II.
Aseisiin.
Maamme oloja tuntemattomalle olisi kaikki se, mikä synkin värein oli tuotu esiin vappumellakoissa, antanut kokonaan harhaanjohtavan kuvan vallitsevasta tilanteesta. Oli kyllä totta, että melkoinen osa väestöä oli työttömänä, mutta sen aiheutti poikkeuksellinen huono vuosisato. Teollisuuden ja kaupan alalla oli niinikään huomattavissa häiriöitä, jotka johtuivat siitä salakavalasta painostuksesta, jota Venäjä ja sen liittolaisena Englanti yhteisvoimin harjoittivat. Mutta yleensä oli viime vuosina voitu panna merkille kansan nousu, jonka kaltaista Suomen historia ei vielä ollut tuntenut. Porvaripuolueet olivat yksimielisempiä kuin konsanaan ja ne salaiskut, joita silloin tällöin tasavaltalaisten tappiolle joutuneista riveistä annettiin, olivat persoonallista laatua, vailla suurempaa merkitystä ja kantavuutta. Työväki, jonka vapaussodan aikana väitettiin tulleen kokonaan "nujerretuksi" ja joka muutaman vuoden punaisen kapinan jälkeen oli ollut eräänlaisessa tylsyyden tilassa, heräsi vähitellen siihen tietoisuuteen, että sen asema oli parhaimpia, mitä sivistysmaissa voitiin asettaa esimerkiksi. Sosialihallitus oli toimeenpannut huomattavia reformeja suojeluslainsäädännön, tapaturma- ja vanhuus-vakuutuksen aloilla ja ammattientarkastus oli järjestetty kokonaan uudenaikaiselle pohjalle.
Se, jolla oli silmää erottaa yksityistapaukset ja kiinnittää huomionsa suurin piirtein koko kansaan, voi riemusta paisuvin sydämin panna merkille nuoren kuningaskunnan harvinaisen virkeyden ja pulppuavan elämänhalun ja elämän voiman. Hitaat suomalaiset näyttivät saaneen tulta vereensä ja kansan keskimääräinen varallisuus osotti huomattavaa nousua. Sitäpaitsi, kaiken alla, salaperäisenä ja käsittämättömänä, tuntui piilevän outo voima, jokin rohkaiseva, vaikka hämäräperäinen salaisuus, josta kuiskailtiin, levitettiin ristiriitaisia huhuja, ja josta usea oli tietävinään enemmän kuin tiesi, mutta vaikeni, tai puhui arvoituksellisesti — tapa, jolla moni koettaa ostaa itselleen halpahintaista arvonantoa.
Niille mielenosoituksille, joita Helsingissä ja useissa paikoin muuallakin maassamme vappuna pantiin toimeen, ei siis tarvinnut ollenkaan antaa kovin laajakantoista merkitystä; minkä kansan keskuudesta tahansa saattoi esiintuoda paljoa räikeämpiäkin syytöksiä olevia oloja vastaan ja ennen kaikkea paljon kiihkeämpiä palopuheita. Sitä valitettavampaa oli, että Nouseva Kansa julkaisi semmoisenaan Kaisaniemessä pidetyn puheen ja että se miltei liiotellen kuvasi katumellakan yksityiskohtia. Se oli vääristellyt kenraali Orrin lausuntoa ja kiinnittänyt tavatonta huomiota siihen, että sotapäällikkö oli kieltänyt sotilaita ampumasta ja kehoittanut kansaa turvautumaan lainmukaisiin menettelytapoihin ja valituksiin, täten itse asiassa myöntäen väkijoukon olleen oikeassa.
Uskomattomalla ahneudella ja vahingonilolla venäläiset, mutta varsinkin englantilaiset lehdet sekaantuivat asiaan ja tuhlasivat palstojaan. Times, jonka vanhoillinen arvokkuus ani harvoin syttyi innostukseen, painatti komeita otsikoita:
Saksalainen sorto Suomessa.
Kansanjoukot huutavat alas kuninkaan.
