V.
Savuavat kaupungit.
Loppu-heinäkuun lämmin yö oli kiehtovana levittäytynyt yli Helsingin.
Vieno ja lauhkea henkäys tulvahti sisään sairaalan avoimesta ikkunasta ja liikutti unisesti valkeita kaihtimia, joiden takana, suuressa maljakossa, ruusut tuhlasivat tuoksuaan.
Sängyssä lepäsi laihtunut ja kalvakka mies, jonka kasvoilla hämärästä huolimatta saattoi huomata nopeaa ilmeiden vaihtelua ja jonka vaalentuneet huulet liikahtelivat unessa. Sivummalla, vuoteen pään peitossa, niin ettei sairas saattanut häntä nähdä, istui vaaleakutrinen sisar, niin liikkumattomana kuin kuva, suurilla, sielukkailla silmillään tarkkaavasti seuraten nukkuvan eleitä, joista kuvastui kiihkeyttä.
Yhtäkkiä sairas kavahti istualleen ja harhaileva katse kulki ympäri huoneen; sitten kuului syvä huokaus ja hän jäi epämukavaan asentoonsa, hajamielisenä eteensä tuijottaen.
Silloin laskeutuivat lempeät kädet hänen harteilleen, painaen hänet takaisin makaavaan asentoon, ja vieno ääni kysyi.
— Mikä teidän on, kenraali?
— Näen unta, potilas vastasi. — Mutta yhäkö te valvotte täällä?
— On määrätty, ettei kenraalia saa jättää yksin.
— Niin, mutta herätessäni näen aina teidät. Tehän uuvutte.
Tumma puna karkasi nuoren naisen kukkamaisille kasvoille.
— Ei ollenkaan. Yö on niin lumoava.
Syntyi hiljaisuus. Sairaan katse jäykkeni taas tuijotukseen ja hänen huomaamattaan sisar vetäytyi entiselle, syrjäiselle paikalleen.
Potilaan unesta ei kuitenkaan tullut mitään. Hän vääntelehti levottomana. Kiihkeitä mielikuvia syntyi ja katosi, ja toisinaan hän oli ryhtyä kyselemään jotakin. Sitten hän muisti, miten niukkoja vastauksia hänelle annettiin ja alistui tohtorin määräyksiin.
Kului puoli tuntia. Kello löi kerran… Sitten se löi kahdesti.
Hiljaisten askelten kahinaa kuului matolta ja äskeinen, kuiskaava ääni kysyi.
— Ettekö nuku kenraali? Tahdotteko, että annan teille unijuomaa?
— En tahdo, kiitos. Aamulla tuntuu ilkeältä… Nyt minun on hyvä olla… Ettekö sano minulle mitään?
— Mitä sitten?
— Jotakin, mitä tahansa. Kuin unen läpi olen kuullut aivotärähdyksestä, sisäisestä verenvuodosta, tai sen tapaisesta… Mutta en ole enää sairas, heikko vaan. Minä janoan tietoja.
Sisar katsoi maahan ja hänen pitkien ripsiensä varjot tekivät madonnamaisiksi hänen soikeat kasvonsa, joiden piirteet hämärä omituisesti pehmensi. Hän vaikeni.
— Jotakin viime päiväin tapahtumia? pyysi sairas hiljaa.
— Tohtori on kieltänyt, vastasi lempeä ääni.
— Jotakin sodasta? intti sairas yhä.
Silloin sisar nosti silmänsä, jotka päilyivät kuin metsälähteet.
— Teidät on ylennetty kenraaliluutnantiksi ja olette saaneet sinisen ristin ensimäisen luokan merkin. Hänen Majesteettinsa kävi eilen täällä, mutta te nukuitte, eikä hän tahtonut häiritä.
Väsynyt hymy värähteli potilaan kasvoilla.
— Niinkö, mutta sitä en tarkoittanut… Jotakin rintamalta.
— Eversti Storm on myöskin saanut ristin.
— Mutta taistelut, taistelut? Käsitättehän. Sisaren katse väistyi ja pari kertaa silmät rävähtivät. Hänen vastauksensa viipyi tuokion.
— Te kiihdytte, kenraali. Pyydän, nukkukaa. Ehkä kuitenkin laitan teille juoman?
— En tahdo, sairas alistuneesti vastasi, huokaisten pitkään ja tyyten vaieten.
