IV.
Hyökkäys.
Senjohdosta että ryssät olivat jo aikaisemmin olleet varoillaan ja väijyneet sopivaa tilaisuutta, olivat he heti valmiina hyökkäämään.
Suomalaiset rajavartio-osastot, jotka vihollisen tuhatpäisten laumain oli onnistunut yllättää, perääntyivät vastahakoisesti ja ikäänkuin karhu päätään ravistellen. Oli mahdotonta kestää sitä hirvittävää granaattisadetta, minkä ryssäin hyvinvarustettu, uudenaikainen tykistö sylki kidastaan. Vihollisjoukot tunkeutuivat yli rajan, valloittivat rataa Terijoelle saakka ja heidän rintamansa kulki maantien suunnassa Terijoelta Lintulaan, kääntyi siitä jokivartta pitkin Siiralaan ja edelleen pohjoista kohti Raudun itäpuolitse siihen mutkaan, jossa Taipaleen joki yhtyy Suvantoon. Metsäpirtin olivat he jo valloittaneet.
Vasta sille linjalle saivat vuoristoprikaati ja Karjalan reservijoukot heidät pysäytettyä. Sitten ehtikin jo paikalle Suomen ratsuväkidivisioona.
* * * * *
Kenraali Orri istui päämajassa edessään suuri kartta, tuon tuostakin tehden mittauksia harpillaan ja lyijykynällä merkiten kartalle ristejä ja numeroituja neliöitä. Silloin astui eversti Storm huoneeseen kädessään joukko piirustuksia ja lehtisiä.
— Minä en ymmärrä, hän alotti, millä välillä ne ovat ehtineet rakentaa näin täydellisen juoksuhautasysteemin. Katsohan näitä valokuvia, luutnantti Vahlbergin ottamia muuten. Niissä näkyy kämppiäkin paikkapaikoin.
— Entäs varastopaikat ja muonituskeskukset?
— Ne on tähän kartalle niin tarkkaan merkityt, että ei juuri ole toivomisen varaa.
Kenraali tarkasteli hetken papereita.
— Jos näihin voi luottaa, niin luutnantti Vahlberg on tehnyt hyvää työtä, hän sanoi.
— Minä seurasin hänen lentoaan kiikarilla niin kauan kuin mahdollista. Se oli liioittelematta ihmeellisintä, mitä koskaan olen nähnyt. Hän oli arveluttavan matalalla ja kiiti läpi sellaisen shrapnelli-sateen, että en enää luullut hänen pelastuvan.
Kenraali ei vastannut, hän silmäili yhä miettiväisenä paperia.
— Ja onko kukin rykmentti nyt saanut näistä tarkat, aluettaan koskevat jäljennökset?
— On.
— Entäs muuten? Ovatko asianomaiset päälliköt nyt täydellisesti selvillä tehtävistään?
— Tarkempia ohjeita on mahdotonta antaa.
— Hyvä.
— Ja kuitenkin minä hieman pelkään.
— Kuinka niin? kysyi kenraali kulmiaan kohottaen.
— Minä pelkään, että omissa joukoissamme syntyy hajaannus ja ettei niitä voidakaan määräpaikalla saada järjestymään yhteiseen rintamaan. He kiihtyvät takaa-ajossa.
Orri mietti hetken.
— Eikö jokaiselle rykmentille ja jokaiselle eskadroonalle ole annettu mitä jyrkin määräys, mihin paikkaan heidän on pysähdyttävä ja kuinka heidän on asetuttava? Sanoinhan nimenomaan, että olkoonpa takaa-ajo kuinka edullista tahansa, määrätyssä paikassa se on keskeytettävä. Nykyisiin oloihin ei enää sovellu maailmansodan yhtämittaisen, hillittömän vainoomisen teoria. Jokainen rykmentti, jokainen osasto tietää, mihin asti se saa mennä. Siten syntyy itsestään uusi rintama, joka on järjestettävä ennenkuin lähdetään eteenpäin.
— Ajattelen lähettejä. Onnettomuuksista ei saa jatkuvasti tietää.
— Ei tarvitsekaan. Ja suurempia onnettomuuksia ei synny, eikä saa syntyä. Kun uusi rintamalinja on saavutettu, on lähettien toiminta itsestään selvää… Pionierit on jaettu eri eskadroonille?