Verisiä katumellakoita. — Kapina puhkeamassa.
Sosialistien omalla tahollakin säikähdettiin vaanivan haukan kynneniskuja ja porvarilliset lehdet nousivat yksimielisesti torjumaan valheita. Niinpä kirjoitti Uusi Päivä m.m.:
Niin paljon kiinnekohtia kuin Nousevan Kansan kirjoitukset tarjoavatkin maamme vihollisille sekaantua sisäisiin asioihimme, täytyy kaikesta huolimatta olla tyytyväinen siihen, että niillekin, jotka yhä ovat jatkaneet maailmansodan aikaista ententeihailuaan ja uneksineet Englannin suojeluksen onnessa kehittyvästä Suomesta, vihdoinkin räikeästi paljastuu sekä Venäjän että "pienten kansain suojelijan" todelliset tarkoitusperät ja sisäisten riitaisuuksien lietsonta. Mutta parhaalla tahdollakaan ei voi muuta sanoa kuin että nykyään niin kuuluisaksi tulleen Kaisaniemen puhujan selittelyt ajavat itsensä umpikujaan. On kyllä totta, että huono vuosisato aiheutti elintarvepulan ja synnytti monin paikoin maassamme sangen tukalan aseman. Sitävastoin emme voi käsittää, kuinka on mahdollista, että yhdenaikaisesti muutamat tehtaat pysäyttävät toimintansa työvoiman puutteesta ja toisaalla valitetaan työn puutetta. Suomen sadat kosket vyöryttävät yhä hukkaan hevosvoimiaan, erämaiden puut odottavat jalostajiaan, suunnattomat suot kuivaajiaan ja korvet kyntäjiään. Jos tosiaankin meiltä jotakin puuttuu, niin se on yritteliäisyyttä, alotekykyä ja tarmoa, mutta mahdollisuuksia ei.
Täytyy sanoa, että meikäläisissä sosialisteissa yhä kytee omituinen, sanoaksemme kansallinen katkeruus, kateus ja syytöshalu. Ei ole tyytyväisyyttä, eikä uskoa omaan voimaan. Muistakaamme vain vapaussodan aikaista työväenpuoluetta, jolla enemmistönä oli kaikki valta käsissään ja joka laillisin keinoin olisi voinut viedä perille miltei mitä uudistuksia tahansa; sen valtasi sokea vallanhimo. Maanvuokra-asiasta riideltiin loppumattomiin, kunnes torpparit saivat tiluksensa omiin käsiinsä, mutta he möivät ne keinottelijoille ja — vaativat nyt hallitukselta takaisin maitaan. Ja työttömiksi joutuneet kerääntyvät suuriin kaupunkeihin, joissa heidän asemansa käy yhä tukalammaksi, mutta joissa heillä on tilaisuus esiintuoda yhteisiä tyytymättömyyden ilmaisuja ja siten palvella muutamien yksilöiden salaisia tarkoitusperiä.
Aivan erikoisella innolla Nouseva Kansa kääntyy saksalaisia vastaan, joita, se myönnettäköön, on tullut maahamme odottamattoman paljon. Oli luonnollista, että meillä vapaussodan jälkeen vallinneet sekavat olot houkuttelivat tänne melkoisen joukon keinottelijoita. Mutta eikö heistä aikanaan kyllin usein varoitettu, eikö kansaa kehoitettu pitämään silmänsä avoinna ja tarmokkaasti kerääntymään hallituksensa ympärille vastustamaan laittomia yrityksiä? Siitä huolimatta tässä maassa suosittiin salakauppaa, lakimiehet ja tuomarit, joiden toki jo kunnian vaatimuksista olisi luullut vastustavan väärinkäytöksiä, antautuivat maatilahuijaukseen ja gulashien suuri joukko valmisteli toiminnallaan maaperää niille epäkohdille, jotka osittain vieläkin meitä rasittavat, luonnollisena seurauksena siveellisen selkärankamme puutteesta. Tyytyväisyydellä toteamme, ettei edes Nouseva Kansa pysty tästä syyttämään saksalaisia hallituspiirejä ja että sekin tunnustaa ne uudistukset ja mallikelpoiset maanviljelysjärjestelmät, jotka saksalaiset "riistäjät" ovat täällä toimeenpanneet.
