VII.
Pietarin valtaus.
Niiden hyökkäysten aikana, jotka kenraali Orri oli Karjalan kannaksella alottanut ja joita nykyinen kenraalimajuri Storm innostuneena ja omalla vastuullaan oli jatkanut, oli rintamalinja siirtynyt siten, että se nykyään kulki Malaja Vologodskaja järven pohjoisrantaa ja jokivartta pitkin Dibuniin, siitä Toksovoon ja edelleen itää kohti, päätyen Laatokkaan noin parin peninkulman päässä Pähkinälinnasta. Asema oli venäläisille kieltämättä edullinen, Pietarin—Pähkinälinnan rata tarjosi loistavia kuljetusmahdollisuuksia. Saaliina oli saatu yli 900 tykkiä, joista Storm nauraen oli huomauttanut: "Noilla ei tee mitään. Me valamme ne auroiksi." Tämän lisäksi oli otettu 14 tuhatta vankia, lähes 20 tuhatta kivääriä, suuria ampumatarvevarastoja ja lukuisia vaununlasteja elintarpeita.
Koko tänä aikana olivat Laatokan pohjoispuolella ja Vienan rannalla olevat divisioonat pysyneet miltei paikallaan, horjumattomassa puolustusasemassa. "Sinne saa sijoittaa reserviväkeä. Ei meillä ole varaa pidentää rintamaa", oli Orri sanonut, kieltäen etenemisyritykset.
Sitten oli tapahtunut rannikkokaupunkien hirveä katastrofi ja taistelutoimet idässä olivat seisahtuneet. Venäläiset kokoilivat voimiaan ja tarvitsivat aikaa toipuakseen, kenraali Orri makasi sairaana. Storm oli lähtenyt englantilaisia divisiooneja vastaan. Oli syntynyt hiljainen asema ja väijytyssota pikkukahakoineen, turhine pommituksilleen ja patrullihyökkäyksineen.
Vihdoin Storm palasi. Hänen retkensä oli jäänyt kummallisen hiljaisuuden ja salaperäisyyden varjoon. Tiedettiin hänen olleen kiivaassa taistelussa englantilaisten kanssa Hangon lähettyvillä pienine joukkoineen. Sanomalehdet olivat kertoneet vihollisen hirmuisesta tykkitulesta, mutta vaienneet sitten kokonaan, kenties rauhoittaakseen pakenevia kodittomien laumoja. Sitten ratsuväkirykmentti palasi, mutta yhä jatkui äänettömyys. Englantilaisista divisioonista ei puhuttu enää sanaakaan, ainoastaan sotilaat kertoivat pöyristyttäviä juttuja, joita ei kukaan uskonut, lukuunottamatta taistelualueiden paikallisväestöä, jota viralliselta taholta kiellettiin levittelemästä "perättömiä huhuja".
Sitten palasi kenraali Orri rintamalle.
* * * * *
— Korjausosaston päällikkö on ilmoittanut, että koko osasto, yhteensä 21 tuhatta miestä, on lähtökunnossa varustuksineen, sanoi Storm.
— Hyvä on, Orri vastasi. — Entä? oma divisioonasi?
— Se on valmiina, kuului kuiva vastaus.
Orri katsoi miettiväisenä merelle päin.
— Kronstadt on tehnyt meille paljon kiusaa pommituksellaan, sanoi hän verkalleen. — Katsotaanpas vieläkö sitä jatkuu.
Sitten vilkaisi hän kelloaan ja käden liike paljasti hänen jännityksensä, jota kasvoista ei voinut "huomata.
— Saat lähteä, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunut sävy ei jäänyt
Stormilta huomaamatta.
— Näkemiin! toivotti toinen väkinäisesti naurahtaen.
