VI.
Kurjuuden rintama.
Muutamia päiviä hirveän pommituksen jälkeen kulki poikki koko Etelä-Suomen määrätön ihmisjono, sekava, hajanainen kurjuuden rintama. Sen päälinja oli sillä maantiellä, joka lähtien Turusta johtaa Hämeenlinnan kautta Lappeenrantaan ja sieltä Viipuriin.
Tuhansittain oli kodittomiksi joutuneita jäänyt jo etelämmäksi, hajaantuen maalaispitäjiin ja kyliin, mutta valtava enemmistö pyrki yhä pohjoista kohti, kuvaamattoman kauhun ja kurjuuden vallassa.
He olivat ryhmittyneet noin satamiehisiin laumoihin, jotka vaelsivat kuin nälkäinen ryysykomppania, etsien ruokaa, vaatteita, kattoa päänsä päälle. Näitä seurasivat kuormastot, suurimmaksi osaksi varastettujen tai ryöstettyjen hevosluuskien vetäminä, ja niissä oli sekaisin lumppuja, ruokatavaraa, puolittain särkyneitä astioita, mutta etupäässä haavoittuneita, joiden vihlova valitus alituisesti jatkui. Ei ollut lääkäreitä, ei lääke-aineita, sidetarpeita tai sairaanhoitajia. Ystävät ja omaiset kietoivat onnettomia rääsyihin, kykenemättä heidän tuskiaan lieventämään. Uskomattoman nopeasti alkoivat taudit levitä. Ja takaa uhkasivat englantilaiset divisioonat, joiden maihinnoususta pöyristyttävät huhut tiesivät kertoa.
Maalaisilta ei riittänyt ruokaa noille kurjille, jotka hajaantuivat kyliin, itkivät, rukoilivat armahdusta tai ääneti tuijottivat synkin silmin. Useissa paikoin syntyi verisiä kahakoita, kun kodittomat alkoivat harjoittaa oman käden oikeutta. Perunamaat raiskattiin, herneenvarret riistettiin juurineen maasta ja suurten kartanoiden puutarhat tallattiin autioiksi. Toiset rukoilivat haavoittuneiden ja sairaiden puolesta, mutta heitä ei kuultu, ja itsesäilytysvaisto teki ihmiset julmiksi kuin pedot.
Hallitus, joka oli siirtynyt Tampereelle, antoi julistuksia, joissa se velvoitti talolliset manttaaliluvun mukaan ottamaan hätääkärsiviä luokseen. Sotilaita lähetettiin pieninä osastoina pitämään kuria ja haavoittuneille järjestettiin suuria tilapäisiä sairaaloita. Rautateillä tarjottiin vapaat matkat niille, joilla oli sukulaisia tai tuttavia muualla Suomessa ja ylimääräisiä junia puhkui alinomaa asemilla.
Siitä huolimatta saattoi joukossa nähdä miltei alastomia ihmisiä, jotka olivat kietoneet likaisia ryysyjä ympärilleen, palohaavain runtelemia kasvoja ja liikuttavia, kammoa herättäviä mielipuolia, joista toiset nauroivat kaameaa, tylsää naurua.
* * * * *
Ryysyläislauma painui mäeltä alavaa tietä pitkin kylään. He olivat vaistomaisesti järjestyneet jonkinlaiseen riviin, joka kiemurrellen kuin virta seurasi tien polvekkeita. Toiset jättäytyivät jälkeen, lopen uupuneina, pyrkiäkseen hetkeksi perässä tulevan kuormaston ajopeleihin, varsinkin äidit, jotka vapisevin käsin kantoivat lapsiaan.
Kuormastosta kuului valitus ja voihke ja alituinen riita.
— Alas rattailta, että toisetkin pääsevät!
— Sehän vedättää itseään kuin ruustinna!
— Päästäkää uusia, taikka!
Muuan kalpea vaimo, jonka hiukset tuli oli miltei tyyten polttanut ja joka sylissään piteli haavoittunutta, nelivuotiasta poikaansa, rukoili vapisevin äänin.
