VIII.
Rankaisuretkikunta.
— Häiritsemmekö? kysyi amiraali N., astuessaan Stormin saattamana
Orrin huoneeseen.
— Kas, amiraali! Sinunpa silmiäsi ei usein ole ilo katsella, sanoi kenraali huomattavan iloisesti, nousten kättelemään ystäväänsä. — Painakaahan puuta molemmat ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi tarjota, s.o. ainoastaan sikareja, mutta oivallisia.
— Mikäli et suvaitse minun auttaa, amiraali vastasi, käärien whiskypulloa auki papereista. — Se on oikeata englantilaista. Ostettu Irlannista kuusi päivää sitten.
Orri kohotti kulmiaan.
— Tarkoitatteko, että olet sen itse ostanut?
— Tarkoitanpa niinkin.
— Sinä olet kuusi päivää sitten ollut Irlannissa?
— Aivan.
— Vai niin, sanoi kenraali painokkaasti, katsoen pitkään ystäväänsä.
Syntyi äänettömyys tuokioksi. Sitten kenraali kysäisi.
— Kuulehan. Minkä verran sinä olet pohjannut Englannin laivoja?
Amiraali vilkaisi ympärilleen ja alensi ääntään.
— 9 dreadnoughtia, 6 risteilijää, 14 torpeedovenettä ja 11 sukellusvenettä. Sitäpaitsi ne kuljetuslaivat, joista jo aikaisemmin oli puhe. Minua hämmästytti aluksi, että ne tulivat tänne niin mahtavalla laivastolla. Mutta kyllähän sen ymmärtää. He pelkäsivät kaikessa tapauksessa Saksan laivaston hyökkäystä ja olivat varuillaan.
Orrin silmät loistivat.
— Mahtaa se John Bullia kirveltää. Mutta kuka käskee! Sitävastoin en käsitä, minkätautta sinä sallit niiden ampua kaupunkimme raunioiksi?
— En voinut sille mitään. Ne tulivat niin äkkiä ja niitä oli kaikkialla. Ja enhän minä mahtanut niille mitään, kun ne pysyttelivät niin etäällä ja näkymättömissä. Komensin upottaja-osaston kuljetuslaivain kimppuun ja painuin suoraa päätä Tanskan rannikolle. Siinä minä laskinkin ihan oikein; olisitpa vaan ollut näkemässä, millä hirveällä melulla dreadnoughti uppoaa.
Kun keskustelu pysähtyi, sanoi Storm:
— Eihän niissä pohjoisissa huhuissa mitään perää olekaan. Juuri
tuli peruutus. Johan minä ajattelinkin, että se on turhaa puhetta.
Englanti muistaa vielä ne kolme divisioonaansa ja sitäpaitsi vanhan
Muurmannin jupakan. Ikinä ei se laske joukkoja sieltä maihin.
— Mistä peruutus tuli? Orri kysyi.
— Sotaministeriltä.
— Mutta jotakin pitäisi meidän kyetä Englannille tekemään, huomautti amiraali, katsoen merkitsevästi Stormiin. — Jollakin keinoin meidän pitäisi nöyryyttää tätä pienten kansain suojelijaa, joka on ampunut kaupunkimme raunioiksi… Ja jos oikein suoraan sanon, niin sen asian vuoksi me tänne tulimmekin.
— Ahaa!
— Meillä on ehdotus.
— Annahan kuulua.
— Me lähetämme viisisataa miestä, kolmesataa Lontooseen, sata Liverpooliin ja Hulliin, varustettuina sytytyspommeilla, 50 kappaletta miestä kohti. He tietysti esiintyvät siviilipuvuissa, joiden alle haarniskat on kätketty, istuvat automobiileihin, kaksi miestä kuhunkin, huristavat ympäri ja pistävät talot palamaan. Jos oletamme auton sytyttävän keskimäärin 10 taloa, mikä ei pitäisi olla paljon sytytyspommiemme tavattomaan tehoon katsoen, niin esim. Lontoossa alkaisi 1500 taloa roihuta. Sitä voisi verrata sinun Pietarin rovioosi, josta kohtalo sinua palkitkoon.
— Tehän olette mielettömiä! Orri huudahti. — Eihän tuo mitenkään ole mahdollista.
— Ja miksei?
— Miten saatte miehet perille?
— Laivoilla. Viisi laivaa, siinä kaikki. Salakuljettajat vievät paljon vaarallisempiakin lasteja maihin.
— Ja automobiilit? Ymmärrättehän toki, ettei 150 automobiilia vuokrata Lontoossa ulkomaalaisille, sen herättämättä huomiota.
— Sinä olet innostunut ja teet tarpeettomia kysymyksiä. Tietysti me olemme niin paljon ajatelleet.
— Selkähän siis.