Kerta kaikkiaan on maamme sisäinen olotila sellainen, että sen voidaan sanoa osoittavan yhtämittaista nousua nykyään vallitsevasta satunnaisesta pulasta huolimatta, eikä ole mitään syytä valitteluun. Sitä surkeampaa on, että on kokonaan unohdettu se tukala ulkopoliittinen asema, jossa nykyään elämme. Eikö enää muisteta, että hallituksen oli pakko myöntää Englannille ja Venäjälle erinäisiä kauppaa koskevia etuisuuksia riidan välttämiseksi? Eikö se arveluttava vaatimus, jonka Venäjä vastikään teki tahtoessaan vapaasatamia Suomen alueelta ja se tyytymättömyys, jolla Suomen päättävästi kieltävä vastaus otettiin vastaan itäisessä, mahtavaksi paisuneessa ja merelle pyrkivässä naapurimaassa, velvoita harkintaan ja tukahuta kaikkia niitä ääniä, jotka olevia epäkohtia liiotellen heikontavat maatamme ulkovaltojen silmissä? Nyt ovat sekä Englannin että Venäjän lehdet täynnä vääristeleviä uutisia, joiden ainoa tarkoitus on todistaa, että täällä ollaan tyytymättömiä ja että täällä kaivataan "suojelijoita". Silloin kyllä Venäjä, joka kiihkeästi kaipaa merta, ja Englanti, jonka muistista Muurmannin jupakka ei suinkaan ole hävinnyt, osaavat tehdä vaatimuksia, joista saattaa olla vaikeata selviytyä pelkällä päättäväisellä kiellolla.
Omituista oli panna merkille, että tämän artikkelin loppuosa sai ennustuksellisen luonteen ja että Venäjä, vakuutettuna maamme heikkoudesta ja sisäisestä rikkinäisyydestä, katsoi ajan sopivaksi ryhtyä toteuttamaan vapaasatama-aikeitaan ja pyrkimään merta kohti.
* * * * *
Vanhan kotinsa pihamaalta Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja kenraalimajuri Orri nousi huvilansa verannalle ja hetken hänen katseensa viipyi järven ulapalla, jonka hiljaiset laineet kisailivat kevätauringon kilossa ja jonka rannalla koivumetsä viherti puhkeavassa raikkaudessaan. Oli sentään ihanaa joskus olla lomalla, joskus heittää arkiset huolet. Sitten hän astui sisään ja avasi äitinsä huoneen oven.
Vanha nainen, joka ryppyisenä ja kalpeana makasi halvattuna rullatuolissaan, käänsi yhä vieläkin kauniit silmänsä suuren poikansa kasvoihin. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään ja vasenta kättään ja hänen puheensakin kävi kankeasti; koko oikea puoli oli aivan tunnoton ja hervoton.
— Kuinka voit, äiti? kysyi kenraali ihmeen lempeästi. — Minä siirrän tuolisi ikkunan ääreen. Siellä on mitä ihanin kevätpäivä.
Kenraalin kumartuessa tuolin yli, kohotti vanhus vaivaloisesti vapisevaa kättään, ja silitti poikansa karkeata tukkaa.
— Sinulla on jo hopeata hiuksissasi, hän sanoi.
— Mutta viikset ovat sitä komeammat, vastasi kenraali, pyyhkäisten leikillisesti tummaa huulipartaansa, joka teki hänen suunsa vieläkin lujemman näköiseksi. — Eikös vaan, äiti, vaikka naimaan lähtisin.