Sitten tottuneet, lempeät kädet järjestivät hellävaroen hänen peitettään ja lämmin henkäys lehahti hänen kasvoilleen. Hän seurasi sormien notkeita liikkeitä; omituinen, hyväilevä tunne lämmitti häntä, kun hän tunsi noiden kauniiden käsien kosketuksen. Hämärä, utuinen onnen aavistus täytti hänen sydämensä. Mutta nopeasti se katosi. Entisyys sukeltausi herkistyneeseen mielikuvitukseen ja hän muisti ikänsä.
Yön hiljaiset hetket vaelsivat hitaasti ohitse. Kello löi taaskin…
Silloin kuului kumea jyrähdys. Sairaalan perustukset vapisivat ja ruudut helisivät akkunoissa. Sitten seurasi toinen… kolmas.
Sairas kavahti istumaan.
— Mitä se on? hän kysyi.
Solakka, kalpea tyttö seisoi pelästyneenä vuoteen ääressä, kykenemättä vastaamaan.
Taas pamauksia, nyt jo aivan lähellä… yhä uusia, yhä tiheämmin…
Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi… Kumeaa pauhua kuului ulkoa…
Sitten äänekästä huutoa, kirkaisuja, voivotuksia.
— Ryssän laivasto… Helsinkiä pommitetaan! potilas huudahti, ponnistaen ylös vuoteestaan, ollenkaan muistamatta sairautensa vaatimuksia.
— Voi kenraali, ette te jaksa nousta, kuului väräjävä ääni hänen viereltään.
Sairas ei tuntunut sitä huomaavankaan.
— Kuinka se on mahdollista? Mitä tehdään Suomenlinnassa? Kuinka ne osuvat tänne asti? mutisi kenraali kiihtyneenä.
— Voi, kenraali, mitä se on?
Pauhu ja jyrähdykset kasvoivat yhä valtavammiksi. Silloin tällöin leimahteli kirkkaita salamoita… Nuori nainen väänteli onnettomana käsiään.
— Neiti, tahdon pukeutua, kuului terävä ääni, joka oli saanut entisen, käskevän sävynsä.
* * * * *
Granaattisade oli hirvittävä ja, jos mahdollista, yhä se tuntui kiihtyvän. Kivitaloista lenteli suuria kappaleita ilmaan, hajoten tuhansiksi palasiksi, jotka huristen putoilivat ohikulkijoiden päälle. Suuria rakennuksia sortui ja luhistui raunioiksi. Kaikki ikkunat olivat tuhansina säpäleinä ja kitkerä savu häälyi siellä täällä kuin levoton huntu.
Heti alussa valot sammuivat. Söörnäinen näytti olevan yhtenä ainoana tulimerenä, josta valtava, tummanpunainen pilvi vyöryi kuin laviini yli kaupungin. Katajanokasta ei enää ollut kuin rauniot jälellä ja yhä infernaalinen pauhu kasvoi. Sytytyspommit räjähtivät kuin suunnattomat raketit, ruiskuttaen ympärilleen öljyä, joka heti leimahti liekkeihin. Granaatinkappaleet vonkuivat ja hurisivat viiltävin äänin, kimmahtaessaan ilmaan talojen seinistä tai katujen kivitykseltä. Shrapnellit pihisivät ja sylkivät raesateena surmaansa.
Nopeasti kadut täyttyivät ihmisistä. Kaikki huusivat ja kirkuivat, kasvot muodottomina kauhusta ja silmät luonnottoman avoimina ja jähmettyneinä. Puolialastomat äidit kantoivat pienokaisiaan käsivarsillaan ja juoksivat kuin raivottaret hajanaisin hapsin. Kaduilla virtasi paksu, mustanpunainen veri, joka sekaantui hiekkaan ja muodostui hirvittäväksi, tahmeaksi velliksi, tarttuen jalkoihin. Irtautuneita käsiä, ruumiinosia ja löyhkääviä sisälmyksiä oli kaikkialla, maassa, ilmassa, portailla, puhelinjohdoista riippumassa. Ihmisiä kuoli sadottain ja henkiinjääneet kiipeilivät mielettömän kauhun vallassa yli ruumisröykkiöiden, jotka vielä olivat lämpimiä, liikehtiviä ja höyrysivät tulipalojen kaameassa kajastuksessa.
