XI.
Häät Luolakoskella.
Keskellä tätä kuumeista hälinää, innostusta ja pauhua, oli vanhassa Luolakosken kartanossa touhuttu kokonaan toisenlaatuisissa hommissa, jotka koskivat rappeutuneiden osien uudistusta, korjauksia ja juhlavalmistuksia. Kartanon nuoriherra, luutnantti Arttur, oli mennyt kihloihin kenraalimajuri Stormin tyttären, Marian kanssa, ja häät olivat ovella. —
Kookas, mutta tällä kertaa pieneltä tuntuva vierashuone oli täynnä säteilevää, juhlapukuista yleisöä. Kaikkialla näkyi loistavia sotilaspukuja, kahisevia silkkihameita ja avokaulaisia, iloisia naisia, jotka olivat ryhmittyneet erilleen miehistä, ikäänkuin olisi molempien sukupuolien välillä vallinnut riita siksi kunnes vihkiminen oli toimitettu.
Suuren harpun lähettyvillä, jonka kieliä hieno ja miellyttävä sulhanen silloin tällöin hajamielisenä kosketti, mantelimaisissa silmissään raukea onnen kuulto, olivat sotilaat ja moni siviilimieskin kerääntyneet kenraali Stormin ympärille, joka huolettomalla leikillisellä tavallaan jatkoi esitystään:
— Siitä on helppo syyttää, mutta menkääpä yhden ainoan rykmentin kanssa ottamaan vankeja. Emmehän me voineet piirittää kolmea divisioonaa. Me hakkasimme ne maahan — sitäkin suuremmalla syyllä, kun kapteeni K. väitti Englannilla olevan taivaassa siirtomaita, joissa ymmärrettävistä syistä vallitsi asukkaiden puute. Tietysti se oli kauheata mäiskettä ja rykmentti oli niin hajallaan ja pieniin osastoihin jakautuneena, että yhteen aikaan en ollenkaan tiennyt, kumpi puoli oikeastaan oli voitolla Ne neljätuhatta vankia, jotka kaiken kaikkiaan otettiin, kuljetettiin pois niin salavihkaa, että niiden olemassa-olosta ei tiedä vielä tänäkään päivänä juuri kukaan.
— Entäs tykit? kysyi eversti P. — Minä olen kuullut, että niiden teho on vallan arvoituksellinen.
— Niin on. Me koettelimme niitä ensin englantilaisten omiin selkiin ja varjelkoon, kuinka he niitä pelkäsivät. Niissä on meille paljon opittavaa emmekä voi kyllin kiittää John Bullia, joka hyväntahtoisesti on itse kuljettanut ne maahamme.
— Nähkääs sulhasmiestä, hän katsoo jo kolmannen kerran kelloaan, eikä ollenkaan kuuntele, kuiskasi kauppias T.
Silloin eversti P. huudahti:
— Luutnantti Vahlberg, tulkaahan lähemmäs. Kun luutnantti oli ottanut pari askelta, sulkivat toiset kuin yhteisestä sopimuksesta hänet kehäänsä.
— Te ette lainkaan kuuntele appenne kertomusta, luutnantti. Mitä te siitä kellosta tahdotte? Me olemme päättäneet, että teidän on kerrottava kokemuksistanne Englannin matkalta. Ennen ette pääse mihinkään, tulkoon morsiamenne tai ei.
— Senhän voi appeni paremmin tehdä, kuului kiusaantunut vastaus.
— Vai niin. Siinä nyt nähdään meidän nuortemme mielipiteet. Heillä on kaikki oikeudet, mutta ei mitään velvollisuuksia. Joko taas vilkuilette pois! (Luutnantti oli tosiaankin kärsimättömänä katsahtanut ovelle). Alkakaahan tarinanne viipymättä.
— Minä, minä… en ollut toisten mukana, hapuili luutnantti. —
Siitä syystä, että olin kihloissa kenraali Stormin tyttären kanssa…
— Herra varjelkoon. Joko taas se morsian!
— Antakaa nyt toki hänen kertoa, huomautti eversti P.