— Ohoi, vanhapoika! Se aika on ohi jo. Heikko häivähdys, kuin surun kaukainen varjo, kiiti yli sotilaallisten kasvojen. Niinkuin olisi menneitä muistoja lehahtanut mielikuvituksen piiriin. Mutta yhtähyvin saattoi se olla vain kevätpäivän heijastusta, sillä keveästi kenraali vastasi:
— Älä sano. Mistä sen tietää?
Ja sitten hän jatkoi, vaihtaakseen puheenaihetta.
— Luuletko, että uskallan avata ikkunan? Siellä on hyvin lämmin.
— Avaa pois. Kaipaankin niin kevään tuoksuja.
Tuskin oli kenraali saanut ruudun auki, kun äänekäs, lähenevä surina tunkeutui hänen korviinsa.
Sitten pöllähti loisto-auto mäen takaa. Orri tunsi sen heti oman esikuntansa vaunuksi.
Ihmeen nuorekkaana eversti Storm, ratsuväkidivisioonan esikuntapäällikkö, hyppäsi autosta ja astui ripein askelin verannalle, jossa kenraali häntä odotti.
— Terve! hän huudahti iloisesti. — Siunatkoon, kuinka on ihanaa, kun kerran saa puhua vapaasti, eikä tarvitse seisoa edessäsi asennossa. Mutta olipa se kyytiä! Tunnissa suoritin matkan.
— Etkä ilmoittanut mitään tulostasi.
— Vielä mitä! Siihen ei ollut aikaa, nyt on suuret asiat kyseessä.
Sinä istut heti autoon ja sillä hyvä.
— No, mikä nyt on hätänä?
— Ministerin puheille. Kerron matkalla tarkemmin. Alahan joutua.
Orri katsoi ihmeissään vanhaan ystäväänsä.
— Sinulla ei näy olevan aavistustakaan. Etkö ole seurannut sanomalehtiä? tämä kysyi.
— En. Koko viikon olen elänyt kuin erakko, välittämättä rahtuakaan maailman menosta.
— Voi veikkonen! Sota on ovella. Mutta jouduhan.
Kun Orri oli hyvästellyt äitiään, joka kyynelsilmin alistui yksinäisyytensä ikävään, ja astunut autoon, jatkoi eversti.
— Minä selitän lyhyesti: Muistathan vappumielenosoitukset, joita tehtiin kaikkialla Suomessa. No niin. Karjalan kannaksen rajakylissä oli syntynyt kahakka työväen ja sotilaiden välillä ja, miten ollakaan, siinä oli loppujen lopuksi pahanpäiväisesti piesty venäläinen vartiosotilas. Nyt on Ryssä lähettänyt hallitukselle nootin, jossa se aito venäläisellä kieroudella pyytää selitystä ja kysyy, onko sellaista joukkojen kerääntymistä rajalle pidettävä mobilisoimisena.
Kenraalin otsa rypistyi, mutta hän ei vastannut.
— Syntyi tietysti aikamoinen mieltenkuohu.
**318
Amiraali N. vaatii sotaa. Ministeri ei lausu mielipidettään ja yleisesikunnan päällikkö kannattaa sovittelevaa selitystä, samankaltaista kuin vapaasatamanootin vastaus oli. Jospa näkisit, kuinka salonkiupseerien nenänpää on valkeana. Sinut unohdettiin kokonaan, kunnes huomautin asiasta. Ja tiedätkö, silloin leimasi rauhanpuolue sinut kansan villitsijäksi.
— Kuinka niin?
— Nouseva Kansa on julkaissut laajan selostuksen siitä, kuinka sinä vappuna olit moittinut hallitusta ja sotaväen oloja ja kannattanut kansan tyytymättömyyttä, mutta senhän tiedätkin.
— Vai niin. Ja sitä käytetään nyt aseena.
— Tietysti. Sinut on ristitty talonpoikaiskenraaliksi.
— Tiedätkö, se minä olenkin. Ja sitä ovat hekin, kun vaaran paikka tulee. Olivat ainakin vapaussodassa. Mutta mitä sanoo kuningas?
— Ministerin luona sen nyt kuulet. Sanotaan hänen loukkaantuneen venäläisten hävyttömyydestä.