Tunti oli täysi ja kentältä, katkoisesta paikasta pyrähti kymmenen suurta, harmaata lentokonetta, joiden omituinen kori oli täynnä pyöreitä, kiiltäviä palloja. Melkein samaan aikaan lähti yhtä monta pientä, kevyttä, uusimallista lentäjää. — Sivummalla, kallion suojaaman varastovajan ääressä, näkyi vielä kaksikymmentä suurta ja kymmenen pientä konetta. Lentäjät kohosivat huimaavan korkealle ja katosivat… Sitten lähtivät seuraavat kymmenen suurta lintua…
Kun ensimäiset olivat saapuneet Kronstadtin kohdalle, alkoivat ne pyöriä tiheissä ympyröissä, äärettömän korkealla. Mutta niiden yläpuolella kieppuivat pienet koneet, keveinä ja liikkuvina kuin pääskyt.
Alkoi kuulua yhä taajenevia, kumeita räjähdyksiä. Savupatsaita kohosi linnoituksesta… Siellä täällä leiskuivat jo tulenkielekkeet korkealle ilmaan…
Kun ensimäiset kymmenen lentäjää olivat pudottaneet pomminsa, lähtivät he takaisin ja seuraavat siirtyivät tilalle. Sillä aikaa oli kolmas kymmenryhmä lähtenyt liikkeelle ja sivuutti palaajat puolimatkassa.
Yhä jatkui kumeita jyrähdyksiä, yhä vuorottelivat ryhmät. Vihollisen tykistö ampui vimmatusti, mutta sen oli mahdotonta osua noihin pieniin, tuskin näkyviin pisteisiin, jotka olivat niin suhdattoman korkealla avaruuden äärettömässä sinessä… Mutta, voimakkaita sytytyspalloja ja myrkyllisillä kaasuilla täytettyjä pitkulaisia pommeja satoi tuhkatiheään.
Sitten hyökkäsi vihollisen ilma-eskaaderi. Silloin laskeutuivat pienet, ylhäällä pyörineet koneet huimaavaa vauhtia alaviistoon. Ne liikkuivat niin sulavasti ja äkkinäisiä käänteitä tehden kuin elävät olennot, suurisiipiset linnut, joiden hirvittävää tulta ei vihollinen saattanut kestää. Se taisteli jonkun aikaa. Sitten se menetti koneitaan ja kääntyi pakosalle.
Yli Kronstadtin jatkui lakkaamatta pommi-sade.
* * * * *
Samaan aikaan ratsuväkidivisioona, jonka mieslukua oli paljon lisätty, alkoi rynnistyksensä.
Mutta tällä kertaa tapahtui se paljoa vaikeammissa olosuhteissa kuin varhaisemmin. Venäläiset olivat viisastuneet kärsimistään tappioista ja rakentaneet puolustuslinjansa uuteen malliin. He olivat tehneet valtavan leveän piikkilanka-esteen, jonka okaisten lankojen väliin he olivat sijoittaneet risuja, juurikkaita kantoja ja kaadetuita puita, joiden viholliseen päin törröttävät okaat pistokyvyn tehostamiseksi olivat viistosti leikatut. He olivat kaivaneet syviä sudenkuoppia säännöllisten välimatkain päähän, vetäytyneet pitkän matkan taaksepäin ja vasta sitten rakentaneet itselleen varsinaisen taisteluhaudan uusine suojalaitteineen.
Jo yöpimeällä oli lähetetty jalkaväen pioneereja lankasaksilla avaamaan reittiä. Kun venäläinen etuvartio, joka oli asetettu lankasuojuksen taakse, kuuli rapinaa läheltään, ampui se merkkilaukauksen ja samassa alkoi hirvittävä granaattisade pudota sulkutulena kentälle. Se kaatoi kyllä useita pionieerejä, jotka harvassa ketjussa, vatsallaan maassa ryömien tekivät vaarallista työtään, mutta samalla se myöskin paljon auttoi heitä, katkoessaan ja murtaessaan kaikki langat, kannot ja puut.
Vasta kun tuli oli jonkun verran asettunut, ratsumiehet hyökkäsivät kätköpaikoistaan. Hurjalla vauhdilla ja sokeassa raivossa he kiitivät eteenpäin, heidän pitkät, loistavat miekkansa hutkivat tietä auki salamoivin terin ja heidän harmaan suojuksen verhoamat haarniskansa rapisivat konekiväärien luodeista. Heitä sortui maahan ja kaatui suhdattoman paljon enemmän kuin ensimäisellä kerralla, mutta suurin osa ryntäsi eteenpäin kuin raju-tuuli. Juoksuhaudan kohdalla syntyi hirveä temmellys ja käsigranaatit paukkuivat yhtämittaa, mutta niiden yli kuului pienien satularuiskujen vihlovan terävä ja kimeä ääni. Sitten haavoittuneiden huudot kohosivat ilmaan ja epäjärjestyksessä alkoi kauhistunut vihollinen paeta.