— Siitä syystä, luullakseni, jatkoi luutnantti punastuen, pääsin samaan sukellusveneeseen, jossa amiraali N. ja arvoisa appiukkoni matkustivat. Sitten en tiedä mitään muuta, kuin että kuljimme huimaa vauhtia eteenpäin, yhä vain eteenpäin. Minä olin luullut, että sukellusvene tähysteli ympärilleen vain periskoopin avulla, mutta amiraali ja appeni istuivat alinomaa eräänlaisen kummallisen, laterna magicaa muistuttavan laatikon ääressä. Olimme varmaankin jo Englannin rannikolla, kun appeni kutsui minut luokseen ja osotti laatikon tähystyspintaa. Näin siinä ylösalaisin kääntyneitä rantoja ja sitten suuren dreadnoughtin, joka kulki kumossa, kuten näytti. Heti paikalla syntyi sukellusveneessä vilkasta touhua. Jokin kiiltävä, pitkulainen esine, joka muistutti torpeedoa, asetettiin eräänlaiselle telineelle, mutta siitä en ymmärtänyt mitään. Joitakin nesteitä kaadeltiin, mittareita asetettiin. Sitten tuntui hirveä jutkahdus, joka oli pysäyttää koko sukellusveneen ja samassa appeni jälleen kutsui minut mainitun laatikon ääreen. Hetken vallitsi hiljaisuus. Sitten dreadnoughtin kuva ikäänkuin hypähti ja tuokion kukittua kuului kumea jymähdys. Vesi porisi ja kuohui kuin koskessa ja kohosi keulapuolella valtavana patsaana ilmaan. Sitten kääntyi panssarihirviö omituisesti pystyyn ja vapisi kuin henkitoreissaan, silminnähtävästi vaipuen yhä syvemmälle…
— Rouva kysyy luutnanttia, ilmoitti palvelija ovelta.
Mutta turhaan yritti luutnantti selviytyä ympärillä olevien piirityksestä.
— Hän ei nyt mitenkään jouda.
— Sanokaa rouvalle, ettei hän voi päästä.
— Jatkakaahan, kehoitti eversti P. niin tyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Luutnantti naurahti väkinäisesti ja pyyhki kädellään otsaansa.
— Sitten noustiin jossakin maihin ja ajettiin hevosella noin 5 tai 6 kilometriä. Senjälkeen jouduin erään aliupseerin rinnalle automobiiliin, jossa oli tavallinen pomminheittäjäkone ja taitavasti kätketty pommikasa. Koko aikana en ollut tehnyt muuta kuin päntännyt päähäni amiraalin suurelta kartalta sen Lontoon osan katujen ja sokkeloiden nimiä, johon minut oli määrätty, mutta sittenkään en ollut tarkoin selvillä, mihin kuljettaja meitä vei. Sydäntä kouristi omituisesti, mutta epäröintiin ei ollut aikaa. Vihdoin annoin määräyksen ja heitto alkoi… Mahdotonta on kuvailla ihmisten hämmästystä ja kauhua heidän kuullessaan kumeat pamaukset ja lasiruutujen helinän, ja nähdessään mustan savun, loimuavan, kauaspirskuvan öljyn ja syttyvien talojen liekit. Noin viisitoista tai kahdeksantoista pommia saatiin heittää täydessä rauhassa. Sitten alkoi syntyä ahdinkoa, takaa-ajoa ja raivostuneiden ihmisten huudot huumasivat korvia. Muuan pieni sotilaspatrulli särki käsigranaateilla automme, jolla muutenkaan ei enää päässyt juuri mihinkään. Mutta me ammuimme heidät maahan ja syöksyimme ihmisvilinään, käärien englantilaiset päällystakkimme tiukasti ruumiimme ympäri. Heti alussa minä eksyin tovereistani ja sitten alkoikin koko seikkailun tuskallisin osa. Vaikka tarkasti tiesin paikan, mihin oli tultava, vaikka osasin ulkomuistista ainakin 50 eri tietä sinne, niin sittenkin harhailin kauan eksyksissä, alituisesti peläten joutuvani kiinni; monta kertaa minun täytyi vilkaista karttaa. Eräällä ahtaalla kadulla täytyi minun ampua kolme poliisia, jotka ahdistivat minua ja tyhjensivät revolveriensa makasiinit rintasuojustani vastaan, ampuen hyvän päällystakkini mäsäksi…
Ulkoa kuului moottorin humina ja kenraali Orrin sikaarinmuotoinen auto hurahti pihaan.
