X.
Rauhan enteitä.
Kauppatorilta loistava joukko kääntyi Esplanaadille ja torvisoittokunta alkoi puhaltaa marssia.
Siinä olivat kaikki Englannista palanneet rankaisuretkikuntalaiset, joita haltioitunut yleisö oli vaatimalla vaatinut nähdäkseen. Heitä oli noin 300 miestä, enempää ei viidestä sadasta ollut palannut. Toisilla, joiden käsi tai rinta oli haavoittunut ja kääreissä tai pää siteissä, ei ollut haarniskaa ja heidät on erityisenä osastona asetettu eteen. Mutta mukaan oli kaikkien lähdettävä, jotka suinkin kynnelle kykenivät.
Etumaisina ratsastivat amiraali N. ja kenraali Storm joka henkilökohtaisesti oli ollut mukana, Orrin ja amiraalin vastaväitteistä huolimatta. Amiraali ei ollut tottunut ratsastaja, se näkyi hänen asennostaan jota hän turhaan koetti väkipakolla pitää moitteettomana. Hänen vaatimattoman pukunsa rinnassa loisti yksi ainoa kunniamerkki, suuri sininen risti, jota oli jaettu vasta kuudelle sotilaalle koko maassa, ja hänen hiljaisilla, mutta nerokkailla kasvoillaan oli jonkinlainen nolostunut leima, ikäänkuin olisi hän oudoksunut tällaista näytteillä-oloa.
Storm istui ratsullaan komeana ja naureskellen, kiireestä kantapäihin panssaroituna. Hänen rintansa oli kunniamerkkejä täynnä. Siinä näkyi rautaristi, muistona jääkäri-ajoilta, sitten vapaustaistelun neljännen ja toisen luokan vapaudenristit ja vihdoin sininen risti. Hän oli yleisön vanha suosikki, varhain leskeksi joutunut naissankari, alituinen vitsailija, leikinlaskija ja hulluttelija. Mutta samalla yleisö tiesi hänen yltiöpäisen rohkeutensa ja loistavat sotilaalliset ansionsa. Hän oli ollut Orrin oikeana kätenä Pietarin valtauksessa, hän oli toteuttanut amiraali N:n hurjan suunnitelman Englannissa ja hän oli vihdoin tuhonnut englantilaiset divisioonat Hangon lähettyvillä.
Yleisöä, joka kihisi kuin muurahaispesä, tunkeili kaikkialla, joka ikisessä sopukassa. Vaikka oli jo syksy, niin näytti koko Esplanadi muuttuneen kukkatarhaksi. Oli suuria ruusuja, erivärisine kukkineen, oli kokonaisia orvokkirykelmiä, oli asterikimppuja ja mahdottomia tulppaani-viuhkoja. Sotilaat olivat hukkua irtonaisten ruusujen sateeseen ja hevoset kulkivat kuin kukkamatolla.
Yleisö huusi, taputti käsiään, heitteli kukkia, heilutti nenäliinoja ja lakkejaan kuvaamattoman riemun ja hurmion vallassa. Se hurrasi yhä uudestaan ja uudestaan ja kumeina vyöryinä kaiku kuljetti sanoja yli raunioiksi sortuneiden talojen.
— Kuolemattomat!
— Isänmaan pelastajat!
— Hurraa! Hurraa! Hurraa!
Oli omituista nähdä tällainen saattue kaupungissa, jonka talojen ympärillä oli korkeita, rumia rakennustelineitä, jonka ihmiset asuivat ahtaasti sulloutuneina niissä harvoissa huoneissa, jotka olivat säilyneet ehjinä, tai jotka oli ehditty korjata hävittävän pommituksen jäljeltä. Asukkaat olivat tällä hetkellä tyyten unohtaneet sodan kauhut ja huusivat yhä äänekkäämmin.
— Eläköön kuolemattomat!
— Eläköön isänmaa!
— Eläköön urhoolliset päälliköt!