* * * * *
— Mutta ajatelkaahan, hyvät herrat! Jos meidän vartiollemme olisi tapahtunut sama, mikä nyt on kohdannut venäläistä, niin tietysti mekin vaatisimme selityksen, huudahti yleisesikunnan päällikkö, jalkaväen kenraali B.
— Herra kenraali, on ero, millä tavalla selitystä pyydetään, vastasi Orri. — Minun mielestäni tämä on loukkaus, jota Suomen nuori kuningaskunta ei voi sietää entiseltä sortajaltaan.
— Sellaista niistä tulee, kansankokouksista, joita kenraali Orri niin suosii, huomautti I divisioonan hintelä ja kalvakas päällikkö pisteliäästi.
— Niin, kieltämättä ovat sisäiset olomme niin sekavat tällä haavaa, että minäkin suuresti epäilen, voidaanko sotaan missään tapauksessa ryhtyä. Elintarpeista vallitsee puute, kansa napisee ja on tyytymätön hallitukseen, sehän nähtiin vappuna. Mitenkä sitten, jos se saa kuulla, että hallitus on kevytmielisesti antautunut sotaan, joka kenties olisi ollut vältettävissä, huomautti juro ja vakava II divisioonan päällikkö, kenraalimajuri L.
Silloin sanoi ministeri, pieni, hillitty, terävä, mutta harvapuheinen mies, joka tähän saakka oli vaiennut.
— Mikäli se yleensä on estettävissä.
— Pyydän kannattaa Teidän Ylhäisyyttänne, huudahti Orri vilpittömästi, nopeasti tajuttuaan ministerin tarkoituksen.
Syntyi hiljaisuus. Vain sivummalta kuului tarpeettoman äänekkäitä kuiskauksia "suosion tavoittelijasta."
Ovi avautui ja sotilaallinen ääni ilmoitti:
— Hänen Ylhäisyytensä Kansleri!
Sitten asettuivat vartiosotilaat suorina kuin kynttilät kummankin ovenpuoliskon ääreen ja sotaneuvosto nousi seisomaan.
Kun Hänen Ylhäisyytensä oli kätellyt läsnäolevia, lausui hän juhlallisesti:
— Otaksun, että herrat tuntevat tilanteen. Isku tulee odottamatta, sitä ei käy kieltäminen. Sentähden minä toivon, että herrat suoraan ja peittelemättä lausuvat mielipiteensä tästä kysymyksestä. —
Hän oli kookas, korkea-otsainen ja majesteetillisesti vaikuttava mies, jonka säännöllisissä, vaikka karkeissa piirteissä oli eräänlainen luja ja miehekäs kauneus.
Syntyi hiljaisuus, eikä kukaan näyttänyt olevan halukas alkamaan. Vihdoin nousi kenraali Orri, suunnaten palavat silmänsä kansleriin, jota hänen pistävä katseensa miltei kiusasi.
