XII.
Suur-Isänmaa.
Vaatimattomassa hotellihuoneessaan oli kenraali Orri vielä sängyssä, kun kahvi tuotiin. Tarjoilija, joka tiesi, ettei kenraali koskaan juonut makuullaan, ei kaatanut kuppiin, vaan laski tarjottimen pöydälle, päivän sanomalehdet sen viereen ja aikoi poistua.
— Tuokaa lasku, pyydän, kenraali sanoi.
Palvelija kumarsi ja meni.
Sitten Orri nousi vuoteeltaan.
Kun hän peseydyttyään kampasi tukkaansa, joka oli yhä runsaammin hopeoitunut korvien vaiheilta, oikaisi hän vaistomaisesti ryhtiään, joka ehkä näytti hieman painuneelta ja kumaraiselta. Hänen kasvonsa kuvastuivat lasista hiukan kuluneina ja kalpeahkoina ja ruskeiden silmien katse oli omituisesti raskas ja ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt. Hän astui pöydän luo, kaatoi kahvia kuppiinsa ja otti sanomalehden.
Rauha solmittu.
Berlinin neuvottelut päättyneet.
Englanti sitoutunut korvaamaan Suomelle hävitetyt kaupungit
molemminpuolisen arvioinnin mukaan.
Venäjä sitoutunut maksamaan 10 miljardia Smk. sotakulujen
korvaamiseksi. — Neva Suomen ja Venäjän välisenä rajana.
Itämeren maakunnat liitetty Suomeen erityisenä herttuakuntana.
— Suomen ja Saksan liitto lujittunut. - Kauppa- ja
merenkulku-sopimus muutettu. Liitto vallan alamaisten maanomistus
ja elinkeinon harjoitus Suomessa säännöstelty. — Suomen sotaväki
päätetty vapauttaa vieraista aineksista.
Kenraali silmäili lehteä tyynesti ja kutakuinkin välinpitämättömästi.
Siinä ei ollut hänelle mitään uutta.
Hän laski sen pöydälle, hörppäsi kupistaan ja hajamielisenä mursi pikkuleivoksen kädessään. Sitten veti hän kaihtimen syrjään ja katsoi ulos. Selkeä loppumarraskuun ilma yhä kirkastui.
Kaikkialla vilisi ajopelejä, automobiileja, ihmisiä, käsissä kukkia ja ruusuja, joiden hennot lehdet pakkanen jääti. Lippuja liehui joka paikassa tässä omituisessa kaupungissa, jonka rikkiammutut talot kohosivat keskeneräisinä, rakennustelineiden valtaviin rykelmiin hukkuneina. Vaikka oli jo myöhä syksy, oli rakennustöitä jatkettu tulisella kiiruulla ja tuhansittain oli työmiehiä tuotu Helsinkiin. Mutta nyt olivat telineet tyhjinä. Kansa juhli rauhaa ja liput liehuivat kaikkialla.
Järjestyneitä juhlakulkueita vaelsi kaduilla. Tuolla ylioppilaitten pitkä rivistö, täällä työväki punaisine lippuineen, tai sotilaitten kiiltävät, haarniskoidut kolonnat. Niiden ympärillä parveili muuta yleisöä kukkineen, loistavine silmineen, hymyineen, huutoineen, jotka kuuluivat kumeana, sekavana pauhuna, yhtyen ajopelien räminään ja voimavaunujen yhtämittaiseen toitotukseen.
Vasta kun kenraali sytytettyään sikarinsa avasi ikkunan, tunkeusi hänen korviinsa selvemmin tämä valtava pauhu, joka muistutti tulvavetten kohinaa, tai maanalaisen rautatieliikenteen oneaa jymyä. Ilma oli kylmä ja näytti yhä pakastuvan. Taivas kaareutui korkeana, vihertävänä, ja läpikuultavan selkeänä.
Jostakin kuului voimakasta laulua, kenties oli se ylioppilaiden tai Suomen laulun kuoro. Sitten hukutti valtava huuto sävelet miltei kokonaan. Kenraali katsoi sinnepäin, mistä huuto oli kuulunut, pistäen päätään lähemmäksi ikkunaa. Hän ei saattanut nähdä kansanjoukkoa, mutta ministeriön palatsin parvekkeella hän huomasi kuninkaan, jonka majesteetillinen olento sai vertauskuvallisen hahmon, piirtyessään rikkiammutun rakennuksen rappeutunutta seinää vasten.
— Eläköön kuningas!