Syntyi hirveä ahdinko. Automobiilit törisivät kuin kuoleva härkä ja ajoivat sokeassa vimmansa yli elävien ja kuolleiden, kunnes juuttuivat kiinni ruumissohjuun, tai hajosivat sirpaleiksi. Irtonaisia hevosia nelisti edestakaisin valittavasti hirnuen, silmät tuskasta loimuten ja suut sakassa. Säälimättä ihmiset tallasivat toisiaan ja puristivat ystäviään kuoliaaksi pyrkiessään eteenpäin, tietämättä minne. Toiset repivät tukkaansa ja kirkuivat, tulipunaisina kasvoiltaan, toiset löivät rintoihinsa ja huusivat jumalan nimeä, toiset ulvoivat kuin eläimet. Jotkut olivat istuutuneet portaille tai särkyneiden ajopelien jäännöksille ja nauroivat ääneen, suu ammollaan, katseessa jäykkä tylsyys ja lasimainen kiilto. Muuan nuori tyttö suuteli sulhastaan, joka lepäsi katukivityksellä muodottomaksi ruhjoutuneena, yhä uudestaan ja uudestaan, hymyillen onnellisen näköisenä. Eräs herra kylvi ruusuja ruumiskasalle, tuhkanharmaana kasvoiltaan, mutta tyynenä. Ja Kansallispankin portailla istuen puolialaston äiti imetti verentahraamaa, kuollutta lastaan, jolla ei enää ollut jalkoja, edestakaisin ruumistaan heiluttaen.
Vähitellen huudot etääntyivät ja hiljenivät. Kadut muuttuivat autioiksi jähmetyttävässä kaameudessaan. Kuninkaallisen palatsin rauniot yhä loimusivat, mutta Senaatin talo ja Nikolain kirkko olivat tuntemattomiksi murskautuneet.
Torilla oli Aleksanteri II:sen patsas viskautunut kauas paikoiltaan. Sen alta näkyi vaaleansinistä silkkipukua ja valkea, hieno, jalokivisormusten koristama käsi, jonka etusormi vielä liikkui.
* * * * *
Valjuna kuin vahakuva kenraali Orri nousi autostaan ja hoippui vaivaloisesti lentoaseman pieneen sairaalaan, jonne hänelle heti varattiin ylihoitajattaren huone lepopaikaksi. Muutamia sotilaita oli kerääntynyt sivummalle, ja he katselivat vaieten hänen kulkuaan. Heidän joukostaan tunsi kenraali luutnantti Vahlbergin, joka seisoi käsi siteessä ja kunniaa tehden tervehti.
Kenraali viittasi hänet luokseen.
— Te olette haavoittunut, luutnantti? hän kysyi.
— Käsi vain on sijoiltaan, Teidän Ylhäisyytenne.
Vastauksen kunnioittava loppumaininta tuntui kenraalista oudolta, mutta heti hän muisti ylennyksensä.
— Seuratkaa minua, hän sanoi.
Kun he olivat ehtineet huoneeseen ja Orri oli asettunut vuoteelle, sallimatta riisua itseään, kysyi hän lentäjältä.
— Tahdotteko selittää minulle, mitä tämä oikein on ja kuinka tällainen on mahdollista?
— Se oli Englannin laivasto, Teidän Ylhäisyytenne.
— Englannin?
— Niin. Englanti on julistanut Suomelle sodan.
— Pyydän, selittäkää tarkemmin.
— Jo ennen Teidän Ylhäisyytenne hyökkäystä Karjalan kannaksella, oli Englanti lähettänyt hallitukselle nootin, jossa se uhkaavalla tavalla vaati selitystä erinäisten taloudellisten etujensa menettämisestä. Tuo menetys oli tietysti johtunut Suomen sotatilaan julistamisesta, ja selvästi saattoi huomata, että ainoa tarkoitus oli etsiä riitaa ja välien katkeamista. Syntyi mielten kuohua ja Suomen hallitus vastasi niin myönteisesti kuin mahdollista, melkeinpä nöyrästi. Siitä huolimatta Englanti lähetti ultimaattumin, eikä sotaa enää mitenkään voitu välttää.
— Sen kyllä ymmärtää, kenraali keskeytti. — Englantia kirvelsi
Muurmanin jupakan nöyryytykset.