Ratsumiehet ajoivat hurjaa vauhtia heidän ohitseen jättäen jälkeensä vain pieniä osastoja, jotka liehuivat edestakaisin kuin murhan enkelit. Toiset painalsivat yhä eteenpäin surmaten ja hävittäen. Vihollisen suunnattomat ratsujoukot, joilla se, edellisistä kokemuksistaan viisastuen, koetti ehkäistä hyökkääjien etenemistä, ryntäsivät suotta väijytyspaikoistaan. Heidän kuulansa eivät tehonneet, heidän sapelinsa ja pistokeihäänsä kalskahtivat murtumatonta panssaria vastaan ja putosivat voimattomina. Silloin luulivat he olevansa yliluonnollisten olentojen kanssa tekemisissä. Heidät valtasi suunnaton pakokauhu ja hurjassa sekasorrossa he kiiruhtivat metsiin.
Suuret voimavaunut ja panssari-autot, jotka vyöryivät rymisten eteenpäin ja joiden rakenne suuresti muistutti maailmansodan aikaisia tankkeja, kierrettiin ja jätettiin jälkeen, tai tuhottiin niiden pyörät voimakkailla heittopommeilla. Syntyi niin suunnaton sekasorto, että oli mahdotonta kauempaa erottaa ystävää vihollisesta.
Sitten alkoi jalkaväki nopeasti edetä. Se otti vankeja, korjasi voittosaalista ja surmasi säälimättä pakenevia vihollisryhmiä. Korjausosasto, jolla oli vain pistoolit aseenaan, teki valtavia kuormia ja järjesteli kuljetuskolonnia. Sen 21 tuhatta miestä totteli päälliköitä, joille oli yksityiskohtia myöten annettu määräykset toimintatavastaan.
Mutta ratsumiehet syöksyivät yhä eteenpäin. Suurin piirtein jakautui koko Karjalan kannaksen rintama kahteen osaan, kahteen ympyrään, joista toinen, pienempi, keskipisteenään Pähkinälinna, arveluttavasti supistui, mutta toinen, joka uhkaavasti läheni Pietaria, oli niin kaaosmaisen sekasorron vallassa, että siitä ei voinut saada selvää käsitystä. Jo silloin ryssän päävoimat lähtivät Pietarista ja kadut täytti pakolaisten loputon tulva, jota mikään järjestysmahti ei voinut estää.
Pietarin tykistö ampui vimmatusti. Mutta kauhistuneina huomasivat tähystäjät, että tuli tuhosi miltei yksinomaan omia tuhatpäisiä joukkoja, jotka laumoittuivat yhä suurempiin, epäjärjestyksessä oleviin parviin ja syöksyivät kauhun vallassa kaupunkia kohti.
Sposskaja oli hurjain ratsastajain vallassa. Novajassa ja Starajassa nähtiin heidän haarniskoidut, välkkyvät pukunsa, joiden yltä verho oli repeytynyt. Heitä tunkeusi Viipurin kaupunginosaan, Suomen asemalle, sitten Ohtaan ja Pähkinänlinnan asemalle, mutta he eivät näyttäneet vieläkään pysähtyvän.
