I.
Rintamalla.
Tyynen kesä-illan läpikuultava kirkkaus syleili Missejoen rauhoittunutta rintama-osaa. Surullisen suon lammikot, joiden pahalta löyhkäävä, kellertävä vesi kätki myriaadittain taudinsiemeniä ja pikkueläjiä, kiilsivät nyt lumoavina kuin lähteen silmät tuuheiden ruohotupsujen välissä. Siellä täällä saattoi viitain lomitse erottaa kapeat kapulakäytävät, joilta toisinaan kuului yksinäisten askelten kopsetta; muuten olikin kaikki hiljaista.
Oli 22 p. heinäkuuta v. 1916. Päivän työ oli päättynyt ja suolla, jossa äsken hääräili suomalaisten jääkärien vihreätakkinen parvi turpeita kiskomassa, törröttivät nyt tyhjät työntövaunut ikäänkuin mietteisiinsä vajonneina mustan suokuopan partaalla. Laukaustakaan ei kuulunut. Vihollinen näytti antautuneen kesä-illan lumoihin, eikä hautavahtien tarkkaava valvonta voinut panna merkille muuta kuin autereisen savun keveät kiemurat jonkun viholliskämpän yllä, tai sorsan viihdyttävän äännähtelyn joen ruohikossa.
Kompiaiset, joka kolmantena päivänä annettava lisäruoka, oli juuri jaettu ja kämppä Untolan miehet istuivat verannantapaisella lavalla, pureskellen hyvällä halulla juustoa ja leipää, jonka päälle he olivat sivelleet ohuen kerroksen maukasta marmelaadia. Heidän vihreät pukunsa olivat röhjääntyneet, jopa repeilleetkin ja heidän känsäisissä käsissään oli työn ihoon-syöpynyttä likaa. Pari poikaa pesi ruoka-astioitaan hiekalla ja vedellä, muutaman lätäkön reunalla kyykistyneinä, ja vahtiin lähtijät tarkastelivat kiväärejään.
Kapulakäytävältä kuului askeleita ja jääkäri pöllähti tiheiköstä verannalle, kädessään suuri paperitörttö.
— Jokos lisuke on jaettu? Kuka minun osani on ottanut?
— Tuossa on juustosi ja tupakkasi. Marmelaatisi on trinkpehherissä hyllylläsi.
Rauhoittuneena avasi tulija törttönsä ja otti kauniin viinimarjatertun käteensä, välkytteli sitä hetken aikaa toveriensa himokkaiden silmien edessä ja pisti sitten tyytyväisenä suuhunsa.
— Syöttekös te viinimarjoja, pojat?
— Tietysti!
— Niin minäkin.
Ja jälleen vaipui uusi terttu maiskuttelevaan suuhun.
— Älä viisastele… Mistäs olet käsittänyt?
— Kävinpä pionierikomppaniassa vieraisilla ja pimitin nämä kihojen puutarhasta.
— Etkä joutunut kiikkiin? Nehän vahtivat aarteitaan kuin lohikäärmeet.
— Niillä on nyt parempaa puuhaa, huomenna menee pionierikomppania hyökkäykseen.
Penkiltä nousi kuin nakattu muuan nuori jääkäri. Hänellä oli laihat, kulmikkaat kasvot, rohkea suu ja ihmeen luja otsa, jonka korkeuden tumma, harjasmainen pystytukka jätti selvästi havaittavaksi. Hän ei ollut kovin pitkä, eivätkä hänen hartiansa olleet leveät, mutta rinta oli korkea ja omituisen pyöreä. Hänen ruskeat, palavat silmänsä olivat harvinaisen kirkkaat.
— Minnekä sitten? hän kysyi.
— Sitä en tiedä, eivätkä he olleet siitä itsekään selvillä.
— Pionierit! Ketä muita lähtee?
— Ei ketään meikäläisiä. Pionierikomppania, joka tähän saakka on ollut rintaman takana, viedään nyt koetukselle. Huomen aamulla lähtevät.
— No entä pojat? Mitä arvelevat?
— Hurjalla päällä ovat. Ei ainakaan minun silmiini jänishousuja osunut.
Kirkassilmäinen jääkäri astui mietteissään kämppään ja kiipesi vuoteelleen.
Ennen pitkää hänen kuitenkin nähtiin nousevan ja kuumeen punaamin poskin rientävän jonnekin.
Puhe oli silloin siirtynyt jo kokonaan toiseen aihepiiriin.