Kun suuri sotapäällikkö tuokion kuluttua astui sisään, hälveni kiusaava kehä luutnantti Vahlbergin ympäriltä kuin itsestään ja herrat asettuivat kunnia-asentoon tervehtiäkseen kuuluisaa päällikköään.
* * * * *
Vierashuoneen ovi aukeni ja hämärästä, avarasta etehisestä näkyi sulhaspoikien rivistö, joka oli muodostanut kunniakujan ja palavia kynttilöitä pidellen odotti liikkumattomassa asennossaan. Sulhanen omaistensa saattamana ja sitten koko muu yleisö, jonka omituinen, äänetön hämmästys oli vallannut, siirtyivät etehiseen, asettuen kaarenmuotoiseen ryhmään niiden portaiden juurelle, joiden alapäässä? Beethovenin ja Kustaa III:n vanhat muotokuvat yhä seisoivat juhlallisena kaksoisvartiona.
Sitten alkoi ylhäältä kuulua askelten ääntä ja hunnutettu morsian, jonka päätä myrttiseppele koristi, laskeutui hitaasti äitinsä, seuranaistensa ja morsiustyttöjen saattamana portaita alas. Hänen kasvonsa, jotka liikutus oli tehnyt kalpeiksi, loistivat, kynttilöiden häälyvässä valossa puhtaina kuin lilja ja ihanat silmät kimmelsivät kuin kaksi säröistä helmeä tai yökasteen suurta pisaraa. Vallitsi hiljaisuus. Kuului vain silkkipukujen kahina ja keveiden askelten ääni. Kihlautuneet asettuivat vierekkäin ja heidän ympärilleen kaareutui sulhaspoikien ja morsiustyttöjen kynttilöitä pitelevä ryhmä. Sitten nousi vanha herra Vahlberg portaitten alimmalle askeleelle, painoi jalallaan kaidetta ja väänsi Kustaa III:nnen rintakuvaa. Kuin taikavoiman painamina portaat taittuivat keskeltä ja alkoivat vaipua syvyyteen. Salaperäinen, pohjaton aukko, jonka ammottavasta kidasta punertava, epämääräinen valo värähteli, avautui avartumistaan vaikenevan juhlayleisön eteen. Suloinen, huumaava tuoksu leyhyi ilmassa. Sitten hiipi syvyydestä kaukainen, helmeilevä musiikki korviin, kasvaen valtavaksi hymniksi, jossa kuohui kevään pulppuava voima ja hämärä salamyhkäisyys.
Hitaasti lähti juhlasaattue kulkemaan portaita alas. Maanalaisessa käytävässä, jonka kattoa koristivat köynnökset ja kirjavat amppelit, oli lattialle levitetty kallisarvoinen, pehmeä matto, jonka päälle oli sirotettu kukkia ja tiputettu hienotuoksuisia vesiä. Kosken valtavan pauhun saattoi jo selvästi erottaa ja ihmeellinen soitto sekaantui ja yhtyi siihen niin epämääräisesti, että kuulijat eivät tajunneet sen alkuperää. Unen raskas ja samalla suloinen raukeus tuntui kiehtovan kaiken loihtuunsa, todellisuus haihtui olemattomiin, minuutit saivat sadun siivet, arkipäiväinen järki katosi kuin säikähtynyt metsäeläin ja tunteen salaperäinen tenhovoima vietti riemuvoittoaan. Kaukana, käytävän päässä, mistä saattoi aavistaa sävelten lähtevän, kuulsi kirkkaampi valo ja kuta lähemmäksi kulkue ehti, sitä selvemmin sukeltausivat esineiden ääriviivat näkyviin.