Vasta vähitellen alkoi huomata tarkoitusperäisyyttä heidän raivokkaassa syöksyssään. He pyrkivät siltojen vaiheille. Pietari Suuren ja Liteinin sillan alkupäät olivat he miehittäneet; osastoja ryntäsi yli Newkan lakaisten Sampsonin ja Grenaderskijn yli kulkupaikat kuularuisku-tulellaan. Samassa syöksyi kiiltäviä, siroja, keveitä panssari-autoja joka taholta konetykkeineen. Niitä vastaan ryntäsivät venäläisten raskaat, puhkuvat, suunnattomat voimavaunut, jotka liikkuivat läähättäen kuin virtahevoset ja joita suomalaisten nopealiikkeiset vaunut hävittivät tiikerin notkeudella, jatkaen matkaansa suoraa päätä yli siltojen Litejnajan, Admiralskajan, Kazorskajan kaupungin osiin. Ne ottivat suurten siltain Trojtskijn, Pörssi-sillan ja Tuttskovin päät haltuunsa ja sylkivät hornamaista tultaan kauhistuneisiin sotaväenosastoihin, jotka heittivät aseensa, sulloutuivat yhteen ja tallasivat pakenevia ihmisiä tai kädet ylös kohotettuina huusivat armoa. —
Kaakon puolella, mistä lukuisat radat ja tiet lähtevät Venäjän sydämeen, liiteli korkealla ilmassa joukko lentokoneita, jotka suuren kaaren muotoisessa ryhmässä syöksivät pommeja syvyyteen, hävittäen pakenevia joukko-osastoja, taloja, kuormastoja, rautatievaunuja.
Yli koko Pietarin levisi sekasorto, kauhu, kuolema ja vihlovat avunhuudot, kumeain räjähdysten ja loimuavain tulipatsasten kohotessa ilmaan.
* * * * *
Sillä aikaa oli jalkaväki puhdistanut varsinaisen juoksuhautarintaman ja kokoontui nyt teille, lähteäkseen tiheissä marssikolonnissa Pietaria kohden. Korjausjoukot lukuisine eri osastoineen olivat lähtövalmiina kärsimättömästi odotellen määräystä.
Kenraali itse istui loistoautossaan ja hänen ympärillään pyöri lähettejä, viestintuojia ja upseereja, joilla kaikilla näytti olevan kuumeinen kiire.
Sitten hurautti moottoripyöräilijä aivan automobiilin viereen ja ilmoitti hengästyneenä.
— Teidän Ylhäisyytenne! Kronstadtissa liehuu valkea lippu.
Hätäilemättä kenraali katsoi kelloaan, eikä vastannut. Sitten nosti hän käden ohimolleen ja kääntyi erään viestintuojan puoleen, joka perusasennossa seisten odotti puheenvuoroa.
Kolonnat komennettiin liikkeelle ja marssi alkoi. Tuon tuostakin jätettiin pienempiä osastoja jälkeen korjaamaan vihollisen varastoja, ampumatarve-vaunuja, ruokatavarakuormia tai voimavaunuja, joita oli siellä täällä, epäjärjestyksessä, rikkonaisin pyörin, tai ojaan sortuneina. Laukkaavia, hirnuvia hevosia, joita kiiti valtoimina ympäri taistelualueen, koetettiin houkutella kiinni ja valjastaa ajopelien eteen. Mutta pääjoukot jatkoivat tulisella kiiruulla matkaa.
Pargalovon aseman vaiheilla kohdattiin jo Pietarista lähetetty puhelinosasto ja etujoukon lähetti porhalsi täyttä neliä kenraalin luokse.
— Teidän Ylhäisyytenne. Kenraali Storm puhuu Pietarista.
— Ajakaahan! kehoitti kenraali kuljettajaansa.
Kun hän oli päässyt asemalle, kysyi hän kunniaatekeviltä sotilailta.
— Missä on puhelin?
— Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi telefonisti ja soitti.
Kenraali otti torven käteensä.
— Haloo! Missä on?
— Pietarissa, Suomen asemalla! kuului vastaus.
— Onko kenraali Storm lähettyvillä?
— Heti paikalla.
Kului tuokio. Sitten kuului terävä ääni.
— Haloo!
— Onko kenraali Storm?
— On.
— Täällä Orri. Mitä kuuluu?
— Ei mitään erinomaista. Joko tulette?
— Hyvää vauhtia.
Sitten syntyi vaitiolo, eikä kumpaisellakaan tuntunut olevan mitään sanomista.
— Näkemiin sitten! kuului vihdoin.
— Näkemiin, Orri vastasi. Mutta sitten hän lisäsi hiukan hätäisemmin.