— Teidän Ylhäisyytenne. Venäjällä on viime, aikoina tapahtunut voimakas nousu. Tämä ihmeellinen maa, joka on niin rikas luonnontuotteista, niin avara ja monijakoinen, on kaikkina aikoina osoittanut elinvoimaa ja joustavuutta, jota tuskin on yhdelläkään muulla valtakunnalla. Miten sekavat olot siellä ovatkin vallinneet, miten monipäisenä ja hapuilevana vallankumous onkin yhä uusiutuvine jaksoineen raivonnut, kaikesta huolimatta on Venäjä kyennyt selviytymään sekasortoisesta tilastaan. Nyt on saatu yleistä luottamusta nauttiva hallitus, maa on hämmästyttävän nopeasti toipunut ja alkaa koota voimiaan. Muinainen suuruus kangastelee sen mielessä tarunomaisena sankariaikana. Sen valtauspyyteet heräävät, se ei voi enää hillitä katkeruuttaan maailmansodan aikaisten iskujen, nöyryytysten ja alueellisten menetysten johdosta. Sen saaliinhimoiset silmät kääntyvät taas Suomea kohti, sen ahnas koura ojentuu Itämeren maakuntiin, jotka tosin ovat Preussin kanssa personaaliunioonissa, mutta joiden sisäiset levottomuudet se tyytyväisenä panee merkille. Niiden vaikeiden olosuhteiden takia, joissa Suomi nyt elää, on se katsonut ajan sopivaksi, ja alkaa riitaisuudet. Minun nähdäkseni on nootti aivan tahallisesti viskattu haaste, jonka suhteen on turhaa ryhtyä sovittaviin selityksiin. Se on päivän selvä vastaus vapaasatamakieltoomme. Se on sitäpaitsi loukkaus Suomen kuningaskunnalle; se vaatii pikaista liikekannallepanoa ja siihen on suoraan vastattava, että Suomi on nyt, joskaan ei ennemmin, ryhtynyt toimenpiteisiin, joiden merkityksen pitäisi selvitä Venäjälle ilman röyhkeitä kyselyjä. Sitäpaitsi uskon, että vaikka kuinka koettaisimme selittää asiaa, vaikka kuinka nöyrtyisimme, niin Venäjä ei pitäisi selityksiämme tyydyttävinä. Sen tarkoitus on kerta kaikkiaan synnyttää riitaa. Senvuoksi pyydän mielipiteenäni lausua, että Hänen Majesteettinsa viipymättä tekisi Eduskunnalle, joka parahiksi on koolla, ehdotuksen liikekannalle-panosta ja sodan alkamisesta.
— Teidän Ylhäisyytenne. Pyydän lämpimästi kannattaa kenraali Orria, sanoi amiraali N., kun Orri oli lopettanut. Sitten pyysi yleisesikunnan päällikkö puheenvuoroa.
— Teidän Ylhäisyytenne. En tahdo kieltää, ettei Venäjän nootti olisi julkea. Kuitenkin täytyy minun viitata siihen tosiasiaan, että jos Suomelle olisi sattunut samanlainen seikka, niin Hänen Majesteettinsa hallitus kieltämättä olisi vaatinut selitystä. Se, mikä saa minut kannattamaan rauhallisia sovintoyrityksiä, on kansan nykyinen tyytymättömyys oleviin oloihin ja elintarvepula. Olen vakuutettu, että sotamiehet menevät rintamalle vain väkipakolla ja että suuria levottomuuksia puhkeaa maassa, olletikin, kun saadaan kuulla, että sotaan on syöksytty ehdoin tahdoin, yrittämättäkään sitä torjua. Sitävastoin, jos tapahtuu, kuten edellinen puhuja oletti, että Venäjä selityksistä huolimatta alottaa sodan, voidaan vedota kansan isänmaanrakkauteen ja saada se luopumaan nykyisestä, hallitusta vieroksuvasta kannastaan. Kannatan siis sanalla sanoen sovinnollista vastausnoottia.
— Kannatetaan, kuului taampaa kuin kansankokouksessa.
Silloin nousi Orri uudelleen.
— Teidän Ylhäisyytenne. Vallitsee kyllä puute elintarpeista, mutta varmasti luulee kenraali B. tyytymättömien joukkoa paljon suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. Pyydän vakuuttaa, että poikkeustapauksista huolimatta, jommoisista minkään kansan loistokausikaan ei ole ollut vapaa, vallitsee Suomessa suurin piirtein katsoen isänmaallisen innostuksen ja kansallisen yhteistunnon aika, jota on turha maalata synkin värein. Valtion on sitäpaitsi elätettävä tyytymättömät kuitenkin. Työtä sillä ei riitä kylliksi antaa, siis lähtekööt joutilaat sotaan, jossa suut vähenevät (naurua!). Sitäpaitsi olen vakuutettu siitä, että vanha viha perivihollistamme kohtaan saa pikkuriitaisuudet unohtumaan ja sotilaat innostumaan. Olen myöskin varma, että selviydymme, taistelusta kunnialla. Ja silloin voidaan venäläisten runsaista varastoista ottaa, mitä maa kipeimmin kaipaa.