Storm keikuttelihe ja nyökkäili päätään joka suunnalle, amiraalin istuessa vakavana. Hän vilkutteli silmää, nauroi ja yhtäkkiä hän huusi innostuksen valtaamana, vähääkään välittämättä sopivaisuusvaatimuksista.
— Terveisiä John Bullilta!
Puhkesi hurja naurun rämäkkä ja kansa huusi:
— Hyvä, hyvä!
Sitten toi muuan viisitoistavuotias, tavattoman kaunis tyttö Stormille niin suuren valkeista ruusuista tehdyn seppeleen, että hento kantaja oli menehtyä sen painosta.
Silloin kenraali sieppasi sekä tytön että seppeleen satulaansa, suuteli hämmästynyttä lasta keskelle suuta ja istutti hänet eteensä, pannen suuren seppeleen molempien vartalon ympäri.
Yleisö huusi, nauroi, ulvoi ja tömisteli kantapäitään. Se tunkeutui sotilaiden lähelle, kuumeisin sormin koskettaen heidän yliluonnollista haarniskaansa ja yhä uudestaan toistaen:
— Kuolemattomat!
* * * * *
Tämän jälkeen valtasi kansan jos mahdollista vieläkin suurempi isänmaallinen ylpeys ja itsetunto; se käsitti armeijansa voiman ja se tunsi halua seisoa omin jaloin.
Mutta samalla se ikäänkuin talttui ja tyyntyi. Se alkoi perustella vaatimuksiaan asiallisemmin ja tyynemmin, mutta samalla sen voima kasvoi. Sanomalehdet huomauttivat kyllä, että me saimme armeijamme loistosta kiittää Saksaa, joka oli sen pannut alulle, ne pyrkivät yhä lujittamaan entistä liittoa Saksan kanssa, mutta samalla ne vaativat ehdottomasti, että Suomen sotaväki oli vapautettava vieraista aineksista, että maa oli annettava yksinomaan suomalaisten viljeltäväksi, että tehtaat ja liikkeet oli palautettava Suomen kansalaisten haltuun, sekä että kauppa- ja merenkulkusopimus oli uudestaan tehtävä.
Sitten tiesivät sanomalehdet ilmoittaa, että Hänen Majesteettinsa Suomen Kuningas oli matkustanut Saksaan, ajaakseen, mikäli mahdollista, perille kansansa tahdon. Tämä tieto tyynnytti yleisöä, kuninkaasta kirjoitettiin myötätuntoisia, vaikka tosin rohkeita kirjoituksia ja uusi toivo alkoi kyteä mielissä.
Silloin saatiin kuulla yhä uusia järkyttäviä viestejä. Helsingin
Sanomat julkaisivat lokak. 11 p:nä seuraavan sähkösanoman.
Berlini 10 p. lokak. Meille tiedoitetaan Lontoosta: Eilen on parlamentin alahuoneessa ollut myrskyinen kohtaus. Koko alahuone on vaatinut rauhaa. Lordi B. ja amiraali C. ovat ylähuoneessa asettuneet rauhan kannalle. Sotapuolueen väitetään kukistuvan ja hallituspula on odotettavissa.
Parin päivän päästä olivat sanomalehdet täynnä kiihkeitä kirjoituksia ja kapinan odotettiin joka hetki puhkeavan Englannissa. Koko työväen puolue ja maltillinen porvaristo tahtoi rauhaa, jota ylimystö ja hallituspiirit vastustivat. Sinnfeinerit riehuivat kuin koston jumalat kiihoittamassa muutenkin kuohuksissa olevaa kansaa, Irlanti kiehui kuin kattila ja monin paikoin oli syntynyt verisiä mellakoita. Suurten asetehtaiden ja ampumatarvetehtaiden työläiset liittyivät lakkoihin, huolimatta siitä, että hallitus asevoimin koetti saada heitä pysymään työssään ja kaduilla kulki valtavia mielenosoituksellisia kansanjoukkoja.
