieli!

— Kamarikenraali!

Silloin nousi aamullinen puhuja portaille.

— Hiljaa! Sitä miestä ei saa soimata. Kysykää joukoilta, joita hän komentaa, ansaitseeko hän luottamusta vai ei. Hän on ainoa työmiehen poika, joka on kohonnut kenraaliksi ja joka muistaa syntyperänsä. Totelkaa hänen kehoitustaan, kuulittehan, että hän puhui suoraa kieltä. Ja hän oli oikeassa. Tällä lailla me vain pahennamme asemaamme.

Yrmeänä, mutta hiljaisena alkoi väkijoukko hajaantua. Sotaväen osastot seurasivat sen kulkua etäämpää, tarvitsematta ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Sitten alkoi juhlivaa vappu-yleisöä jo tulvia niille kaduille, joissa ryöstetyt näyte-ikkunat ja askelten alla murtuvat lasin sirpaleet enää todistivat äskeisestä mellakasta.

Ylioppilaat alkoivat jo olla päihtyneinä ja kulkivat katuja punoittavin poskin, lakit kallellaan, kädet kiedottuina joko toverin, tai punssista iloiseksi käyneen tytön vyötäisille.

* * * * *

Sinä hetkenä, jolloin huuto "sotilaat tulevat" sähköittävänä piiskan iskuna kulki läpi kuohuvan joukon, tapahtui Sofiankadulla onnettomuus. Kun väkijoukko säikähtyneenä poikkesi Aleksanterin kadulta tälle ahtaalle kujalle, etsiäkseen pakotietä, joutui se edellään työntämään erästä hentoa, valkopukuista hienoston naista, joka oli vaaleanpunaisten konfettien ja suurien ruusujen kirjavoima ja joka notkeasti kuin keijukainen koetti väistää päällesyöksyvää ryysyläisjoukkoa. Mutta Esplanaadin puolelta ryntäsi kirkuen yhtä hätääntynyt lauma. Kauhistuneet ihmiset syöksyivät vastakkain takana olevain pakottamina ja useita sortui maahan tallattavaksi. Kuului vihlovia huutoja ja naisten valituksia. Edellämainittu neitonen, jonka valkea puku kauan oli silmiinpistävänä vilahdellut väkijoukossa, näytti kokonaan hävinneen ja pusertuneen tungoksessa toisten jalkoihin.

Niinpian kuin ihmiskaaoksessa alkoi syntyä jonkinlainen tasapainotila, paljasti nuori lentäjäluutnantti Vahlberg, joka oli seisonut Sofiasalin portailla, kylmäverisesti katsellen lauman meteliä, miekkansa ja huusi kuuluvalla äänellä: "tie auki!" Hän oli solakka, miltei hento vartaloltaan ja hänen vaaleansiniset, mantelimaiset silmänsä olivat tavallisesti hieman raukeat ja ikäänkuin hitaat, kuten joillakuilla salonkimiehillä saattaa huomata. Mutta tällä kertaa oli hänen katseensa terävä ja hänen kalvakoilla, hienostuneilla kasvoillaan oli päättävä ilme.

Vaivoin pääsi hän kulkemaan tungoksessa, eikä hän itsekään saattanut varmuudella määrätä suuntaansa. Sitten huomasi hän ylioppilaslakin, johon suuri ruusu oli kiinitetty, ja jota muuan nainen pyöritti kädessään, ja vähän etäämpänä yritti kaksi miestä nostaa ylös pyörtynyttä nuorta neitiä, jonka puku oli loan tahraama ja joka lepäsi auttajiensa käsivarsilla rentona ja valjuna kuin kuollut, mutta samalla kukkamaisen kauniina ja puhdasmuotoisena.

— Antakaa hänet tänne, sanoi luutnantti Vahlberg käskevästi, ehdittyään hänen luokseen.

Melu oli hiukan lakannut ja väkijoukko katseli vaieten luutnanttia, joka hellävaroen ja kevyesti kantoi ihanaa ja samalla surkean näköistä taakkaansa. —

Rouva Karin Vahlberg avasi itse ja hänen kasvoiltaan, jotka yhä vieläkin olivat kauniit, kuvastui sanaton hämmästys, hänen huomatessaan poikansa kantavan vierasta naista.

— Siunatkoon, Arttur! Mitä on tapahtunut?

— Tuskin mitään vaarallista, äiti. Neiti on pyörtynyt. Hän joutui tungokseen ja on kenties saanut vammoja. Lienee parasta kutsua heti lääkäri.

Herra Vahlberg raotti työhuoneensa ovea ja pisti esiin kaljun päänsä.

— Isä, soita sinä eversti Stormille. Neiti on hänen tyttärensä. Sano, että tulevat autolla hakemaan neitiä, mikäli ei lääkäri määrää häntä sairaalaan. Mutta ensin tohtorille, isä, ja joutuin.

Vanha herra Vahlberg nyökäytti päätään ja katosi. Sitten kannettiin pyörtynyt neiti rouvan huoneeseen ja luutnantti katseli eräänlaisella hartaudella hänen suloisia, vaikkakaan ei säännöllisen kauniita kasvojaan, joita epäjärjestyksessä olevat kutrit ympäröivät ja joilla kulmain varjot kaareutuivat kuin tumman nauhan laskokset.

Jo ennen lääkärin tuloa neiti avasi silmänsä.

— Missä olen? kysyi hän raukealla äänellä, harhailevan katseen kiitäessä ympäri huonetta.

— Olette minun kotonani neiti. Nimeni on Vahlberg, luutnantti vastasi kumartaen.

Syntyi hiljaisuus. Sairaan otsalla näkyi terävä ryppy; ilmeisesti hän ponnisti ajatuksiaan.

— Niin, tungos… Tekö toitte minut sieltä?

— Pyörryitte, neiti, joten rohkenin kantaa teidät väkijoukon jaloista. Oletteko pahasti loukkaantunut?

— En tiedä… kyllä, kipua tuntuu… Kiitän teitä. Tahdotteko soittaa isälleni, eversti Stormille, että hän lähettäisi auton. Pyydän…

— Olen sen jo tehnyt, neiti.

Tytön kasvoilta kuvastui hämmästystä.

— Tunnetteko minut? kysyi hän lapsellisesti.

— Olen jo kolmatta viikkoa Helsingissä, vastasi luutnantti kumartaen.

Ensin ei tyttö näyttänyt ymmärtävän, mutta yhtäkkiä imartelu selkeni hänelle ja veri syöksähti hänen kalvenneille poskilleen. Sitten ovi aukeni ja rouva Vahlberg riensi sisään. Luutnantti kumarsi ja poistui.