III.
Ratsuväkidivisioona.
Oli määrätty liikekannalle-pano.
Oli julistettu sota Venäjälle.
Ja mikä ihmeellisintä: Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja, kenraalimajuri Orri, "kansanvillitsijä", "vasemmistomies", "radikalisti", "laumain suosion tavoittelija" ja "talonpoikaiskenraali" oli nimitetty Karjalan kannaksen rintamapäälliköksi ja hänen käsiinsä oli uskottu hyökkäysalote. Tämä johtui siitä, ettei yleisesikunnan päällikkö, ollessaan sotaan nähden kokonaan eri käsityskannalla, katsonut voivansa ottaa vastuuta niskoilleen.
Reservi oli kutsuttu aseisiin. Vuoristo-prikaati oli jo lähtenyt Karjalan kannakselle, I divisioona Laatokan pohjoispuolelle ja II divisioona Äänisjärven ja Vienan meren väli-alueelle. Sen johdosta, että vallitsi tavaton vaunujen puute, sai ratsuväkidivisioona, s.o. varsinainen miehistö lähteä maanteitse rintamalle, vain raskas kuormasto ja tykistö lähetettiin junalla.
Korkealla kummulla seisoi Suomen armeijan ylipäällikkö Hänen Majesteettinsa Kuningas kiikari kädessä, lukuisten esikuntaupseerien ympäröimänä. Hänen rinnallaan oli kenraali Orri, suorana ja ryhdikkäänä kuten aina; käskevillä kasvoillaan tuikea pingoitus.
Sivummalla seisoi tuhatmääräinen yleisö, kiehuen kuin muurahaispesä ja vinhasti heiluttaen nenäliinojaan. Kellä oli puoliso tuossa lähtevässä joukossa, kellä sulhanen, veli, poika, joka kenties viimeisen kerran oli omaistensa näkyvissä ja sitten hävisi ainiaaksi sodan nieleviin kauhuihin. Naisilla oli kyyneleet silmissä ja moni vanha äiti oli purskahtanut lohduttomaan itkuun, mutta etu-alalle kohosivat kuitenkin voimakas innostus ja isänmaallinen juhlamieli.
Mutta avaralla kentällä viipyi divisioona itse, liikkumattomana kuin jättiläismäinen veistokuvaryhmä ja viimeisilleen järjestettynä. Varsinaisten rivistöjen takana näkyi tummempi ratsupionieripataljoona, sitten panssariautojen kiiltävä rivi, sitten tykistö ja vihdoin kuormastokolonna. Etäämpää näyttivät joukot tinasotamiehiltä, kiiltävissä ruumiinmukaisissa panssareissaan, jotka violettiin vivahtaen säihkyivät kuuman kesäpäivän auringossa. Ja sivummalla välkkyi ryhmä pieniä, mitättömän näköisiä, uudenaikaisia lentokoneita, joiden nopeudesta ja tavattomasta liikkuvaisuudesta oli kierrellyt niin tarumaisia huhuja.
Katsojan valtasi hämmästys. Maailmansota oli selvästi osoittanut, että ratsujoukkojen loisto-aika oli ollut ja mennyt. Mitä siis teki Suomi tällaisella valtavalla divisioonalla, mihin se aikoi käyttää tätä muuhun armeijaan verraten suhdattoman monilukuista osastoa? Ja kuinka oli selitettävissä, että tällä divisioonalla oli oma tykistö, uusi ja suuri, jota ei koskaan oltu nähty? Kuinka oli sillä omat pionierinsa ja rakennustarvevarastonsa? Nehän tavallisesti kuuluivat jalkaväkijoukkoihin?
Yleisö muisti, kuinka salamyhkäistä tämän divisioonan harjoittelukin oli ollut. Yhtään saksalaista ei koskaan ollut kuulunut ratsuväen komennuskuntaan. Oli kokonaan noudatettu kenraali Orrin järjestelmää ja harjoitusaluekin oli ollut kaukana ja syrjäisessä seudussa. Sitten muistettiin ne peltihaarniskat, joita miesten, vieläpä hevostenkin oli täytynyt harjoituksissa pitää ja jotka olivat kiusanneet varsinkin ratsuja. Se oli herättänyt yleistä naurua ja ivaten oli kysytty, luuliko kenraali Orri noiden peltipaitojen jollain tavoin suojelevan vihollisen tulta vastaan.
* * * * *
Kun Hänen Majesteettinsa oli hyvästellyt divisioonaa ja antanut sille lähtösiunauksensa, lähtivät ratsumiehet liikkeelle.
Etumaisena ratsasti eversti Storm kiireestä kantapäähän haarniskoituna, suorana tulisen orhinsa seljässä istuen. Sitten seurasivat rykmentit eskadroonarivistöissä, kääntyen kentän laidassa maantielle ja muodostaen siellä tavallisen ratsastuskolonnan.