Sitten luutnantti jatkoi:
— Nyt on Englannin laivasto, yhdistyneenä venäläiseen laivastoon, pommittanut kaikki Suomen rantakaupungit raunioiksi. Kansleri on kuollut Helsingissä. Viipurissa on yleisesikunnan päällikkö haavoittunut ja upseereja on mennyt sadottain. Kaikki hallituksen asiakirjat ja arkistot ovat tietysti tuhkana, mutta kuningas on kuitenkin pelastunut.
— Mutta kuinka tämä on mahdollista? Kuinka Englannin laivasto on voinut päästä Suomenlahteen?
— Tanskan salmien kautta. Saarivaltakunta on kylmäverisesti antanut uhkavaatimuksen Tanskalle, luvaten heti julistaa sodan, ellei laivastoa vapaasti päästettäisi salmien läpi.
— Mutta entä Saksa? Mitä Saksa siitä sanoo?
— Siihen on vaikeampi vastata. Huhupuheina kerrotaan, että Ranska ja Englanti ovat uhkailleet sille sotaa, mikäli se yrittää sekaantua tähän juttuun. Ehkä Saksa on maailmansodasta vielä väsynyt ja pelkää uutta katastrofia.
— Ei, niin ei ole asia. Mutta Saksa on tiennyt. Se on luottanut
War…
Kenraali vaikeni äkkiä ja jatkoi vasta tuokion kuluttua.
— Mutta sittenkään minä en ymmärrä. Vaikka nyt tyytyisi teidän selitykseenne, niin miten on mahdollista, että Englanti on päässyt niin lähelle? Mitä amiraali N. on ajatellut? Kuinka hän on sallinut Englannin tehdä tuollaisen hirmutyön?
— Teidän Ylhäisyytenne. Eihän Suomella ole kuin mitätön saaristolaivasto. Englanti on tiennyt sen varsin hyvin.
— Oho! Entäs upott…, kenraali kiihtyneenä huudahti, mutta vaikeni taaskin, tuikeasti vilkaisten nuoreen luutnanttiin. Syntyi äänettömyys. —
— Turun lentoasemalla tiedettiin sitäpaitsi kertoa, että englantilaiset ovat pommittaneet uskomattoman kaukaa, ainakin 80 kilometrin päästä, jonkunlaisilla uusimallisilla konetykeillä, joiden ampumanopeus on kauhistuttava. Venäläiset ovat olleet Viipurin kimpussa, mutta siitä ei ole tullut paljon mitään ja ainakin kymmenen laivaa on heiltä mennyt.
— Ahaa! No sitten käsitän, miksi Suomenlinna ei ole voinut mitään. Mutta amiraali, amiraali? Mitä hän on ajatellut? Minkätähden hän on nukkunut?
Luutnantti ei käsittänyt ja vaikeni.
— Laivathan ovat olleet kokonaan näkymättömissä, sanoi hän vihdoin.
— Ja tietysti menneet tiehensä, eikö niin?
— Ne saivat hälinän ja kauhun vallitessa laskettua maihin noin 3 divisioonaa jalkaväkeä, jonnekin Hangon lähettyville. Ja mikä merkillisintä, tämä maihinlasku tapahtui ihan onnellisesti ja vaivatta. En ymmärrä mitä amiraali on ajatellut, kun kuljetuslaivoista kuitenkaan yksikään ei palannut. Pari osui miinaan, mutta toiset upotettiin. Vahinko vain, että ne olivat jo tyhjentäneet lastinsa.
Kenraalin silmissä välähti omituisesti, ikäänkuin ilo.
— Vai niin, sanoi hän kuivasti. Sitten hän lisäsi.
— Ja entä nämä divisioonat? Tiedättekö niistä mitään?
— Juuri sieltä tullessani loukkasin käteni, Teidän Ylhäisyytenne. Kenraalimajuri Storm on niitä vastassa. Mutta hänellä on mukanaan vain yksi rykmentti ratsuväkeä ja kevyt moottori-tykistö. Hän on viivästynyt, kun rata oli alkumatkasta rikki.
— Se riittää, kenraali vastasi mietteissään. Tietämättä, tarkoittivatko sanat rykmenttiä vai hänen selitystään, luutnantti löi kantapäänsä yhteen ja poistui.
Silloin sairas vaipui lopen väsyneenä ja kuumeen piinaamin poskipäin vuoteelle.