IX.
Kansa kuohuu.
Kauhean englantilaisen hävityksen jälkeen olivat Suomen kansan syvät rivit ikäänkuin lamaannuksen vallassa. Kun ne veriset mellakat ja levottomuudet, jotka lähipäivinä hävityksen jälkeen ikäänkuin pauhaavana virtana olivat vyöryneet etelästä pohjoiseen, oli saatu asettumaan, syntyi pelon ja kauhun sekainen hiljaisuuden tila, jolloin kuiskauksiakin pidettiin vaarallisina. Rantakaupungit olivat tyhjentyneet. Sanomalehdet olivat lakanneet ilmestymästä. Ja väkijoukot olivat hajaantuneet ympäri Suomen, kaukaisiin pitäjiin ja maakyliin.
Mutta kun syksy tuli ja asuntokysymykset kohosivat päiväjärjestykseen, alkoi julkisuudessa kuulua yhä tyytymättömämpiä ääniä ja pahaenteistä murinaa. Sanomalehdet heräsivät vähitellen uudestaan eloon. Huolimatta sotasensuurista pääsi niihin pujahtamaan uutisia, jotka muutenkin kiertelivät salaperäisinä yleisön keskuudessa. Tiedot englantilaisten divisioonain kuulumattomasta tappiosta ja huhut niistä loistavista upotuksista, joita amiraali N. oli tehnyt Tanskan salmien suulla, kohottivat kansanjoukkojen itsetuntoa ja kannustivat niiden rohkeutta. Muutamat Suomessa maata-omistavat saksalaiset keinottelijat olivat vain vastenmielisesti alistuneet hallituksen määräyksiin, eivätkä kernaasti nähneet tiluksillaan niitä onnettomia, jotka hätä oli sinne pakoittanut. Tätä käyttivät jotkut kiihoittajat aseenaan, saaden aikaan sen, että yhä useammalta taholta alkoi kuulua syytöksiä Saksan hallitusta vastaan. Minkätähden se oli koko sodan ajan pysynyt passiivisena? Minkätähden oli se sallinut englantilaisten laivain kauhuteot? Se oli Suomen liittolainen, minkätähden se jätti pienen "holhokkinsa" kahden suurvallan syötäväksi? Jos kerran Englanti oli ultimaatumillaan pakoittanut Tanskan, Ruotsin ja Norjan kolmiliiton avaamaan tärkeät salmensa, niin miksei Saksa pannut sille mahtavaa vastalausettaan?
Pietarin odottamaton valtaus päästi intohimot täydellisesti valloilleen ja juovutti joukot menestyksen huumalla. Saatiin leipää, saatiin välttämättömiä tarveaineita ja silloin alettiin vaatimalla vaatia selityksiä. Mahtavat kansanjoukot kerääntyivät Keski-Suomen kaupunkeihin, ne kulkivat lippuineen ja voittolauluja laulaen toreille ja avonaisille kentille, pitääkseen kuohuvia puheitaan ja äänekkäästi huutaakseen syytöstensä sanavirtoja. Sotilaat tuntuivat olevan heidän puolellaan, eikä hallitus uskaltanut ehkäistä heidän kokouksiaan.
Sitten kirjoitti Nouseva Kansa jyrisevän artikkelin, jossa sanottiin m.m.:
— — — On koetettu puolustaa Saksan menettelyä sillä, että Ranska ja vieläpä Amerikkakin Englannin liittolaisina olisivat uhanneet sodalla, mikäli ei Saksa pysyisi erossa tästä leikistä, joka oli Englannin ja Venäjän asia. On sanottu, että Saksa ei ole voinut ottaa vastuulleen maailman palon uudestaan syttymistä ja että se siitä syystä on pysynyt syrjässä. Mutta tuo menettely on alentavaa Saksan mahtavalle kansalle, joka on tehnyt liiton meidän kanssamme. Mitä me teemme sitten voimakkaalla liittolaisellamme? Mitä meillä siitä on hyötyä? Meidän politiikkamme on tähän asti saanut määrätä suuntansa sen mukaan, mikä milloinkin on ollut liittolaisellemme edullista. Mutta meidän ei ole sallittu nauttia niitä etuja, joita Saksa on suonut mahtavammille ystävilleen. Ja kun vaara uhkaa maatamme, niin meidät ilman muuta jätetään pulaan, vailla apua, vetäydytään kylmäverisesti syrjään ja pestään kädet, kuten Pilatus aikoinaan. Onneksi meillä on armeijamme, onneksi meillä on urhoja, jotka eivät hämmästy minkään vaaran uhatessa, onneksi me pystymme seisomaan omin jaloin.