— Automobiilit ovat valmiina kuljettajineen. Samoin laivat.
— Entäs miehet? Sehän tietää miltei ehdotonta kuolemaa jokaiselle.
— Miehet ovat valmiina, sanoi Storm täsmällisesti.
Orrin katse terävöityi ja tuokion hän mietti.
— Ja pommit ovat perillä, tokasi amiraali yhtäkkiä kuivasti.
Orri hätkähti. Syntyi äänettömyys.
— Selittäkäähän vähän yhtenäisemmin, sanoi hän vihdoin.
— Tämä tuuma syntyi minussa Irlannissa. Olen kahdesti käynyt siellä sodan aikana. Perustana ovat sinnfeinerit, jotka hautovat kostoa viime vuosikymmenellä kärsimänsä verilöylyn takia ja ovat valmiita vaikka mihin. Jo silloin minä keskustelin heidän kanssaan. Ja sittemmin syntyi suunnitelma. Autot ovat valmiina, kuljettajat ovat valmiina ja minä olisin teettänyt heillä koko kepposen, mutta uutta verilöylyä peljäten he eivät uskaltaneet. Aivan toista oli heidän mielestään, jos suomalaiset ovat mukana. Autonkuljettajat voivat silloin vedota heihin, eikä kosto tule Irlannin niskoille. Asia on yksityiskohtia myöten harkittu, ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa ja kuljettaa miehet sovitulle paikalle. Eihän sen pitäisi olla vaikeaa, sillä Englannissa ei tietysti osata mitään tämäntapaista aavistaakaan. Minä puhuin jo aikaisemmin Stormin ja hänellä on nuo viisisataa vannoutunutta valmiina.
— Vai niin, sanoi kenraali miettiväisenä. Ja pitkän ajan kuluttua hän jatkoi.
— Tätä ei tietysti voi tehdä hallituksen nimessä.
— Ei. Vaikka oikeastaan en ymmärrä, mistä syystä ei.
— Onhan se selvä. Eihän tämä ole mitään sotaa. Se on luvaton yritys.
Silloin amiraali tulistui ja sanoi kiihkeästi.
— Ja miksikä luvaton? Oliko se sotaa, kun englantilaiset tulivat tänne laivoineen ja ampuivat kaupunkimme raunioiksi! He tiesivät, ettei meillä ole laivastoa, tai oikeammin sanoen he luulivat niin. Oliko siinä mitään inhimillistä? Eikö se ollut selvä kostotoimenpide? He luottivat kauaskantoisiin tykkeihinsä ja päättivät meidät tuhota. Mutta siinä he pettyivät.
— Ja oliko sinun Pietarin roviosi sotaa? pisti Storm.
— Tämä on sittenkin jotakin toista, huomautti Orri verkalleen. — Eikä sen onnistuminen näytä kovinkaan mahdolliselta… Tässä mennään siviilipuvussa rauhallisia ihmisiä hätyyttämään ja surmaamaankin.
— Minä en ymmärrä, huudahti amiraali katkerana. — En todellakaan ymmärrä. On lupa tehdä lentohyökkäys rauhalliseen kaupunkiin ja surmata ihmisiä pommeilla. Tämähän on siitä vain muunnos ja minusta tätä yritystä saattaisi ilmasta käsin tukeakin. On lupa upottaa rauhallisia kauppalaivoja. On lupa ampua pienen maan kaupungit mäsäksi. On lupa vaikka mihin, mutta tämä yksin on sopimatonta… Sinä et luullakseni oikein tajua tämän asian merkitystä, sillä huomiosi on ollut etupäässä kiintyneenä itään. Kansa on rauhatonta Englannissa. Se vastustaa sotaa. Se syyttää hallitusta siitä, että se on aiheettomasti hyökännyt Suomen niskaan. Se vaatii tietoa, mihin ne laivat ovat joutuneet, jotka minä olen upottanut. Jos nyt tämä katastrofi onnistuu, niin jotakuinkin varmana voi pitää, että yleinen mielipide pakottaa hallituksen rauhaan ja että syntyy suuria mellakoita…
— Sinähän kiihdyt, hyvä veli, Orri sanoi. — Jos kerran asiat niin ovat, niin ei suinkaan minusta vastusta.
— No! Tuo kuuluu joltakin, naurahti amiraali, itsekin huomaten innostuksensa ja suutaan pyyhkien.
— Ja lupaat auttaa meitä? kysyi Storm.
— Lupaan auttaakin. Mutta eihän sitä tarvita, koska kaikki on valmiina.
— Entäs sotaministeri! Hänen tietämättään emme uskalla toimia.
— Siinä suhteessa teen voitavani.
— No sitten on whiskyn aika tullut, sanoi amiraali, ilmeisesti hyvällä tuulella.