— Tosiaan, olin unohtaa. Kronstadt on nyt meidän.
— Vihdoinkin, kuului levollinen vastaus. Seuraavana päivänä oli sanomalehdissä Karjalan kannaksen rintama-päämajan tiedonanto:
Pietari 6.9. Suomalaiset joukot ovat miehittäneet Pietarin ja
Pähkinänlinnan. Kronstadt on antautunut.
* * * * *
Niinpian kuin valtaus oli turvattu, tärkeimmät paikat miehitetty ja uusi rintamalinja, joka kulki kaarevana ketjuna Pietarin eteläpuolitse ja Nevan mutkan itäpuolelta Laatokkaan, antoi kenraali Orri määräyksen, jonka mukaan kaikkien niiden henkilöiden, joita ei oltu vangittu, oli 24 tunnin kuluessa poistuttava kaupungista. He saivat ottaa mukaan välttämättömimmät tarpeensa ja tie oli heille vapaa eteläänkäsin, mutta kuoleman uhalla oli heidän lähdettävä.
Kaduilla kulki loputtomia jonoja ajopelejä, automobiileja, kuormavankkureita. Ihmisiä vaelsi leveinä virtoina, kauhun ja tuskan vallassa, ja he sulloutuivat hätäillessään niin tiiviiksi joukoiksi, että sotilailla oli täysi työ pitää heitä järjestyksessä. Tuon tuostakin sattui onnettomuuksia. Vaikka raitiotieliikenne seisoi, jäi ihmisiä vankkurien ja voimavaunujen alle, jotka niin pian kuin mahdollista pyrkivät ulos kaupungista. Kuului huutoja, räminää, ryskettä, joka kasvoi valtavaksi, sekavaksi pauhuksi. Kaikkialla näkyi itkeviä naisia, kalpeita ylimystön rouvia, jotka olivat pakotetut jättämään kotinsa, ja pienten lasten hätääntynyt kirkuna tunkeusi vihlovana korviin. Mutta sotaväenosastot marssivat reippaina ja huumaantuneina maailmankaupungissa, jonka he urhoollisuudellaan olivat valloittaneet ja lauloivat matalalla äänellä:
Hermanni sanoi Jaskalle:
"Vera ryssää puukolla!
Ei ryssän ole väliä,
ei sill' ole sielua."
Tämän sekasorron keskellä ajeli kenraali Orri loistoautossaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmissään loimusi kaamea tuli ja kun näki hänen yhteenpuristetut huulensa ja sieraimensa, jotka toisinaan laajenivat ja pingottuivat verettömiksi, niin kylmiä väreitä kiiti läpi ruumiin. Sotilaat pelkäsivät häntä kuin jumalaa, mutta samalla he pitivät hänestä ja lauloivat salaa rintamalla syntyneitä veisuja kenraalistaan. Storm oli paljoa iloisempi. Hän nauroi, vitsaili, antoi miesten juoda itsensä humalaan, mutta sulki heidät sitten kasarmeihin selviämään ja Orrillekin hän huomautti, ettei verrattomia venäläisiä kaunottaria olisi kuitenkaan pitänyt karkoittaa. Mutta tämä ei hymyillyt, ei vastannut, vaan vaelsi kuin hornan henki synkin otsin ympäri kaupungin.
Samaan aikaan viisituhatta miestä kuumeisella kiireellä laittoi Suomen radan varsille suunnattomia katoksia ja vajoja. Toiset naulasivat laatikoita, suuria ja pieniä, muutamia tarkkojen mittojen mukaan, äreiden ja täsmällisten korjausosaston päälliköiden johdolla.