Silloin hallituksen täytyi tehdä myönnytyksiä ja antaa selityksiä, jotka se mieluummin olisi pitänyt salassa. Se julkaisi upotussodan hämmästyttävät tulokset kuivilla numeroilla. Se näytti toteen, että Englanti ei enää uskaltanut tuoda laivastoaan Suomen vesille. Ja se ilmoitti kolmen englantilaisen divisioonan kaamean kohtalon ja täydellisen häviön Hankoniemen pohjoispuolella. Kenraali Storm muuttui kansan silmissä sankariksi, joka kohosi Orrin rinnalle, ja Suomen saaristolaivaston komentajasta, amiraali N:stä, tehtiin ylistyslauluja. Sitten julkaisi U.S., joka oli hallituksen taatuin äänenkannattaja, puolivirallisen selityksen, jossa sanottiin:
— — — Nouseva Kansa ei ota huomioon, että kun Ranska ja Amerikka uhkaavina nousivat Englannin röyhkeätä vaatimusta kannattamaan, niin Englannin laivasto oli jo kulkenut Tanskan salmien läpi, joten Saksalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyökätä sen kimppuun ja suoranaisesti alottaa sota. Mutta siltä varalta olivat Amerikka ja Ranska hyökkäysvalmiina. Senvuoksi ei Saksa voinut ottaa tätä laajakantoista askelta vastuulleen. Maailmansodan hirveä hävitys oli vielä liian tuoreessa muistissa.
Sitäpaitsi Saksa, jonka kasvattama voitokas armeijamme ja sen parhaimmat päälliköt ovat, tiesi tarkalleen, mihin tämä armeija oli kykenevä ja ennen kaikkea, mihin Suomen olemattomana pidetty laivasto oli kykenevä. Se tiesi, ettei Englannin onnistuisi toteuttaa ahnaita aikeitaan, vaan että se tulisi kärsimään musertavan tappion. Miltei vahingonilolla se laski Englannin laivat Suomen vesille, varmana niiden kohtalosta. Eikä se erehtynytkään tässä suhteessa, sen todistavat parhaiten sotaministeriön julkaisemat numerot; sensijaan se erehtyi kokonaan siinä, ettei sillä ollut tietoa englantilaisten uusista, hirveän voimakkaista ja kauaskantoisista tykeistä, eikä heidän barbaarimaisista sodankäyntitavoistaan, jotka sitten maailman sodan ovat kehittyneet yhä huonompaan suuntaan — muistakaammepa vain Irlannin verilöylyä viime vuosikymmenellä.
Tämä selitys, jonka antamista hallitus oli viimeiseen saakka viivyttänyt, oli niin vakuuttava ja selvä, ettei vastaväitteille jäänyt varaa. Murina lakkasi ja hetkeksi syntyi hiljaisuus, jonka painostava laatu kuitenkin oli merkkinä siitä, että kansa intohimoisesti etsi jotakin uutta, mihin kohdistaa ja purkaa kuohuvan, heräävän voimantuntonsa.
Siihen tarjoutui tilaisuus, kun Itämeren maakuntain lähetystö saapui. Sielläkin kansa kuohui. Maailmansodan aikana oli veljesmaamme, vastoin enemmistön ja maapäiväin tahtoa, liitetty Preussiin. Ylimystö, joka saksalaisena syntyperältään ennenkin oli pöyhkeillyt, oli viimeaikoina muuttunut sietämättömäksi.