Vasta läheltä saattoi paremmin nähdä varustuksen. Haarniska oli tehty kapeista, joustavista vanteista ja taipuili ruumiin mukaan kuin trikoo; päässä oli töyhdöllä varustettu kaski, joka suojasi kaulan ja niskan, mutta joka kasvojen kohdalla harveni pienisilmäiseksi verkoksi ja jossa silmiä varten oli soikeat reiät. Samanlainen kiinteä panssari peitti ratsut kauttaaltaan ja ne näyttivät omituisilta metalli-eläimiltä, jonkinlaisilta koneilta, joiden sirot liikkeet kuitenkin todistivat elollista alkuperää. Satulassa oli kullakin pieni konekivääri; toisilla riippui karabini seljässä, toisilla oli pistokeihäät, toisilla pitkät sapelit. Kaikkialla välkkyili sama hopeanhohtoinen, violettiin vivahtava metalli, jonka pinnalla saattoi nähdä kevyttä huurua, kun tiivistyneen hengityksen jäljeltä.
Kun he kunniaa tehden sivuuttivat Hänen Majesteettinsa, joka loistavin silmin seurasi heidän kulkuaan, sanoi tämä kenraali Orrille:
— Tämähän tuo mieleen jättiläismäiset uuden maailman turnajaiset.
— Ei mikään ole niin vanhaa, ettei se kerran uusiintuisi, Teidän Majesteettinne. — Mutta minusta he muistuttavat enemmän roomalaisia, kilpi vain puuttuu. Ja näihin roomalaisiin minä luotan, kenraali vastasi.
— Merkillistä. Maailmansodassa käytettiin ratsujoukkoja vain tiedusteluun ja äkkiyllätyksiin.
— Yllätyksiin niitä nytkin tullaan käyttämään, Teidän
Majesteettinne, sanoi Orri hillitysti.
Yleisön valtasi outo hurmio, kun se katseli tätä loistavaa divisioonaa. Yhtäkkiä alkoi kuulua äänekkäitä huutoja, jotka hukkuivat yleiseen meluun ja kavioiden töminään. Mutta sitten vyöryi tuhansista kurkuista sekava, jatkuvasti eteenpäin kulkeva ja ikäänkuin kauan moneen kertaan toistuva toivotus.
— Eläköön isänmaa!
Tuhannet kädet heiluttivat lakkeja, nenäliinoja, puiden lehväisiä oksia. Ja sitten seurasi toinen huuto kuin syväin vetten pauhu:
— Eläköön kuningas!
Kun huumaava melu oli tauonnut, kuului matala, lyhyt, synkkä ja iskevä mörähdys, syvällä, miesäänellä lausuttu ja niin valtavan voimakas, että yleisö jäi liikkumattomana seisomaan, ymmärtämättä mitään. Mutta sitten, ikäänkuin jälestäpäin, viipyi korvissa tuon äänen vaikutus ja sanat selvenivät:
— Voittoon tai kuolemaan!
Sotilaat olivat siten huutaneet.
Sitten seurasivat ratsu-pionierit, jotka tunsi tummemmasta haarniskastaan ja mustasta kaskitöyhdöstään; heidän satulassaan ja vyötäisillään riippui monenlaisia työkaluja ja heillä oli kaikilla karabiini Sitten tykistö ja panssari-autot.
Tykit olivat sijoitetut moottorivaunuihin ja näyttivät tavattoman keveiltä harmaassa peltisuojuksessaan. Vain vuoristotykkejä vetivät hevoset, mutta nytkin tavalla, jota ei koskaan oltu kuviteltu. Yksi ainoa hevonen liikutteli 15 cm haupitsia keveästi kuin kilparattaita. Mitään tällaista ei yleisö ollut osannut odottaa. Se puhkesi äänekkäihin ihastuksen huutoihin, jotka tuon tuostakin yhä uudistuivat. Jotkut olivat tietävinään, että valtio oli pitänyt kaiken tähän asti salassa ja harjoituttanut tykkiväen, muutamia vannotettuja lukuunottamatta, vanhamallisilla kanuunoilla. Toiset muistelivat Muurmannin jupakkaa ja niitä salaperäisiä huhuja, joita englantilaiset silloin olivat levitelleet, väittäessään suomalaisten kuljettaneen suuria tykkejä louhisille, paksun lumen peittämille tuntureille.
Panssari-autot liikkuivat kuin perhot. Ne olivat siroja rakenteeltaan uudenaikaisine pikatykkeineen, ja ivallisia huomautuksia tehden yleisö muisti vanhanaikaisia, kömpelöitä voimavaunuja maailmansodan ajalta. Sitten seurasivat ampumatarvevaunut ja kuormasto ja ne olivat ainoat raskaat ja vanhettuneen vaikutuksen jättävät kolonnat tässä loistavassa kevytaseisessa divisioonassa.