— Armahtakaa minua.
— Alas vaan, kyllä jo riittää!
— Vuoronsa kullakin!
— Kyllä sinä jo aikasi olet istunut. Vaimo toisti yhä uudestaan:
— Armahtakaa minua, en jaksa enää.
Mutta kiihkeät, suonikkaat kädet kiskoivat hänet alas kuorman päältä, jonka edessä hevonen puuskutti verestävin silmin. Silloin hän puhkesi hysteeriseen itkuun ja painui tiepuoleen taakkoineen, joka nukkui posket purppuraisina, tummaripsiset silmät ummessa, vaaleat kiharat hienopintaiselle otsalle valuneina, tietämättä mitään tästä kauheudesta, jonka elokuun ihana luonto kätki uhkuvaan, kypsyvään kukkeuteensa. —
— Tuolla on Orrin talo, kuului kimeä ääni.
— Missä?
— Tuoko, jossa on koivuja pihalla? — Ja uusi huvila vieressä?
Väkijoukko miltei pysähtyi katsomaan tuota viehkeätä huvilaa, jonka köynnösten kiertämät ikkunat säihkyivät laskevan auringon purppurassa.
— Senkö kenraalin? hutisi joku etäämpää.
— Verihurtan?
— Joka on syynä kaikkeen!
— Kirous hänen ylitseen!
Silloin muuan pitkä, synkän näköinen mies, jonka intohimoinen suu oli syvien vakojen ympäröimä, hyppäsi tiepuolessa olevalle kivelle ja huusi voimakkaasti.
— Ihmisraukat!
Syntyi äänettömyys ja joukko odotti ahnaasti.
— Voi tätä kurjuutta, kuului heikosti kuormastosta. Sitten kivelle hypännyt mies jatkoi:
— Veljet ja sisaret! Kuka on syypää tähän kurjuuteen? Kuka on saattanut sen aikaan, että Suomenlahden rannikolla, Viipurista Turkuun saakka kaikki kaupungit ovat raunioina? Kuka on vikapää tuhansien viattomien kuolemaan, tuhansien kodittomuuteen ja nälkään, koko meidän kurjuuteemme? Kuka on siihen syypää?
Puhuja vaikeni ja tuijotti joukkoon synkin silmin.
— Hallitus!
— Valtaherrat!
— Kuningas! huusi kiihtynyt lauma.
Sitten mies kiven päällä jatkoi.
— Kuningas, hallitus, niin! Uhalla syöksi hallitus meidät sotaan, kun se ensin oli saattanut kansan äärimmäiseen hätään, kun se oli riistänyt meiltä maan ja luovuttanut sen vieraille, kun se oli saanut joukkointohimot kiihtymään, niin että huumaantunut köyhälistö tuli loukanneeksi vieraan maan sotilaita. Se ei koettanutkaan rauhallista selvitysten tietä. Se tahtoi kääntää laumojen katseen syrjään omasta kurjuudesta, jota se oli voimaton ja haluton korjaamaan. Se tahtoi sotatilaan julistamisella tukkia huutavat äänet. Se tahtoi ajaa liiat suut taisteluihin kuolemaan.
Taas puhuja vaikeni ja hänen hypnotisoiva, nälkäinen katseensa tutki laumaa. Käsiä ojentui nyrkkiin puristettuina; kuului sekavia äännähdyksiä.
— Oikein puhut!
— Konnamaista!
— Ne tahtovat köyhälistön kuolemaa.
Sitten puhuja jatkoi, jos mahdollista, vieläkin painokkaammin.
— Mutta kuningas ei voinut alottaa sotaa ilman eduskunnan suostumusta. Kuka voitti sosialidemokraattisen puolueen jäsenet huumaavilla valheillaan ja vaijensi heidän vastuksensa? Kuka käytti väärin omistamaansa kansan suosiota? Kuka sai kavalalla esiintymisellään koko eduskunnan hurmaantumaan veritekoihin? Kuka saattoi sotapuolueen ministerineuvostossa voittoon?… Kansalaiset! Se oli kenraali Orri! Se oli hän, jonka talo nyt kimaltelee koskemattomana auringon kullassa. Kirous hänen ylitseen!