Kustaa III:nnen tarumaisessa luolakammiossa seisoi totinen pappi korokkeellaan, kultasivuinen kirja kädessä ja vihkipalli edessään. Sivummalla, puoli vihertävässä hämärässä soitti harsopukuinen, hengettäreltä nähtävä neito suurta harppua, jonka paksut bassokielet panivat tuoksujen kyllästämän ilman väräjämään. Takaseinän pyöreä ikkuna, jonka kuperan lasin takana vesi syöksyi hirveää vauhtia, oli ympäröity sydämenmuotoisella, ihmeen suurista ja kalpeista, ikäänkuin kellarissa kasvaneista kukista tehdyllä seppeleellä, ja pöydällä, sohvan edessä, upeili kauniisti ryhmiin järjestettyjä, hiottuja, kultareunaisia laseja.
Soitto lakkasi. Morsiuspari polvistui vihkipallille ja papin yksitoikkoinen ääni kuului oneana ja sammuneena tässä tenhoisassa kammiossa. Sulhasen hillityn, mutta päättäväisen vastauksen saattoi selvästi erottaa, mutta äärimmilleen liikutetun morsiamen vieno ääni hukkui miltei tyyten kosken kumeaan pauhuun.
Kauan aikaa sen jälkeen, kun pappi jo oli lopettanut toimituksensa, vallitsi luolassa omituinen, juhlallinen hiljaisuus, joka luonnollisena, ketään vaivaamatta oli hunnuttanut todellisuuden ja lahjoittanut seuralle ylevän juhlatunnelman. Vasta kun vaahtoava samppania helmeili laseissa ja maljoja juotiin nuoren parin onneksi, tuntuivat ihmiset heräävän ja matala puheensorina vilkastui vilkastumistaan.
Silloin astui kenraali Orri sivummalle ja alotti:
— Arvoisat juhlavieraat! Tänä hetkenä, jolloin meihin, arkielämän koventamiin ihmisiin, on ainakin hetkeksi palannut nuoruutemme päivien usko sadun todellisuuteen, jolloin me olemme saaneet nähdä kahden nuoren elämän liittyvän yhdeksi, tahdon muutamin sanoin, samalla kuin toivotan nuorelle parille kestävää onnea, selvittää, missä ihmeellisessä paikassa heillä on ollut kunnia solmia avioliittonsa. Koko se suuri voima, jonka Suomen armeija nyt omistaa, se taruksi muuttunut kuolemattomuus, joka Suomen sotilaita on seurannut, on lähtöisin täältä. Tässä huoneessa on se ollut kätkettynä, nämä kiviseinät ovat pitäneet vuosikymmeniä suurta salaisuuttaan hallussaan, tämän kullatun harpun sävelissä on ollut koko armeijamme voiton avain.
Puhuja vaikeni hetkiseksi ja lystikäs eversti P. kuiskasi vierustoverilleen:
— Ikinä en olisi uskonut, että Pietari on vallattu harpunsoitolla.
— Näiden seinien sisällä ovat kuumeiset aivot työskennelleet ja yksi kaikkein suurimpia keksijöitä on yksinäisyydessään ja surun seuraamana ajatellut ne suuntaviivat, joille Suur-Suomen kehitys oli laskettava. En tiedä, onko yhdellekään läsnäolevista insinööri Arvid Warénin ainutlaatuinen elämäntarina aluksikaan tunnettu. Hänen työnsä on näihin asti täytynyt pitää salassa, mutta nyt on vihdoinkin se aika koittanut, jolloin hänen nimensä on vedettävä esiin unhon pimeydestä ja asetettava kaikkein suurinten suomalaisten nimien rinnalle.