— On.
— Se on kyllä miltei tarpeetonta, mutta saattaahan olla varovainen. Toista olisi, jos ottaisimme tykit mukaan, mutta nyt niistä ei ole hyötyä. Muonitusasian sinä olet järjestänyt?
— Olen.
— No sitten on hyvä. Kaikki riippuu vain siitä, pääsemmekö hiljaa ja huomaamatta alkuun. Jos ryssä huomaa liian aikaisin, syntyy tarpeetonta mieshukkaa tykkitulen takia.
Kenraali vaikeni hetkeksi ja tarjosi Stormille sikarin.
— Minä menen kolmannen rykmentin mukana. Sen, jonka määränä on ryssäin prikaatiesikunta. Sinä siis jäät hoitamaan täältäkäsin koko yritystä?
Storm hämmästyi ja vastasi kiihkeästi.
— Minä! Johan nyt jotakin! Jos ei kaikki mene mielesi mukaan, niin millä minä sen vastaan? Huudat taas kuin jalopeura.
— Jäät hoitamaan hyökkäystä, toisti kenraali yhtä levollisesti.
Silloin eversti Storm löi kantapäänsä yhteen ja vastasi.
— Kuten käskette, herra kenraali.
Orri puhalsi pitkän, ohuen sauhusuihkun ja siristi silmiään.
— Minä, näetkös, haluan olla mukana tässä ensimäisessä leikissä. Olen tämän hetken takia siksi paljon ahertanut. Muista, ettei jalkaväki lähde liian aikaisin ja että se pysyy suojassa tykkitulelta. Sen määrä on vain puhdistaa jälkiä ja korjata saalis talteen. Minä tiedän, että tämän retken jälkeen ei meitä ainakaan nälkä enää vaivaa.
* * * * *
Vaikka kesäyö oli kutakuinkin valvas, pimensi sitä sade, joka rankkana valui taivaalta. Tätä olikin kenraali Orri hartaasti odottanut.
Kolmas ratsuväkirykmentti seisoi valmiina, jakautuneena pitkään ketjuun, ja niin puiden suojaan kätkeytyneenä kuin suinkin mahdollista. Miesten ja ratsujen haarniskaa peitti kenttäharmaa verho, ainoastaan konekiväärien piiput ja pistinkeihäiden kärjet kiilsivät himmeästi harmaassa hämärässä. Vallitsi kuolon hiljaisuus, vain levottomat sydämet takoivat.
Jo parina päivänä olikin taistelu ollut tyyten seisauksissa. Kumpikin puolue makasi kuin vaaniva tiikeri, koukistuneena, valmiina hyppyyn, kavalin silmin etsien vastustajassaan arkaa kohtaa. Kumpikin puolue hautoi suunnitelmiaan. Miehestä mieheen kulki kuiskaus: — Kenraali on itse mukana. Se vaikutti kuin huumaava juoma ja jokainen oli valmiina panemaan kaikkensa alttiiksi.
Vihdoin kuului hiljainen lähtökäsky, joka kuiskauksena kiiti läpi ketjun. Kantapäät painuivat hevoshaarniskain kannusnastoihin, ratsut karkasivat kahdelle jalalle ja sitten tuulena eteenpäin, säikähtäen haltijainsa kovakouraista kohtelua. Omat piikkilangat oli jo edeltäkäsin hiljaa irrotettu. Satumaisella nopeudella rykmentti kiiti yli puolueettoman alueen. Sapelit, joiden violettiin välkkyvät terät loimusivat kuin tulenkielekkeet, katkoivat ryssän lankaesteitä kuin rihmaa ja kun ratsujen jalat olivat panssaroidut, eivät okaat voineet niihin tunkeutua, vaikka hämääntyneet piikkilankakiemurat tavattomasti estivätkin kulkua.