Viron kansa, joka jo kauan oli halunnut itsenäisyyttä, mutta jonka, senjälkeen kuin Konstantin Päts ja monet muut isänmaalliset miehet oli raahattu vankiloihin, oli vallannut umpimielinen toivottomuus, ikäänkuin heräsi ja vanha vapauden kaipuu paisui ja kannusti tekoihin. Laajoissa piireissä ajateltiin liittoa Suomen kanssa, jonka sotavoimien urhokkaat teot olivat huumanneet ja innostuttaneet sukulaiskansamme painunutta mieltä ja synnyttäneet valtavan kuohunnan ja nousun. Kiihko-isänmaalliset esiintyivät rohkeampina kuin konsanaan ja niin oli vihdoin päätetty lähettää valiokunta Suomen kuninkaan ja hallituksen puheille.
Jo tämä herätti Suomessa valtavan hyökyaallon kaltaisen huumeen ja kansan itsetunto ja suuruuden kaipuu kohosivat yli rajojen. Mutta sitten saapui tietoja, jotka olivat omiaan vieläkin korkeammalle kohottamaan tätä isänmaallisen innostuksen ja voimantunnon ihmeellistä hurmiota.
Ensin tuli yksinkertainen sähkösanoma:
Kristiania 28 p. syysk. Meille sähkötetään Lontoosta, että suunnaton tulipalo raivoaa kaupungissa. Samanlaisia häivyttäviä tietoja on saapunut myöskin Liverpoolista ja Hullista. Suomalaisten kerrotaan laskeneen sotavoimia Englannin maaperälle. Suuri pakokauhu on vallalla ja uhkaavia levottomuuksia on puhjennut.
Kahta päivää myöhemmin saatiin kuulla lisää:
Berlin, lokak. 1 p:nä. Hamburger Fremdenblattin kirjeenvaihtaja on lehdelleen kertonut seuraavaa: Yöllä syysk. 28 p. vasten herättivät Lontoon poliisin huomiota automobiilit, joissa kussakin oli kolme henkilöä ja jotka omituisella heittokoneella heittivät sytytyspommeja kaupungin taloihin ja sitten syöksyivät huimaa vauhtia eteenpäin. Sadoissa kohdin syttyi tulipaloja. Linja Bayswater road—Oxford street—High Holborn, — Newgate street ja Cheapside oli yhtenä ainoana savuavana merenä. Trafalgar Squaren loistorakennukset, niiden joukossa Palace of Westminster, syttyivät tuleen, Government offices ja the Admirality Whitehallin varrella leimusivat ennen pitkää ilmiliekeissä. Kaikkialla oli huomattavissa sama tuho, joka hirvittävällä voimalla levisi ja joka erikoisesti suuntautui Eastendin uivia telakoita vastaan. Poliisivoimat, sotaväki ja palokunnat häivytettiin. Niiden toimintaa ehkäisi kuitenkin suuresti suunnaton tungos, joka levisi kaikkialle, synnyttäen pakokauhua ja hirveitä onnettomuuksia. Suurin osa tuhoa tuottavista autoista saatiin kuitenkin rikki-ammutuksi tai oli niiden pakko tungoksen tautta pysähtyä. Mutta miehet hyppäsivät ulos käsipommeja heittäen ja huimasti ampuen. Monia saatiin kiinni, mutta useimmat pakenivat väkijoukkoon, johon hukkuivat. Kaupunki oli täynnä tulta, savua, voivotusta ja kuolevain huutoja.
Yhtä kauheita uutisia kerrotaan Liverpoolista ja Hullista. Edellisessä oli tuli samanaikaisesti syttynyt Toxtethin, Evertonin ja Waterloon kaupunginosissa. Vilja ja puuvillapörssi on tuhkana, samoin telakkahallituksen palatsi, ja St. Georges Hall Line Hill Placella on pahasti vahingoittunut. Hullissa on tulen uhriksi joutunut raatihuone, suunnattomat telakka-rakennukset ja purjehduskoulu.