— Kirous hänen ylitseen! toisti raivostunut joukko.
— Vaietkaa, vaietkaa! Hänhän on itse kuoleman kielissä, kuului jostakin yksinäinen huudahdus. Mutta se hukkui kuohuvan lauman mörähdyksiin ja uhkaaviin sadatuksiin.
— Hän on tappanut puolisoni! — Hän on murhannut lapseni!
— Koko perheeni ja kotini on hän polttanut!
— Kirous, kirous hänen ylitseen! Tyytymättömästi muristen väkijoukko vaelsi eteenpäin ja sen uhkaavista eleistä saattoi jo aavistaa pahaa. Vain harvat poikkesivat kylän taloihin. Heitä johti kuin yhteinen laumavaisto, laumaintohimo, joka oli kasvanut peloittavaksi näläksi, kostonjanoksi, mutta josta kukaan ei ollut selvillä, vaikka tunsikin sen huumaavan kiihoituksen. Säleaidan ääreen joukko pysähtyi, ikäänkuin sisäisen käskyn määräyksestä. Syntyi omituinen, painostava hiljaisuus. Sitä kesti tuokion. Sitten äskeinen puhuja astui aidan luo ja kiskaisi rajusti säleen poikki.
Kuului kiljahdus, joka jatkui ja toistui. Silmänräpäyksessä olivat jäntevät kädet repineet aidan kappaleiksi. Kuin nälkäinen petolauma joukko syöksyi puutarhaan, kiskaisten irti, mitä käteen sattui, marjapensaita, kukkia, istutuksia. Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi. Pelästynyt palvelusväki juoksi kauhusta kalpeana metsää kohti. Pellolta palaavat rengit pysähtyivät ja jäivät suu ammollaan katsomaan tätä hävitystä. —
Savu alkoi tupruta sakeana, harmaana pilvenä ikkunoista.
— Kurjat raukat, mitä te teette! kuului äänekäs huuto väkijoukosta. Päät kääntyivät katsomaan ja silmissä välähti se omituinen arkuus, joka rikoksentekijöille on ominaista. Sama pieni mies, joka tielläkin oli koettanut puolustaa kenraalia, seisoi puutarhan penkillä, kalman kalpeana ja niin rajusti hengittäen, ettei hän voinut puhua.
— Voi teitä raukkoja, kähisi hän yhä uudestaan hampaitaan kiristellen. Mutta väkijoukko karjui raivokkaana:
— Haa! Herrain kätyri!
— Mene sotaan!
— Orri on polttanut minun kotini. Saakoon nyt itse maistaa miltä se tuntuu!
— Kiveä kiven päälle ei saa jättää verihurtan pesään!
— Kirous hänen ylitseen!
Silloin pieni mies tukki käsin korvansa ja pakeni. —
Liekit leimusivat jo korkealla ja väkijoukko vetääntyi kauemmas, hurmaantuneena ja ikäänkuin humalassa seuraten tulen hävitystyötä. Haavoittuneiden valitukset, väsymys ja nälkä olivat unohtuneet ja tuon tuostakin kuului tyytyväisiä, katkerasti vahingoniloisia huudahduksia.
— Se on oikein murhaajalle!
— Se on oikein kansan pettäjälle ja valehtelijalle!
Mutta vielä äänekkäämmin kuului takaa huuto.
— Sotilaat tulevat!
Joukon valtasi sanaton kauhu. Mutta pako oli jo myöhäistä.