— Kauan eläköön kuningas! kuului yhä valtava, kumiseva huuto, satojen kurkkujen huumaavalla voimalla.
Kenraali ei voinut erottaa, mitä kuningas puhui, mutta hän näki Hänen
Majesteettinsa vilkkaat eleet ja lämpimän, innostuneen esityskiihkon.
— Eläköön isänmaa!
— Eläköön Suomen armeija!
— Eläköön kuningas! kuului taaskin, kenties äskeistäkin voimakkaammin. Sitten kuningas poistui, mutta väkijoukon huudahdukset ja pauhaavat toivotukset kohosivat vielä kauan aikaa ilmoille. —
Hotellipalvelija toi laskun ja ilmoitti:
— Automobiili on valmiina, Teidän Ylhäisyytenne.
Kenraali maksoi, antoi palvelijalle vähäiset tavaransa, otti päällystakkinsa ja astui ulos. Siinä puhkui hänen loistava, siro, kevyt, miltei sikaarinmuotoinen autonsa. Vasta nyt hän kuuli selvemmin, että ohikulkijat, joita vaelsi tiheissä ryhmissä, miltei yksinomaan puhuivat rauhasta.
— Suomettari, Uusi Päivä, Nouseva Kaansaaa! huutelivat sanomalehtipojat kuuluvalla, ammattimaisella äänellään.
— Rauhanehdot! Berliinin rauhanehdot! Suomettari, Hufvudstadsbladet,
Nouseva Kansaaa!
Muuan myöjistä, joka oli pommituksessa menettänyt kätensä, kantoi sanomalehtipinkkaa käsivarren tynkään sidotussa, remmissä, jakaen terveellä kädellään ihmeen taitavasti sekä rahaa että lehtiä, joita ihmiset kilvan ostivat. Eräs toisjalkainen mies oli asettanut kainalosauvansa ristiin seinänviereen ja istui kuin eräänlaisella tuolilla, lehteä lukien.
Kenraalia väsytti. Hän oli vasta aamun hämärtäessä päässyt vuoteeseen ja nukkunut vain muutaman tunnin. Sitäpaitsi oli hän jo tottunut tällaisiin juhliin. Hän oli nähnyt ensin maailmansodan, sitten vapaussodan ja nyt vihdoin tämän sodan rauhan huomenen. Hän nousi biiliinsä miltei hitaasti ja miettiväisen näköisenä. Sitten kuljettaja väänsi pyörää ja vaunu lähti liikkeelle.
Kun kansanjoukko, joka oli sulloutunut tiiviiksi, loppumattomaksi jonoksi kadulle, huomasi hänen tutun autonsa, väistyi se kaatuillen syrjään ja hiljainen, kuiskaava huudahdus vaelsi miehestä mieheen.
— Kenraali tulee!
— Väistäkää, kenraali tulee!
Silloin Orri käski hiljentämään vauhtia.
Väkijoukon valtasi ehdoton, pelonsekainen hiljaisuus. Ei kuulunut huutoja eikä melua, kaikki pysähtyivät paikoilleen tuijottaen sotapäällikön hieman alakuloisiin, hieman yksinäisiltä vaikuttaviin, mutta rautaisiin ja miltei julmiin kasvoihin. Se ei ollut tottunut näkemään noita ruskeita silmiä, joiden tuli sitä usein oli hallinnut, noin raskaina ja tuijottavina.
Muuan vanha, jalaton mies, joka vaivaloisesti kulki kolmipyöräisissä kärryissä ja jolla oli vapaudenristi rinnassa, tempasi lakin pois päästään ja huusi väräjävällä, hieman sortuneella, mutta omituisen kantavalla äänellään:
— Kunnia Suomen valtiaalle!
Väkijoukosta ei kuulunut hiiskaustakaan, mutta lakit lensivät päästä ja kuja aukeni yhä leveämmäksi vaunun kulkea. Kenraali katsoi terävästi vanhuksen kasvoihin. Oli kuin olisivat nuo kuivettuneet piirteet vaikuttaneet jollain tavoin tutuilta ja hänen mieleensä palasi vapaustaistelun aika. Hän nosti käden ohimolleen, mutta ei sanonut mitään.
Silloin heitti muuan hieno nainen, joka oli kulkeutunut joukon mukana, ruusukimpun kenraalin autoon. Kului silmänräpäys. Huumaava kohahdus kävi väkijoukossa ja kenraali oli hukkua kukkasateeseen. Hän torjui kädellään kömpelösti kasvojaan, joilla häivähti heikko, arvoituksellinen hymy ja hänen kuuluva äänensä kajahti:
— Antakaahan olla!