Kiinnisaadut pahantekijät ovat siviilipuvussa. Heidän vaatteittensa alla on ihmeellinen metallipanssari, joka on tavattoman kevyt ja niin kova, että kiväärinluodit eivät sitä läpäise. Samoin oli heidän päässään samasta aineesta tehty kaski. Heidät on tunnettu suomalaisiksi ja ovat he kertoneet omasta alotteestaan tulleensa kostamaan niitä tuhotöitä, joita Englannin laivasto tuotti pommituksellaan Suomen kaupungeille.
Vahingot, joita vielä ei lähimainkaan voida arvostella, nousevat moniin miljardeihin.
Muutamia päiviä koko Suomen kansa oli ikäänkuin humalassa. Sanomalehdet olivat täynnä yhä yksityiskohtaisempia selostuksia näistä merkillisistä tapahtumista. Satoja sähkösanomia painettiin ja sanomalehtipojat juoksivat maaseudulla saakka yhtämittaa huutaen: "Sähkösanoma kymmenen penniä! Sähkösanoma kymmenen penniä." Kulkukauppiaat möivät arkkiveisuja, joita syntyi uskomattomalla nopeudella: "John Bullin valitus", "Suuren saaren nuotiot", "Lontoon viimeiset päivät". Ja sotilaat, joiden halu kaikkina aikoina on palanut laulujen tekoon, kajahuttelivat vapaustaistelun aikaisella nuotilla:
Kenraalimme Orri, Storm ja laiva-amiraali,
Englannista pojillensa polttopuita haali.
Hei! Pietari ja Lontoo suuri
Hulli sekä Liverpooli j.n.e.
Mutta valitettavasti oli Suomen kansan joukossa niitä, jotka eivät voineet unohtaa, että kuningas oli valittu vastoin heidän mielipiteitään, että punakapina oli kukistettu saksalaisten avulla ja että siis saksalaiset olivat lähimpänä syynä heidän omaistensa perikatoon. Pelkästä persoonallisesta vihasta ja kostonhimosta he unohtivat isänmaansa onnen. He tahtoivat vain kiihdyttää vihaa, synnyttää sekasortoa ja mielten kuohua, itsekään olematta päämäärästään selvillä. He olivat niitä, joita saattoi sanoa punakaartin perillisiksi ja joiden veriin kohtuuton katkeruus jo äidin maidossa oli imeytynyt.
Heidän toimestaan ilmaantui katujen kulmauksiin suurin kirjaimin painettuja liuskoja, joissa luettiin.
Kansalaiset!
Turhaan koetetaan puolustaa Saksan menettelyä. Tosiasiaksi jää, että Suomen rantakaupungit ovat tuhkana ja että tämä maa on yksin saanut kestää epävakaisen kamppailunsa. Yksin on sen armeija pakoittanut Venäjän välirauhaan, yksin on sen laivasto antanut Englannin laivastolle läksytyksen, jota se ei ennen ole saanut. Kuolemaa halveksuen ovat urhoolliset sankarimme tuottaneet John Bullille häviön sen omalla alueella, sen iänikuisella saarella, jota se kaikkina aikoina on pitänyt luoksepääsemättömänä turvapaikkanaan.
Mutta jos me kerran yksin kykenemme käymään sotamme, niin silloin me myöskin kykenemme yksin hoitamaan maamme sisäiset asiat. Me osaamme itse pitää maatilamme. Me osaamme itse hoitaa tehtaamme ja kauppamme. Meidän armeijamme ei tarvitse enää vierasta väkeä, joka itsepintaisesti on jäänyt johtajien paikoille. Pois vieraat maasta! Alas muukalaiset keinottelijat! Menkööt he omaan maahansa! Me emme tarvitse heitä!