— Luotatteko niin Suomen sotaväkeen, jonka suhteen kenraali B. asettui jotakuinkin epäilevälle kannalle? kysyi kansleri.
— Luotan Suomen ratsuväkidivisioonaan, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi
Orri hillitysti, mutta ylpeästi.
Silloin vaihtoivat kansleri ja ministeri salaperäisen, merkitsevän katseen.
— Tahdon vieläkin esiintuoda kaksi seikkaa, alotti esikuntapäällikkö uudelleen. — Ensinnäkin, onko sanottu, että eduskunta myöntyy sotaan? Olen vakuutettu siitä, että sosialistit panevat vastaan kynsin hampain ja syyttävät "saksalaisten metkuista" hallitusta. Toiseksi, Suomella on vain mitätön saaristolaivasto, kun sitävastoin Venäjän laivasto on paremmassa kunnossa kuin konsanaan. Heikot voimamme täytyy kaikki kulettaa rintamalle. Entäpä, jos Venäjä laivoillaan laskee kymmenkunta divisioonaa rintaman selkäpuolelle? Millä me sen estämme ja mitä me teemme näille divisiooneille, semminkin jos ne lasketaan eri paikkoihin?
Silloin hypähti amiraali N. pystyyn, muistamatta hillitä itseään ja huudahti:
— Entäs Warénin upottajat!
Ministerin otsalle ilmaantui terävä ryppy, Orri kääntyi nopeasti amiraaliin päin ja muut läsnäolijat kohottivat hämmästyneenä kulmakarvojaan. Amiraali tuli hämilleen ja vaikeni nolostuneena. Ainoastaan kansleri pysyi arvokkaan tyynenä ja kääntyi ministerin puoleen.
— Te ette vielä ole sanonut mielipidettänne; kenraali. Minusta näyttävät täällä muuten äänet jakautuvan tasan kummallekin puolelle.
— Minäkö? Minä kyllä kannatan sotapuoluetta, vastasi ministeri hiljaa ja vaatimattomasti, kuin olisi se ollut luonnollisinta maailmassa.
— Se ratkaisee asian, sanoi kansleri päättävästi. Mutta vielä oli kenraali Orrilla jotakin sanottavaa.
— Teidän Ylhäisyytenne. Sen johdosta, että täällä äsken huomautettiin sosialistien mahdollisesti vastustavan sotaa, rohkenen viitata siihen kansansuosioon, jota minulla on kunnia nauttia ja joka on antanut minulle talonpoikaiskenraalin lisänimen. Jos Teidän Ylhäisyytenne pitää suotavana, että senjälkeen kuin Hänen Ylhäisyytensä ministeri on eduskunnalle asiallisesti tehnyt selkoa tilanteesta, minä, sodan jyrkimpänä kannattajana, selitän ajatuskantani edustajille, olen ilolla tarjoava palvelustani.
Orrin rohkeat sanat hämmästyttivät läsnäolijoita ja heikko värähdys huomattiin kanslerin kasvoilla. Syntyi hiljaisuus. Silloin sanoi sotaministeri kuivasti…
— Teidän Ylhäisyytenne. Pidän kysymyksenalaista esiintymistä aivan välttämättömänä.
Samassa ovi aukeni, ja lähetti astui sisään ja antoi sotaministerille pikasähkösanoman.
Syntyi hiljaisuus, vain paperi kahahteli lukijan käsissä. Hänen piirteistään ei voinut huomata kuin tyytyväistä rauhallisuutta. Sitten hän sanoi ikäänkuin hyvilleen tullen ja niin levollisesti, kuin olisi tahtonut ilmoittaa, että veli kirjoitti ja pyyteli sanomaan terveisiä:
— Hyvät herrat! Viipurin tiedusteluosaston päällikkö sähköttää tässä, että Venäjä mobilisoi kaikessa hiljaisuudessa.