Kun Pietari oli tyhjentynyt entisistä asukkaistaan, jaettiin korjausosaston miehet, joiden avuksi oli komennettu noin 50,000 vankia, eri kortteleihin ja kaupungin osiin. Sitten alkoi tavaroiden pakkaus, joka tapahtui tarkkojen ohjesääntöjen mukaan, levollisesti, mutta yötä päivää. Museot, taidegalleriat, kirjastot, tehtaat, kauppahuoneet, elintarvevarastot, kaikki tyhjennettiin ja tavarat kuljetettiin vajoihin ja merkittiin luetteloihin, erilaatuiset kukin osastoonsa. Puhkuvia kuorma-autoja, läähättäviä hevosia, puolinääntyneitä vankeja hikisin kasvoin vaelsi yhtä mittaa edestakaisin Pietarin leveillä kaduilla ja suurilla silloilla. Millä pysyväistä arvoa oli, se otettiin talteen, pakattiin laatikoihin ja kuljetettiin vajoihin. Täältä veivät junat elintarpeita ja huonekaluja Suomeen niin paljon kuin suinkin ehtivät. Valloitettu, autio kaupunki oli muuttunut orjamaisen työn ja kuolettavan ponnistuksen keskukseksi, jossa vilisi väsyneitä, Orrin hirveän tahdon näännyttämiä ihmisiä tuhansittain, hyörien edestakaisin kuin muurahaiset.
Kun tyhjennystyö vihdoin oli suoritettu, kokoontui puoli kilometriä pitkän amiraali-palatsin edustalle 200 voimavaunua, joilla oli lastina öljyllä täytettyjä sytytyspommeja. Samaan aikaan kuljetettiin se suunnaton tykistö, joka kaupungista oli saatu, niin edullisille ampumapaikoille kuin mahdollista ja niiden lähettyville tuotiin kokonaisia granaattivuoria.
Sitten annettiin painetut ohjesäännöt autoille ja ne lähtivät liikkeelle, hajaantuen kukin suunnalleen.
Tunnin päästä leimusi Pietari yhtenä ainoana tulimerenä. Sotajoukot oli siirretty kaupungin ulkopuolelle, mistä ne kauhistuneina katselivat kaameaa näkyä. Tykit jyrisivät lakkaamatta, granaatit räiskyivät ja leimahtelivat, repien suuria kappaleita Pietarin komeista palatseista, yhä uudestaan ja uudestaan ja vihdoin luhistaen raunioiksi kaiken sen, minkä tuli säästi, —
Korkealla ilmassa, minne suunnaton, mustanpunainen savupilvi kohosi, pyörien omituisina vyöryinä ja tuon tuostakin laskien lävitseen huikaisevan, korkean tulipatsaan, siellä kiiti pieni, keveä lentokone, kaarrellen laajoissa kehissä palavaa kaupunkia. Ohjaajan paikalla istui luutnantti Vahlberg; hänen rinnallaan, alaspäin suunnatun kiikarin yli kumartuneena, oli kenraaliluutnantti Orri, vahankalpeana kasvoiltaan, silmissä infernaalinen kiilto.
Kun luutnantti Vahlberg, savusta miltei tukehtuneena, katsahti sivulleen, ikäänkuin siten jouduttaakseen laskeutumiskäskyä, jota hän odotti, teki kenraalin kasvojen synkkä ja tunnoton kovuus häneen niin hyytävän vaikutuksen, että väreitä kiiti hänen ruumiinsa läpi ja veri pakeni hänen poskiltaan.
* * * * *
Sen lyhyen tiedonannon jälkeen, jonka Orri oli päämajasta lähettänyt, eivät sanomalehdet olleet puhuneet Pietarin valtauksesta mitään. Kenraali ei ollut lähettänyt minkäänlaisia lisätietoja ja kyselyihin oli hän kuivasti vastannut:
"Taistelutoimet seisauksissa. Asema ennallaan."
Mutta sitten alkoi sanomalehdissä kierrellä pöyristyttäviä uutisia ja huhupuheita Pietarin hävityksestä ja vihdoin julkaisi Hufvudstadsbladet pitkän haastattelun:
Kenraali V. Pietarin hävityksestä.
Tuomitsee ankarasti kenraali Orrin menettelyä.
Lehtemme edustajalle myöntämässään haastattelussa on I:sen divisioonan päällikkö kenraali V. lausunut seuraavaa.