On omituista, että kohtalo toisinaan käyttää mitä vähäpätöisimpiä välikappaleita suurten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Tämä ilkeämielinen kirjoitus, jonka ala-arvoisuuden sen oma tarkoituksettomuus parhaiten todisti, muuttui, niin ihmeelliseltä kuin se saattaa kuulostaakin, siksi keskukseksi, jonka ympärille Suomen puolueet kerääntyivät ja huumaavan nousun vallassa unohtivat pienet riitansa ja löivät toisilleen veljen kättä.
Sillä jo heti alussa yleisö repi näitä kirjoituksia suuttuneena ja kuohuksissaan. Sitten julkaisi Nouseva Kansa artikkelin, jossa m.m. sanottiin:
Vaikka ne kirjoitelmat, joita jotkut ilkeämieliset ovat katujen kulmiin naulanneet, eivät itse asiassa ansaitsisi minkäänkaltaista huomiota, täytyy kuitenkin, sen johdosta että tarkoitus on ilmeisesti mustata Suomen työväen puoluetta, jyrkästi torjua ne syytökset, joita niissä on Saksan hallitukselle syydetty. Sen selityksen jälkeen, joka U.S:ssa oli julkaistuna, ei yhdelläkään suomalaisella ole mitään aihetta osoittaa tyytymättömyyttä Saksan valtapiireille. Päinvastoin. Saksa on tahtonut ikäänkuin paljastaa maailmalle nuoren liittolaisensa voiman, antamalla sen yksin selviytyä tukalasta kamppailustaan. Se on pysynyt syrjässä, se on halunnut ehkäistä maailmanpalon uudestaan syttymisen, vaikka se kieltämättä, sekaantuessaan Suomen asioihin, olisi itse saanut suurimman tunnustuksen voitoista, jotka maailma olisi laskenut sen ansioksi. Että Suomen rantakaupungit nyt ovat raunioina, on tosiasia, jota ei osattu aavistaa, mutta joka kenties sittenkin on parempi kuin uhkaavan, vaikka nyt estetyn maailmansodan arvaamaton hävitys. Saksan nykyistä politiikkaa täytyy ehdottomasti pitää uudenaikaisesti sovinnollisena ja radikaalisena, sitä todistaa paraiten se valtava myötätunto, jonka virolaiset isänmaanystävät ja Suomeen liittymisen uneksijat ovat Saksan sanomalehdissä saaneet osakseen.
On kyllä totta, että Saksan ja Suomen väliset suhteet kaipaavat uudistusta ja että Saksa on liian paljon saanut vaikuttaa maamme sisäisiin asioihin. Niinikään olisi suotavaa, että Suomen nuori armeija vapautettaisiin vieraista aineksista, koska sillä nyt on kykeneviä päälliköitä, eikä varhaisempia opettajia enää tarvita. Mutta kokonaan väärin on ajaa näitä asioita väkipakolla ja lietsoa aiheetonta vihaa ja katkeruutta kansaan, joka muutenkin on kuohuksissaan. Sovinnollisuus on nähdäksemme ainoa perille johtava tie. Me suosittelemme tätä tietä sitäkin suuremmalla syyllä, kun saksalaisten omissakin piireissä on viime aikoina jyrkästi paheksuttu niitä väärinkäytöksiä, joihin muutamat saksalaiset keinottelijat ovat maassamme tehneet itsensä syypäiksi — ja joita oma porvaristomme on näihin saakka harjoittanut vähintään samalla mitalla.