Ratsumiehet ehtivät paikalle ja julmistunut päällikkö karjaisi:
— Seis! Joka liikkuu, on kuoleman oma! Syntyi kaamea hiljaisuus. Yhä kasvavat tulenloimot heittivät alati vaihtelevan kajastuksen hämärtyvään iltaan, valaisten ryysyjoukon synkkiä, pelokkaita kasvoja…
Silloin kuului palavasta huvilasta kimeä, sydäntäsärkevä parkaisu… Kauhu kiiti kylminä väreinä läpi sotilaiden ruumiin. Läpi tulen ryntäsivät rohkeimmat sisään. He toivat mukanaan vanhan, puolipalaneen naisen, jonka he olivat löytäneet makaamasta huoneensa lattialla.
Jotkut tiesivät, että hän oli Orrin äiti.
* * * * *
Samassa huristi loisto-auto hurjaa kyytiä paikalle. —
Kenraali ei ollut viihtynyt lentoaseman sairaalassa Hän tuntui ikäänkuin aavistelevan jotakin.
— En tahdo olla täällä. Viekää minut kotiin. Äitini on siellä ihan yksin, oli hän sanonut.
Tohtori oli koettanut estellä, mutta kenraali oli inttänyt vastaan.
— Siellä minun on parempi. Ja äitini on siellä yksin. Ja niin oli hän lähtenyt. —
Jo kaukaa olivat hulmuavat liekit herättäneet hänessä pelkoa. Hän oli yhtämittaa kiirehtänyt kuljettajaa ja lisännyt sitten:
— Äitini on siellä yksin.
Nyt hyppäsi hän vaunuista kuin rajutuuli, Heikkoutensa unohtaen.
Mutta äkkiä hän hätkähti ja jäi seisomaan kuin maahan juurtuneena.
Sotilaat siinä kantoivat hänen äitinsä ruumista. Hän kumartui
nopeasti yli rakkaan vanhuksen ja huomasi, että henki oli mennyt.
Silloin leimahti hänen painuneisiin silmiinsä kamala tuli ja hirveällä äänellään, jonka kovuus kasvoi entiseen voimaansa, hän huusi:
— Voi teitä, konnat! Yksikään teistä ei vältä kuolemaa.
Sitten katseli hän kauan aikaa äitiään, tuijottavin, jäykin silmin, mutta ihmeen levollisena kasvoiltaan. Väkijoukko seisoi hievahtamatta. Sotilaat olivat perusasennossa.
Vihdoin, pitkän ajan kuluttua kenraali sanoi.
— Mitä teki teille tämä vanha nainen?… Tämä halvattu, yksinäinen vaimo?… Tämä vanha vaimo… joka oli minun äitini?
Hänen voimakas äänensä oli hiljentynyt ja menettänyt käskevän sävynsä. Syvä tuska piili sen hillityssä värinässä.
Kun lauma näki hänet sellaisena kuin hän siinä seisoi, levollisena ja ryhdikkäänä kuten aina, mutta valjuna kasvoiltaan, silmät ihmeen loistavina ja syvinä ja laihtuneet posket, joille kajastus heitti häälyviä varjoja, kuopallaan, valtasi sen häpeänsekainen katumus ja katseet painuivat maahan.
Pitkiä hetkiä kului. Kukaan ei liikahtanut, kukaan ei uskaltanut kuiskata. Vain tulipalo humisi ja ryskyi ja kipunat sinkoilivat taivasta kohti… Sitten alkoi kuulua nyyhkytystä, tukahtuneita purskauksia sieltä, täältä… Naiset, jotka äsken olivat riehuneet kaikkein hurjimmin, itkivät ääneen. Useiden miestenkin silmät kostuivat ja heidän huulensa vapisivat. Kaikkialla kohosi ilmoille ruikutus ja voihke. Joukkointohimo oli saanut luonnollisen loppunsa.
Kenraali kohotti kulmiaan ja hänen piirteensä kovenivat.
— Korjatkaa ruumis, hän määräsi kylmästi. Sitten astui hän autoonsa ja käski kuljettajaa pyörtämään.
Vasta istuuduttuaan hän huomasi, että hänen jäsenensä vapisivat väsymyksestä.