Vihollinen oli ällistyksen lamauttama. Tykkituli oli nyt jo myöhäistä, se olisi vahingoittanut omia miehiä. Ja alussa eivät ryssät tahtoneet älytä; ampua kivääreilläänkään, siinä määrin outo hyökkäys heidät yllätti. Sitten alkoivat kuularuiskut rätistä ja luoteja vinkui sankkana pilvenä, edestä ja sivulta. Ratsumiehet eivät ampuneet; mutta kauhukseen ryssät huomasivat, ettei heistä kaatunut juuri kukaan ja että he nopeasti lähenivät. Käsigranaateilla oli parempi teho, joku ratsu suistui nurin ja omistaja sai turvautua jalkoihinsa. Mutta se oli jo myöhäistä. Useissa paikoin ratsumiehet olivat jo ennättäneet yli haudan ja kuolemattomina kuin jumalat he ruiskuttivat surmaa satulainsa konekivääreistä.
Silloin valtasi ryssän mieletön pelko ja pakokauhu. He heittivät aseensa, huusivat armoa ojennetuin käsivarsin, tekivät ristinmerkkejä rintoihinsa ja syöksyivät kuin hajanainen lammaslauma metsiin, soille, pensastoihin, mikä minnekin.
Mutta ratsumiehet eivät heistä välittäneet. He painalsivat eteenpäin. Erityisesti tarkoitusta varten muodostetut tykkiosastot syöksyivät venäläisten patterien kimppuun, surmasivat miehet ja käänsivät tykkien tulen sekasortoisena pakenevaa vihollista kohden, joka luonnon alkeellisista vaistoista pyrki laumoittumaan.
Toiset kiitivät yhä eteenpäin, miltei kauhistuen tätä murhan mäiskettä ja yhtäpaljon hurjaa johtajaansa, kenraalia, jonka silmät leimusivat kuin tuli ja sieraimet laajenivat ja värisivät kuin raivostuneen pedon. Kuormastot, joiden paikan lentäjät olivat merkinneet, vallattiin, mutta jätettiin sen jälkeen oman onnensa nojaan ja yhä vain painuttiin eteenpäin.
Siinä oli esikunnan maja! Ryssäin lähetti kiiruhti henkensä edestä, ehtiäkseen toimittaa päällikkönsä turvaan. Mutta se oli jo myöhäistä. Hirveät ratsumiehet tunkeutuivat joka taholle, eikä poispääsyä ollut mistään.
Akkunoista paukkuivat kauhistuneiden upseerien revolverit. Se oli turhaa! Kuulat kilpistyivät voimattomina haarniskoista ja putosivat maahan. Kenraali Orri, joka riehui kuin hornan henki, huusi hirveällä, kaikuvalla äänellään:
— Antautukaa!
Silloin upseerit ja prikaatikenraali nostivat kalpeina kätensä.
Toiset tuhosivat sillävälin reservijoukot, jotka turhaan yrittivät ehtiä pakoon. Heidät hajoitettiin kuin akanat tuuleen, ainoastaan heidän elintarpeensa ja kuormastonsa säästettiin.
Kaikkialla kuului ammuntaa, huutoja, rukouksia, voivotuksia, ryskettä, sakkasuisten hevosten huohotusta ja veristen kavioiden töminää.
* * * * *
Oli saavuttu sille paikalle, jonka kenraali Orri oli määrännyt kiinnekohdaksi ja uudeksi rintamalinjaksi. Nyt ei ollut muuta työtä kuin odottaa viestejä naapurirykmenteiltä ja sitten oman jalkaväen hidasta saapumista, jota puhdistus ja saaliin korjaus viivytti, vaikka se olikin järjestetty erikoisten komppanioiden tehtäväksi.
Kenraali Orri istui ratsullaan liikkumattomana kuin kuva ja kuunteli taistelun jälkimaininkeja kylmä ja välinpitämätön ilme käskevillä kasvoillaan, joiden edestä hän oli vetänyt syrjään kaskin suojaverkon.
Nuori, siro ratsumies nelisti hänen luoksensa ja ilmoitti kunniaa tehden:
— Herra kenraali, II:sen rykmentin lähetti on saapunut.
— Hyvä, käske hänet tänne.
Silloin kuului ilmassa pahaa-ennustava humina. Jutkahdus! Huumaava pamaus…
Kenraali Orri lensi monta syltä ratsullaan… Kun sotilaat ehtivät hänen luokseen, luulivat he, että heidän päällikkönsä oli kuollut.