Tämä kirjoitus, joka jo tyylillisesti merkitsi täydellistä kannanmuutosta Nousevassa Kansassa, herätti porvarislehdissä suunnatonta huomiota. Hufvudstadsbladetissa yritti muuan neekeri sitä terävästi ja vanhoillisia sotatemppuja käyttäen ivatakin. Mutta silloin kirjoitti Uusi Päivä, jonka aikamittari monesti ennenkin oli osoittanut herkkää värähtelyä, seuraavasti:
Nousevan Kansan kirjoituksen johdosta ei meillä ole muuta esiintuotavaa kuin vilpitön ilomme. Emme tahdo tällä kertaa siihen mitään lisätä, emmekä mitään ottaa siitä pois. Jos se tosiaan merkitsee suunnan muutosta, ellei sitä todellakaan tarvitse laskea satunnaisuuksiin, näemme tässä lähentymisen Suomen puolueiden välillä, joka meidän mielestämme on koituva arvaamattomaksi siunaukseksi koko kansalle ja joka velvoittaa myöskin porvaripuolueita tarkistamaan lausuntonsa ja jättämään pois sen ylimielisen äänenoton, joka liiankin usein on niissä ollut vallalla ja josta emme tahdo itseämmekään ehdottomasti puhdistaa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta Suomen sanomalehdistö jätti unhoon huikaisevan parjaussana-varastonsa ja yhdistyi ennen tuntemattomalla innolla ajamaan koko kansan yhteisiä etuja. Virolainen lähetystö ja sen toivomukset joutuivat etu-alalle. Suur-Suomen unelma selviytyi kapaloistaan, alkoi saada harkitun, tarkoin perustellun pohjan ja kehkeytyä voimastaan juopuneen kansan kiihtyneessä mielikuvituksessa todellisuutta yhä lähemmälle.
Suurista kansanjoukoista, jotka lippuja kantaen vaelsivat kaduilla, oli katkeruus hävinnyt miltei jäljettömiin. Se huusi ja melusi kuin ennenkin, mutta siinä oli tietoisuutta ja omanarvon tuntoa ja tarkemmin kuin konsanaan se perusteli vaatimuksiaan.
* * * * *
Kuningas käveli vastaanottohuoneensa permannolla edestakaisin, kädet selän takana ja hieman kiihtyneenä, mutta silti majesteetillisen ja arvokkaan näköisenä. Sivummalla istuivat sotaministeri, jonka kylmät ja älykkäät kasvot pysyivät aivan tyyninä ja jonka pienien silmien katseesta ei voinut lukea mitään, sekä kenraali Orri, joka hetken vaiti oltuaan jatkoi esitystään.
— Nyt, jos koskaan, täytyy suurvaltain taipua, muuten ei maailman palo ole estettävissä. Englannissa levottomuudet kasvavat, Irlanti on kuin viritetty jousi ja Viro kapinan partaalla. Itämeren maakuntain unioonilla Preussin kanssa ei ollut, eikä ole pysyviä edellytyksiä, se on minun vilpitön mielipiteeni. Kieltämättä olisi parempi, jos nämä maakunnat halunsa mukaisesti liitettäisiin Suomeen, johon ne sukulaisuuden perusteella tuntevat kuuluvansa. Saksan asemaahan tämä liittyminen itse teossa lujittaisi. Saksa yhdistäisi silloin itseensä suomensukuiset kansat kokonaisuutena yhdellä ainoalla siteellä, sensijaan että se nyt on pieninä, erillisinä palasina rihmoittanut nämä maat valtavaan runkoonsa. Suur-Suomen kanssa solmittua ystävyyttä ja lujaa liittoa ei suinkaan voi pitää pieniarvoisena seikkana.
Puheen loppuosa oli hukkua jyriseviin huutoihin, jotka kadulta tunkeutuivat huumaavina korviin.
— Me tahdomme kuulla kuninkaan mielipiteen!
— Me vaadimme veljeskansaimme vapautta!
— Heitä ei saa sortaa! Kuningas vastasi:
— Teidän esityksessänne ei ole mitään, jota en saattaisi hyväksyä, kenraali.
— Me tahdomme nähdä kuninkaan! kuului häiritsevän äänekkäästi ulkoa.
Silloin kohosi tumma puna kuninkaan kasvoille.
— Jo kahdesti olen lähettänyt heille poistumiskäskyn. He eivät tottele, sanoi Hänen Majesteettinsa, ja hänen äänensä sävy ilmaisi, ettei hän ollut tottunut uppiniskaisuuteen.
Syntyi hiljaisuus, vain kansanjoukon melu kiihtyi. Vihdoin vastasi
Orri.
— Minä en kehoittaisi Teidän Majesteettianne käskemään heitä kolmatta kertaa.