"Englannilla ei ollut mitään syytä sekaantua Suomen ja Venäjän välisiin asioihin. Kaikki puheet taloudellisten etujen loukkaamisesta ovat vain puolustusta ja peitettä, eikä Suomi ole tehnyt sellaiseen itseään syypääksi. Tosiasiallisena sodan syynä on ollut, vain ylimystöpuolueen kostonhimo, joka on palavana kytenyt maailmansodasta saakka ja joka ei ole häikäillyt valita uhrikseen tätä pientä maata, jonka urhoollinen ja vapautta rakastava kansa on nyt ryhtynyt epätoivoisiin rankaisuyrityksiin. Tietysti Englanti voittaa tämän sodan, jos se sitä pitkittää. Mutta se ei saa sitä pitkittää. Se ei saa sytyttää maailmanpaloa uudestaan. Sillä ennemmin tai myöhemmin vedetään mukaan myöskin Saksa, joka nyt tekee uhkaavia valmistuksia. Ja niin tullaan uudestaan siihen kauheaan tilanteeseen, joka pari vuosikymmentä sitten oli hukuttaa Europan kansat. Hallituksen on myönnettävä Suomelle rauha edullisilla ehdoilla. Se on kärsinyt kieltämättä tappion, joka sitä nöyryyttää. Pitäköön sen hyvänään kuten Venäjäkin. Tehköön rauhan, kuten Venäjäkin. Ja tehköön sen viipymättä, muuten on kaikki myöhäistä."
Tähän tapaan kirjoittivat Englannin vasemmistolehden hukuttaen äänensä pauhuun kokonaan ylimysmielisten pilkalliset viittaukset ja loistavaa diplomaattista kieroutta todistavat puheet.
Sitten alkoi kuulua yhä verisempää ja kahakoihin puhkeavaa riitaisuutta saarivaltakunnasta. Sotapuolue menetti perustansa ja hallituksen asema horjui.
Tämä kuohunta herätti voimakasta vastakaikua Itämeren maakunnissa. Kansa ja sen yhteydessä sotilaat nousivat yhtenä miehenä. Saksalaisen ylimysluokan sorto oli käynyt liikaa rasittavaksi, liikaa kiusaavaksi, saatuaan tukea siitä unioonista, joka maailmansodan aikana oli Preussin kanssa tehty. Tyytymättömyys puhkesi vuolaihin sanatulviin:
"Uniooni ei voi olla luonnollinen, eikä sillä voi olla mitään pysyväistä arvoa. Se on pakkotoimenpide, johon meidät on saatettu vastoin ylivoimaisen enemmistön tahtoa. Me emme voi siihen kauemmin alistua. Me tahdomme itse saada viljellä maatamme, kuten suomalaiset. Me tahdomme liittyä Suomeen, jonka läheistä sukua me olemme, johon meitä yhdistää luonnolliset siteet ja jonka voimakasta armeijaa me ihailemme. Me emme tahdo suinkaan vihamielisesti suhtautua Saksaan. Päin vastoin. Me tarvitsemme sen mahtavaa ystävyyttä ja humaanista tukea. Mutta nykyinen uniooni on mahdoton, sillä me emme voi olla orjia, emmekä tyytyä toisarvoiseen asemaan omassa maassamme. Annettakoon meidän liittyä Suomeen, suureksi ja voimakkaaksi valtioksi. Hallitkoon sitä saksalainen kuningas, jos se on tarpeellista. Lujittakoon tämä kuningas liittonsa Saksan kanssa. Mutta älköön suomensukuisia heimoja jaoitettako hajalleen ja voimattomina sirpaleina liitettäkö valtoihin, joiden yhteydessä ne eivät menesty."
* * * * *
Sekasortoa, hälinää ja yhä suuremmiksi paisuvia verisiä yhteenottoja kesti jonkun aikaa. Sitten julkaisivat sanomalehdet lohduttavan uutisen:
Englanti oli tarjonnut välirauhaa.
Suomen, Englannin ja Venäjän edustajat kutsuttiin Berliniin neuvottelemaan rauhasta Saksan välityksellä.