<tb
Hauptmanni oli riisunut takkinsa ja astui pienen pöytänsä ääressä lueskellen saksaksi käännetyitä "Vänrikki Stoolin tarinoita", jotka komppania oli hänelle lahjoittanut. Ovelle naputettiin ja burschi, juoksupoika astui sisään.
— Jääkäri Orri pyytää saada puhua herra hauptmannin kanssa.
— On jo ilta; mitä hän tahtoo?
— Hän sanoi asiaansa tärkeäksi.
— Kutsu hänet sisään.
Paavo Orri astui sisään ja pysähtyi ovelle moitteettomaan asentoon.
— No, mitä haluaisitte?
— Pyydän lomaa, herra hauptmanni.
— Oletteko mieletön! Mikä lomanpyynti-aika nyt on, yöllä?
— Herra hauptmanni. Minun pitäisi lähteä aamulla varhain, enkä minä tiennyt siitä ennemmin. Sentähden olen uskaltanut häiritä.
— Onko teillä tärkeitä syitä?
— Omasta mielestäni on… Olen nyt lähes vuoden ollut sotilaana, eikä minulla vielä koskaan ole ollut lomaa. Herra hauptmanni on ilmoittanut komppanialle, että nykyään annetaan 3 viikon lomia vuoron perään niin monelle kerrallaan kuin riittää joukosta. Olen valmis kokonaan luopumaan tästä, jos herra hauptmanni voisi antaa minulle nyt neljän päivän loman.
— Ja mihin te menisitte?
— Pyytäisin lupaa saada ottaa osaa siihen hyökkäykseen, johon pionierit huomenna viedään.
— Mitä hassua! Sinnekö tekee mielenne?… Mutta ajatelkaahan nyt, jos jokainen komppaniani mies tulisi pyytämään samaa lupaa, niin en saattaisi siihen suostua. Enkä voi antaa yhdelle parempaa etuoikeutta kuin toisellekaan.
Ilmeisesti hauptmanni oli tullut hyvälle tuulelle, sillä hänen silmänsä loistivat, eikä hänen äänessään ollut tylyä sävyä.
— Eihän herra hauptmanni muulloinkaan voi myöntää lomaa kuin joillekuille harvoille. Enkä usko, että tänne tulee kovin moni herra hauptmannia vaivaamaan. Se ei pälkähdä heidän päähänsä ja minä lupaan vaieta.
Hauptmanni tarkasteli huvitettuna nuoren jääkärin moitteetonta ryhtiä ja palavaa katsetta, joka hetkeksikään ei väistynyt, vaikka puhujan täytyi kielitaidon puutteessa monesti hapuilla sanoja.
— Mutta mistä te tiedätte, onko pionierikomppanian johtaja ollenkaan suostuvainen ottamaan teitä joukkoonsa?
— Jos herra hauptmanni antaa minulle loman, rohkenen sen lisäksi pyytää suositusta.
— Vai niin. Vai sillä tavalla. Kuinka olikaan nimenne?
— Hilfsgruppenführer Orri, kolmannesta joukkueesta.
— Ettekö juuri te viikko takaperin tuonut partiomatkalla haavoittunutta toverianne luotituiskun läpi turvaan?
— Minä kyllä autoin häntä, herra hauptmanni.
— Se oli sotilaallinen teko, nuori mies.
— Kuinka vanha te olette?
— 21 vuotta.
— Siviilitoimenne kotimaassa?
— Teknillinen ylioppilas.
Hauptmanni mietiskeli vähän aikaa, rummuttaen pöytää sormillaan ja katsoen ulos pienestä ikkunasta. Sitten otti hän kynän ja paperia. Hetkeen ei hämärtyvässä kämpässä kuulunut muuta kuin kynän hiljainen rapina.
— Kas tässä. En tahdo teitä estää. Mutta muistakaa, että edustatte komppaniaa, ja myöskin, että te olette lomalla, jolta teidän on tultava takaisin. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, herra hauptmanni.
— Kello 8 aamulla pionierit lähtevät Zanken asemalle, josta juna vie heidät eteenpäin. Nukkukaa yönne rauhassa, sillä tarvitsette voimaa. Näkemiin, poikani.
— Näkemiin, herra hauptmanni! huudahti nuorukainen. Sitten teki hän äkki-käännöksen ja poistui varmoin askelin, hauptmannin seuratessa hänen kulkuaan tyytyväinen hymy huulillaan.