— Jo puoli vuosisataa sitten hän tämän luolan säilöihin kätki suuren keksintönsä, sen metallin, joka nyt on aiheuttanut ratsuväkidivisioonan voitot ja laivastomme huikaisevat loistotyöt. Koko sen ajan, jonka hän itse oli vankina, on keksintö selityksineen ollut täällä ja tähän samaan luolaan hän kuollessaan, pyhitettyään koko elämänsä työn isänmaalleen, talletti nerokkaat suunnitelmansa jälkeentuleville perinnöksi. Täältä pelasti ne muuan jääkäri jo maailmansodan aikana kiihko-isänmaallisen ryhmän haltuun, ja nyt on koko maailma saanut nähdä niiden merkityksen käytännössä.
— Tämä luola on näihin saakka ollut yksinäisyyden, työn ja kaipauksen pyhättö, paistakoon se nyt onnen temppelinä näille kahdelle nuorelle. Lahjoittakoon se heidän elämälleen saman suurpiirteisyyden ja voiman, jonka se on antanut Suomelle ja Suomen armeijalle.
* * * * *
Vieraat kuuntelivat jännittyneenä tätä puhetta, jota he eivät täysin ymmärtäneet, mutta jonka alla he aavistivat suurien tapahtumain kulkua. Hiljaisuus vallitsi. Sitten kenraali viittasi harpunsoittajattarelle.
Kuului helmeileviä akordeja. Sitten alkoi Beethovenin "An Elise" pulputa harpun kieliltä…
Kiviseinässä napsahti ja violettinen metallilaatta työntyi esiin. Sen yläpuolelle ponnahti paperilevy, johon oli piirretty: Nuorelle parille.
Sulhanen, joka ensimäiseksi tointui hämmästyksestään, astui laatikon luo ja otti sieltä kaksi hienoa rasiaa sekä kirjekuoren. Yleisön valtasi uteliaisuus; se sulloutui luutnantin ympärille kurkoittaen päätään…
Toisessa rasiassa, jonka kannessa oli morsiamen nimi, oli violetinvärisestä metallista muovaeltu lehti, jonka keskellä säihkyi sinertävä timantti kuin suuri kastehelmi; toisessa loistava sinisen ristin kunniamerkki. Kuoressa oli luutnantti Vahlbergille kapteenin valtakirja.
Kun onnesta juopunut pari katsahti sivulleen, kiittääkseen kenraalia, oli tämä kadonnut.
* * * * *
Käytävässä, joka johti kartanon etehiseen, kiiruhti kenraali Orri pitkin askelin ja rouva Karin Vahlberg, joka oli pistänyt kätensä hänen kainaloonsa, seurasi mukana miltei läähättäen.
— Minä arvasin sen, sanoi hän. — Kaikki oli niin samanlaista, kuin silloin kerran, ennen. Minä tiesin, että te lähtisitte.
— Ettekö ajatellut lapsianne, rouva?
— Ajattelin, minä ajattelin heitä. Mutta minä en voinut unohtaa sitä miestä, joka on pannut käytäntöön insinööri Warénin elämäntyön… Ja minä muistin, suokaa anteeksi, kenraali, minä muistin, että hän oli yhtä yksin kuin edeltäjänsäkin… ja tahtoi poistua.
Karin rouvan suuriin, ihmeellisiin silmiin kohosi kyynelsumu ja hän käänsi kenraaliin kasvonsa, joilla outo liikutus värähteli.
Orri ei vastannut. Hän muisti, että kerran tuon rouvan mies oli ollut mustasukkainen. Sitten hän vavahti omaa ajatustaan ja katsoi syrjään.
— Kenraali, jatkoi rouva heikolla äänellä. — Jos te joskus kaipaisitte ystävää… ihmissydäntä, niin älkää unohtako minua, minun kotiani, joka on teille avoinna, joka oli teille avoinna jo silloin kun ette vielä ollut suuri, minun perhettäni, jonka onneen teidän muistonne on solmittu, niin, kaikkea mitä minulla on…
Silloin omituinen pehmeys ilmaantui Oriin kylmille kasvoille, ja hänen teräviin silmiinsä tuli toinen, samettimainen ja sydämellinen kiilto. Hän kumartui ja suuteli Karin Vahlbergin värähtelevää kättä, vastaten hiljaa:
— Kiitän teitä sydämestäni, rouva.