Heti palasi hiljaisuus ja hän teki kunniaa avopäin seisovalle kansalle, kulkien hitaasti eteenpäin.
— Uusi suurvalta!
— Sähkösanoma 10 penniä!
— Uusi suurvalta! kuului sanomalehtipojan yksitoikkoinen ääni.
Kenraali otti liuskan ja antoi pojalle setelin.
Uusi suurvalta.
New-York, marrask. 29 p:nä. New-York Herald kirjoittaa m.m.: Berlinin vastasolmitun rauhan ehdot ovat omiaan hämmästyttämään suurta maailmaa. Niin loistavia töitä kuin Suomen pienen kuningaskunnan armeija onkin suorittanut, niin eittämätöntä sotaista kuntoa kuin sekä johtajat että sotilaat ovatkin osoittaneet, emme kuitenkaan voi uskoa, että Englannin ja Venäjän mahtavat valtakunnat olisivat olleet pakotettuja myöntämään lopullisen häviönsä ja alistumaan voittajan ehtoihin. Sen sijaan panemme merkille kokonaan uuden suunnan suurvaltain politiikassa, joka lopullisesti on hyljännyt imperialistiset pyyteensä ja kiitettävällä uhraavaisuudella tehnyt voitavansa uuden, uhkaavan maailmansodan välttämiseksi. Tästä ovat parhaana todisteena ne suurisuuntaiset myönnytykset, joita Saksa, huolimatta siitä, että se on ollut kokonaan sodan ulkopuolella, on tehnyt, salliessaan Itämeren maakuntain liittyä Suomen yhteyteen. Mielestämme ei vielä koskaan ole oltu niin lähellä yleismaailmallista rauhaa, eikä poliittinen suunta kansojen valtioelämässä ole koskaan niin lähennellyt yleistä aseistariisumisen ihannetta kuin juuri tällä hetkellä, ja pienelle Suomen kansalle on ikuisiksi ajoiksi annettava se kiitos ja tunnustus, että se horjumattomalla urhoollisuudellaan on pystynyt herättämään suurvalloissa näin radikaalisia ajatussuuntia.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa oli pieni ja mitätön Suomi neiti Venäjän sortovallan kahleissa, emmekä tienneet siitä juuri mitään, lukuunottamatta sitä neitseellistä kuvaa, jonka näimme kartalta tästä vaatimattomasta immestä. Sen lyhyt käsivarsi oli kohotettu ylöspäin kuin huomiota herättääkseen. Mutta pian alkoi se kohottaa toista käsivarttaan itää kohti ja kahmaisi sieltä alueita itselleen. Nyt näyttää tämä nuori neiti vähitellen kehkeytyvän maailmannaiseksi. On syytä ottaa sen olemassaolo huomioon — mikäli jo nyt ei uutta suurvaltaa ole asetettava entisten rinnalle.
Kenraali laski paperin sivulleen ja yhä viipyi hänen kasvoillaan sama hajamielinen ilme, katseessaan sama harhaileva tuijotus kuin äskenkin. Väkijoukkoa riitti yhä ja äänettömänä, paljain päin se seurasi kenraalin kulkua, pidellen käsissään kukkakimppuja ja ruususeppeleitä. Joukossa oli paljon raajarikkoisia, ontuvia, kädettömiä, jotka kainaloissaan pitivät kukkia ja joiden piirteistä kuvastui juhlamieli ja innostus. Useilla oli kunniamerkkejä rinnassa ja arpia kasvoissa. Monissa lapsissakin saattoi huomata vammoja.
Kenraali katseli Helsinkiä, jonka kauniit, vaikka nyt lehdettömät puut ja puistot seisoivat alastomina ja hävityksen raiskaamina. Iloiset kadut ja sirot rakennukset olivat soraläjinä tai rakennustelineiden ympäröiminä. Ja yli kaiken levisi juhlivan kansan äänekäs melu.
Hänet valtasi yksinäisyyden tunto ja hänen kovat kasvonsa pehmenivät. Hän muisti murhattua isäänsä, kotiaan, jonka kansa oli polttanut, vanhaa äitiään. Sitten hän muisti nuoruutensa lemmittyä…
— Antaa mennä! sanoi hän kuljettajalle.
Tämä väänsi vaihteen. Vaunu syöksähti eteenpäin ja hävisi pian routaiselle maantielle, jota pitkin tuuli kuljetteli kahisevia, jäätyneitä keltalehtiä.