Ylpeydestä paisui katselijain rinta ja he alkoivat uskoa voittoon. Isänmaallinen hurmio oli kuivannut naisten kyyneleet. Silmät hehkuivat, posket punottivat ja keskustelu liikehti tuhatpäisenä vanhoissa sankarimuistoissa. Tämä kaikki oli Suomen! Näin pitkälle oli nuori kuningaskunta jo ehtinyt! —
Hänen Majesteettinsa hyvästeli Orria kädestä ja tämä nousi kevyesti panssaroituun, hoikkaan, miltei sikaarinmuotoiseen autoonsa. Silloin valtava huuto vavahutti tannerta ja kiiri ilmassa kuin ukon jylinä:
— Eläköön kenraali Orri ja Suomen ratsuväki!
Orri nousi autossaan seisomaan, vei käden ohimolleen ja huusi hirveällä, terävällä äänellään:
— Eläköön isänmaa!
Vielä kauan sen jälkeen kun moottori jo sätkytti täydellä voimalla ja auto huristi hurjaa kyytiä, kuului väkijoukon suosionosoitusten myrsky ja yhä uusiintuvat huudot kuin maininkien kaukainen pauhu.
* * * * *
Sitten pyrähtivät lentokoneet ilmaan keveinä kuin pääskyt. Niiden omituinen, kiiltävä panssari välkkyi auringon kimalteessa kaikissa sateenkaaren väreissä ja kun äänensammuttajat oli väännetty paikoilleen, kuului moottorien humu niin vaimentuneena kuin tuulen humina kaukaisesta metsästä. Ne kiertivät suuressa kehässä kentän, jolla poistuva yleisö parveili epäsäännöllisissä ryhmissä, kasvot kohotettuina ylöspäin, nenäliinoja, lakkeja ja huiveja heilutellen ja tuon tuostakin innostuksesta huudahtaen. Sitten suuntasivat ne huimaavan nopean kulkunsa suoraan itää kohti.
Yksi niistä oli kuitenkin jäänyt kentän laitaan, suojaiseen paikkaan, sille kohtaa, jossa puisto alkoi ja varjoiset hiekkakäytävät sukelsivat vehmaan pensaston siimekseen. Samassa nähtiin yksinäisen ja ikäänkuin jälkeenjääneen ratsumiehen kiitävän täyttä laukkaa ohi kentän, sitä tietä kohti, jota divisioonia, vastikään oli lähtenyt kulkemaan.
Kun ratsastaja oli saavuttanut divisioonan esikunnan, pysäytti hän huohottavan hevosensa eversti Stormin eteen, vei käden ohimolleen ja odotti.
— No, luutnantti Vahlberg! Kuinka olette täällä? Entä koneenne? eversti kysyi.
— Moottorin sytyttäjä on epäkunnossa, enkä voinut lähteä. Tulin ilmoittamaan siitä herra everstille. Samalla pyydän kysyä, saanko viipyä kaupungissa ne pari tuntia, jotka korjaus vaatii. Luulen voivani vastata siitä, että määrä-aikana, klo 6, olen sovitulla paikalla, kuten toisetkin.
Eversti katsoi häneen terävästi ja viivytteli vastaustaan.
— Aamulla varhain te tulitte Helsingistä, eikö niin? Ettekö silloin huomannut vikaa?
— En, herra eversti.
Luutnantti oli käynyt helakan punaiseksi kasvoiltaan.
Syntyi hiljaisuus.
— Vai niin. Lähtönne myöhästyy pari tuntia — lähes yhtä pitkän ajan kuin Helsingistä tuleva junakin, sanoi eversti vihdoin omituisella äänellä.
Silloin luutnantin katse painui maahan; hän ei vastannut.
Eversti kannusti hevostaan.
— Olkaa. Mutta vastaatte siitä, että klo 6 olette määräpaikalla.
Ja kun hän mennessään vastasi luutnantin kunniantekoon, sävähti hänen iloisista silmäkulmistaan veitikkamainen sädekimppu. —
Hämillään luutnantti Vahlberg ratsasti takaisin kentälle. Hän sitoi hevosensa aitaan, ruohoiselle paikalle ja lähti itse puistoon, painuen syvälle syrjäiseen sopukkaan. Hetken hän istui penkillä paperossia poltellen. Sitten alkoi hiekkakäytävältä kuulua hätäisten askelten rapse ja nuori nainen kiiti vinhaa vauhtia eteenpäin.
Huudahdus! Nuoret lepäsivät toistensa sylissä ja vieno ääni kuiskaili.
— Voi Arttur. Minä luulin, että sinä olit jo mennyt ja olin hirveän levoton. Juna oli niin paljon myöhässä.
Luutnantti hymyili miellyttävällä tavallaan.
— Lupasinhan sanoa sinulle jäähyväiset, Maria. Mutta isäsi arvasi.
Hän tietää…