— — — — — — — — — — — —
— Kenraali Orrin menettely herättää ehdottomasti hämmästystä ja paheksumista. Kuinka voi tällainen vandalismi tulla kysymykseenkään 20-vuosisadalla! Kaikki Pietarin kuuluisat taidesalongit, museot, keisarilliset rakennukset, Eremitaasi, Talvipalatsi ja lukemattomat muut ovat nyt raunioina. Jos tämä hävitys olisi tapahtunut valloittaessa, ei siitä olisi mitään sanottavaa, mutta venäläisethän jättivät kaupungin kenraali Orrille miltei ilmaiseksi, arvatenkin tahtoen säästää sitä tuholta. On tosiaankin vahinko ettei verrattain nuori armeijamme vielä ole ennättänyt saada johtajikseen henkilöitä, joiden sivistys ja humaniteetti olisivat korkeammalla tasolla ja ehkäisisivät moiset menestyksen ja voiton huumauksessa toimeenpannut raakalaisteot.
Sanomalehdet nostivat hirveän äläkän. Kokonaisia artikkelisarjoja kirjoitettiin asiasta, mutta kukaan ei ollut siitä oikein selvillä, eikä kenraali päästänyt uteliaita paikalle katsomaan.
Silloin tuli Orrissa näkyviin se puoli, joka kaiketi oli tuottanut hänelle kansan suosion. Hän puhui, kirjoitti selostuksen, eikä malttanut vaieta.
Kahdeksannentoista vuosisadan alussa Venäjän tsaari Pietari Suuri riisti Nevan soilla asuvilta suomalaisilta heidän kotinsa ja rakennutti kaupungin, josta väkipakolla ja keinotekoisilla menettelytavoilla paisutettiin maailmankaupunki. Yli kaksisataa vuotta on se levittänyt saastaansa ja tuhoavaa pahennustaan. Se on ollut alituisena koleerapesänä, ruton ja inhottavien tautien kotipaikkana, joka Suomea lähellä ollen on siveettömillä laitoksillaan ja kevytmielisellä elämällään tartuttanut turmelusta meidänkin maahamme. Sen epäterveellinen ilmanala, joka tilastotietojen mukaan käsittää vain 13 kirkasta, mutta 205 sade-päivää vuodessa, on vaatinut tuhansien ja taas tuhansien ihmisten hengen ja kylvänyt kurjuutta syrjäkaupungin köyhien kolkkoon elämään. Väkipakolla se perustettiin seutuun, joka oli sopimaton ja verrattain harvaan asuttu, väkipakolla minä sen hävitin, niin ettei kiveä ole kiven päällä; ja uneksin siitä ajasta, jolloin suo on peittänyt sen jäljetkin hetteisiinsä ja kurki huutaa ja vikla viheltää sen palatsien entisillä sijoilla.
— Kenraali V. näyttää olettavan, että Pietarin saattoi ottaa vain kovalla ärjäisyllä, yhtä ilmaiseksi kuin maksamattoman salonkiunivormun räätälistä. Siihen en kuitenkaan tahdo puuttua. Mutta jyrkästi torjun syytökset vandalismista. Mikä on voitu korjata talteen, se on myöskin korjattu. Museoiden aarteet ja taideteokset tulevat tästä lähtien upeilemaan Suomen asianomaisissa rakennuksissa, ja elintarpeet, koneet, vieläpä huonekalutkin, jotka väliaikaisesti saavat tyydyttää nykyistä, englantilaisesta hävityksestä johtunutta tarvetta, on rekisteröity ja säilytetty. Taloja ja palatseja en voinut siirtää, ne jaoitettiin maahan. Samoin kuvapatsaat, joiden esittämien henkilöiden muistoa ei suomalainen kaipaa. Kenraali V:lle voin kuitenkin, mikäli hän haluaa, lähettää tsaari Nikolai II rintakuvan puutarhakoristeeksi.
— En sitäpaitsi malta olla viittaamatta siihen, että Neva joki tulee sodan päätyttyä olemaan Suomen ja Venäjän rajana ja että Pietarin olemassaolo niinmuodoin on sekä tarpeeton, että mahdoton.
Orri Kenraaliluutnantti.
Kahta päivää myöhemmin sanomalehdet julkaisivat yllättävän uutisen:
Venäjä oli ehdottanut välirauhaa.