— Sitten on kutsuttava sotaväki. En jaksa sietää tuota melua.
— En kehoittaisi Teidän Majesteettianne siihenkään, sanoi kenraali hiljaa.
— Ja miksi ei?
— Sotaväki ei tottele, kuului tyyni vastaus. Värihäivähdys kiiti kuninkaan kasvoilla.
— Sanotteko te niin, kenraali!
— Sanon, sillä kansanjoukolla on oikeus vaatia kuninkaansa nähdäkseen. Ei sotaväki saata siitä syystä ryhtyä väkivaltaan.
— Mutta ette kai tarkoita, että rupeaisin kansalle puhumaan politiikkaa? En minä voi tehdä heille lupauksia.
Syntyi hiljaisuus. Sitten kuului kadulta:
— Hän ei tahdo näyttäytyä!
— Hän ei välitä meistä!
Ja muuan terävä, erillinen ääni:
— Alas sellainen kuningas!
Kuninkaan kasvot vaalenivat ja katkeroituneena hän sanoi Orrille.
— Siinä kuulette. Tuokin on ehkä oikein teistä. Kenraalin kovat kasvot ilmaisivat suunnatonta mielipahaa ja hänen äänensä vavahteli.
— Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne. Minä olen ainakin koettanut palveluksellani osoittaa nöyrintä alamaisuuttani ja syvää rakkauttani Teidän Kuninkaallista Korkeuttanne kohtaan. Tarkoitin vain, että Teidän Majesteettinne tulisi näyttäytyä kansalle… Tuo huuto ei merkitse mitään. Se oli yksinäinen ääni, joka viiden minuutin päästä on valmis sydämensä pohjasta huutamaan "eläköön kuningas" ja tarvittaessa uhraamaan henkensä Teidän Majesteettinne puolesta. Se riippuu kokonaan laumaintohimojen käänteistä.
— Olen jo sanonut, etten tahdo heille luvata sellaista, mitä en voi pitää. Mitä siis ehdotatte, kenraali?
— Kehoitan Teidän Majesteettianne viipymättä matkustamaan Saksaan, persoonallisesti keskustelemaan Saksan keisarillisen hallituksen kanssa, johon Teidän Majesteetillanne on suuri vaikutusvalta. Täällä ei ole tällä hetkellä mitään tähdellistä tehtävää. Ja tästä matkasta kehoittaisin Teidän Majesteettianne ilmoittamaan kansalle.
Sotaministeri, joka koko ajan oli istunut äänettömänä, sanoi nyt:
— Senjälkeen kuin Teidän Majesteettinne on ilmaissut kantansa Itämeren maakuntain kysymykseen nähden, en voi muuta kuin yhtyä kenraali Orriin.
Kuningas mietti.
— Tulkaa mukanani parvekkeelle, sanoi hän sitten.
Kun kansa sai nähdä kuninkaan, jonka kahden puolen sotaministeri ja kenraali Orri olivat kunniaa tehden asettuneet, valtasi sen juhlamieli ja hiljaisuus syntyi heti.
— Kansalaiset! aloitti kuningas. — Minä tiedän, että te haluatte kuulla minun mielipidettäni Viron, Suomen veljesmaan kysymyksessä. Minä hyväksyn pääasiallisesti ne näkökohdat, jotka Itämeren maakuntain lähetystö on esittänyt. Mutta minä en voi tehdä teille mitään lupauksia, koska ratkaisu ei ole yksinomaan minun vallassani. Olen päättänyt matkustaa Saksaan, persoonallisesti ajaakseni perille Suomen kansan toivomuksia niin laajaperäisesti kuin mahdollista. Olkaa vakuutettuja siitä, että teen voitavani. Ja nyt kehoitan teitä rauhallisesti menemään koteihinne.
Hiljaisuutta kesti tuokion. Sitten kuului valtava huuto.
— Eläköön kuningas!
— Jumala siunatkoon hänen matkaansa!
— Onnea matkalle, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne.