II.
Nuori sankari.
Sahlessa vietti pionierikomppania yön 24 päivää vasten.
Vaikka marssista uupunut miehistö oli asettunut levolle, ei unesta tullut aluksi mitään, vaan keskustelu pyöri kiihkeänä ja sävyä nopeasti vaihdellen hyökkäyksen piirissä. Oli kysymyksessä erään etuvarustuksen hävittäminen, jonka ryssät olivat viimeaikoina rakentaneet ja josta he hävyttömällä tavalla ahdistelivat saksalaisia. Tehtävä oli uskottu I:selle jääkäripataljoonalle ja sen avuksi oli lähetetty suomalaiset pionierit.
Paavo Orri käveli yksinään tuuheiden puiden suojassa paperossia poltellen. Toverit olivat häntä pistelleet ja kiusanneet, ei kuitenkaan vakavasti, vaan hyväntahtoisen leikillisesti huomauttaneet hänelle "kaistapäisyydestä". Mutta hän ei tuntenut halua vastata heille, vaan etsi ennemmin yksinäisyyttä.
Muuan saksalainen jääkäri tuli hänen luokseen.
— Jest lii u vas spitski? kysyi hän.
— En puhu enkä ymmärrä ryssää. Mutta tulta minulla kyllä on, vastasi
Orri, antaen laatikkonsa saksalaiselle.
— Mitä? Ettekö ole suomalainen? Jääkäri 27? huudahti toinen kummastuneena, sytyttäen paperossinsa.
— Olen kyllä, senhän näette.
— Ettekö te kaikki puhu venäjää? Suomihan on venäläinen provinssi?
— Ei suinkaan. Se on aivan itsenäinen maa, suuriruhtinaskunta, jonka kanssa ei Venäjällä pitäisi olla mitään tekemistä, vaikka hallitsija onkin yhteinen. Mutta kun Suomella ei ole omaa sotaväkeä, uskaltaa Venäjä meitä sortaa.
— Niinkö… Te siis kuulutte oikeastaan venäläiseen sotaväkeen ja olette karanneet tänne?
— Karanneet kyllä. Mutta ryssäläisiin joukkoihin emme koskaan ole kuuluneet.
— Oletteko kauan ollut rintamalla?
— Ei kahta kuukautta vielä.
— Oletteko ennen hyökänneet?
— Ei koskaan.
Saksalaisen hymyssä kuvastihe ylimielisyys.
— Jääkärit I tekevät 42:sta hyökkäystään.
Syntyi äänettömyys.
— Te olette niin hiljainen ja alakuloinen — jatkoi saksalainen. Rohkeasti päälle vaan ja pois turha huoli. Joka kaatuu se kaatuu, eikä sille mitään mahda.
Orri ei vastannut.
— Teidän toverinne ovat niin kovin hitaita ja vastahakoisen näköisiä. Minä olin aika kuumeessa, kun mentiin ensimäiseen hyökkäykseen. Suomalaiset istuvat haluttomina ja tupakoivat, se ei ole hyvä merkki. Ei ole hyvä jäädä jälkeen, silloin useasti haavoittuu helpommin. Vaikka sydänalaa kiertää, niin pitää painaa vaan, läpi kuulasateen. Eivät ne satu, elleivät ole sattuakseen.
— Niin kai se lienee, vastasi Orri yksikantaan.
Puhelias saksalainen tuntui jollaintavoin nolostuvan tästä välinpitämättömästä harvasanaisuudesta ja lähti tiehensä. Silloin kömpi Orrikin makuupaikalleen.
* * * * *
Hyökkäys oli määrätty alettavaksi klo 12 24-25 päivän välisenä yönä.
Klo 11,50 seisoi pataljoona valmiina rintasuojuksen takana, vasen siipi sillä tiellä, joka johti Schmardenista Schlockiin. Vallitsi kesäyön hiljaisuus, mutta hämärä oli paljoa tummempi kuin pohjolassa ja taivaalla kiilui tähtiä. Silloin tällöin kuului jonkun yölinnun aavisteleva ja ikäänkuin hätääntynyt ääni, mutta muuten ei mitään.
Suomalaiset oli jaettu tasan kullekin komppanialle, ehkäpä senvuoksi, etteivät he tuottaisi häiriötä hyökkäyksen yleiselle kululle. Moni jännittynyt sydän takoi rauhattomasti hiljaisessa yössä, jonka vihollisen valoraketti tuon tuostakin valaisi kirkkaaksi. Jossain sivummalla ryssäin vahtimiehet ampuilivat levottomina.
Orri hankasi kaikessa rauhassa rasvaa kivääristään vedellen puhdistusnauhaa edestakaisin piipussa.
— Ole toki valmiina, toveri, kuiskasi saksalainen, hänen vieressään.
Orri vilkaisi rannekelloaan.
— Kahdeksaa vailla vasta ja kellot on tarkistettu, vastasi hän levollisesti. Sitten latasi hän hiljaa kiväärinsä, otti leipäpalan taskustaan ja alkoi nakerrella. Saksalainen, joka jännityksen vallassa odotteli lähtöä, katsoi häneen pitkään.
Vihdoin tuli lähtökäsky:
— Eteenpäin!
Hiljaa ja äänettömästi, ketteränä kuin kissa, saksalainen kiipesi vallin yli. Orri otti hieman vauhtia ja hyppäsi, kättään apuna käyttäen; kuului vain kepeä hupsahdus, kun hän notkeasti putosi toiselle puolen.
Kuin hämärä, kiemurteleva nauha liikkui ampumaketju eteenpäin. Vallitsi yhä hiljaisuus. Vain joskus kuului kahahdus tai piikkilanka-esteen heikko räminä, kun miehet hiipivät sen läpi. Vihollinen ei vielä tiennyt mitään, vain vahtimiesten valppautta oli outo äänettömyys omiaan teroittamaan.
Hiki alkoi virrata otsalta alas ja sydänalassa tuntui omituinen ahdistus. Aivot tuskin synnyttivät mitään selkeitä ajatuksia, mutta aistit olivat sitä herkemmässä vireessä.
Jo alkoi ryssäin valli hämärästi näkyä. Matkaa oli tuskin puolta kilometriä enää. Yhtäkkiä kuului muutamia hätäisiä laukauksia. Sitten tuntui hornan kita aukeavan ja hiljaisuus särkyi yhdeksi ainoaksi jylinäksi, paukkeeksi, ulvonaksi, rätinäksi. Granaatit vonkuivat, shrapnellit pihisivät kuin kissat, kuularuiskujen luotisade kulki kuin raekuuro ylitse, miinojen järeät kumahdukset saivat maan vapisemaan. Ja kaiken yli kuului terävä, käskevä hyökkäyshuuto, toistuen pitkin linjaa, miehestä mieheen:
— Eteenpäin — mars mars!
Tuli näkyviin suomalaisten juoksukunto. Huomattavasti he joutuivat toisten edelle, ikäänkuin ryhmänjohtajien paikalle, muistamatta, että se oli oikeastaan väärin. Ja se oli heille onneksi. Granaatit, shrapnellit, kuularuiskun lyijysade lensivät kuin synkkä pilvi heidän ylitseen tai eteensä ja tuntui siltä kuin olisivat ryssäin ammukset suorastaan väistäneet heitä.
Orri syöksyi eteenpäin kivääriään lujasti puristaen, silmät teräviksi synkentyneinä. Suuri granaatti lensi vonkuen aivan lähelle. Humahdus iskiessä maahan! Räjähdys!… Saksalainen ryhmäpäällikkö viskautui pari metriä ilmaan, pyöri hetken aikaa huimasti ympäri, ikäänkuin tuulenkela, kädet ja jalat harallaan. Sitten putosi hän maahan muodottomana möhkäleenä, savun ja tomupilven ympäröimänä…
— Asemiin! kuului terävä huuto kymmenkertaisesti toistuen.
Jääkärit painuivat pitkäkseen kuin luodin kaatamina. Ja nyt he huomasivat saksalaisten toverien tottumuksesta johtuneen etevämmyyden. Verrattomalla huomiokyvyllä ja ihmeellisellä vaistolla nämä osasivat silmänräpäyksessä valita itselleen suojapaikan, eteensä kiven, kannon, ruohoturpeen, mättään. Pienintäkin maan syvennystä he käyttivät hyväkseen, suomalaisten maatessa kutakuinkin avoimina vihollisen tulelle.
Mutta suomalaiset kulkivat edellä! Kun taistelusta lähetettiin raportteja niin suomalaisista niissä puhuttiin, suomalaiset olivat jo siellä ja siellä. Nämä hiljaiset miehet, joiden veltonnäköinen tyyneys oli saksalaisia arveluttanut, näyttivät nyt luonteensa toisen puolen ja synkässä kiihkossaan herättivät miltei kauhua.
Jo ehdittiin vihollisen piikkilanka-aitojen eteen. Orri, jolla ei ollut lankasaksia, makasi hikeä pyyhkien ja tuon tuostakin ampuen eräässä suojaisessa syvennyksessä. Ketju oli taaskin jäänyt jälkeen, sitä ei hän syöksy-innossaan ollut huomannut… Jo puuhaili tumma varjo lähettyvillä. Orri ryömi hänen luokseen: suomalainen toveri näkyi olevan.
— Anna tänne sakset, olethan jo aivan uupunut. Toinen kääntihe selälleen ja makasi minuutin ajan hengästyksestä puuskuttain, Orrin katkoessa lankaa raivoisalla vauhdilla. Muutaman kymmenen metrin päästä sylkivät vihollisen kuularuiskut ja kiväärit luoteja, mutta tykkitulesta ei enää ollut vaaraa, se lensi yli.
— Pistimet kiinni! Rynnäkköön!
Hirveän hurraan kaikuessa syöksyivät suomalaiset ja saksalaiset vihollisen varustukseen. Suurin osa ryssiä oli jo lähtenyt käpälämäkeen, mutta toiset taistelivat vielä vimmatusti. Vallitsi kauhea sekasorto: rikki-ammutuita kämppiä, kuolleita, haavoittuneiden voivotusta, murhan mäiskettä. Melkein kauhistuen saksalaiset katselivat, millä hirveällä raivolla suomalaiset upottivat pistimensä perivihollisensa ruumiisiin.
Orri oli joutunut taaskin edelle. Hänen pistimensä, vaatteensa, kätensä, vieläpä kasvonsakin olivat hyytyvässä veressä ja hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet. Kun hän katsoi taakseen mitä toiset puuhailivat, huomasi hän erään saksalaisen joutuneen kolmen ryssän ahdisteltavaksi. Muuan vihollisista asettui juuri pistintaistelijan kyyristyneeseen asentoon ja terä jo välähti… Silloin Orri laukaisi ja riensi juoksujalkaa paikalle… Luoti oli sattunut. Hirveä nyrkinisku sivulta kaatoi toisen ryssän maahan; leuka näytti menneen sijoiltaan ja paksu kieli puristui esiin irvillään olevien hampaitten raosta… Kolmas heitti kiväärinsä, nosti kätensä ja sammalsi vapisevin äänin:
— Tavaritsh, tavaritsh!
Orri vilkaisi saksalaiseen ja tunsi sen komppanian varavääpelin, jonka riveihin hän oli joutunut. Vääpeli oli saanut shrapnellin luodin läpi reitensä ja latasi rauhallisesti parabellumiaan, toverillisesti kiittäen suomalaista.
Juuri silloin pamahti laukaus läheisestä ryssän kämpästä. Orri kiljahti ja hypähti syrjään. Kuin salama tempasi hän pistoolin vääpelin kädestä ja syöksyi kämppää kohti. Hän kiskaisi oven auki ja perääntyi samalla itse syrjään — juuri parahiksi väistääkseen piston, joka oli niin voimakas, että antaja horjahti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kaatui hän maahan Orrin luodin lävistämänä… Hirveästi karjaisten ryntäsi nuorukainen sisään. Kaksi ryssää seisoi valjuna seinällä, molottaen jumalan apua. Orri otti heidän aseensa ja kuljetti heidät mukanaan vääpelin luo, jolle hän antoi pistoolin takaisin. Vasta silloin jouti hän katsomaan kättään: luoti oli lävistänyt lihaksen olkavarresta, ollenkaan koskematta luuhun. Iloisin mielin sitoivat saksalainen vääpeli ja suomalainen sotilas toistensa haavat, kolmen vangin katsellessa heidän työtään. —
Tunnissa oli hyökkäys suoritettu ja ryssän etuvarustus hävitetty määräyksen mukaisesti. Voittoisa pataljoona vetäytyi takaisin reippain mielin. Moni oli kyllä kaatunut, moni vaikeasti haavoittunut, mutta suomalaisia oli jälleen seurannut hyvä onni: heillä ei ollut raskaita tappioita. Heidän sairassotilaansa, jotka täällä saavuttivat ikuisen maineen, kantoivat etupäässä saksalaisia turvaan.
Takaisin palattaessa muodosti muuan ryhmä mielenkiintoisen näyn. Jääkäri Orri komenteli kolmea vankia, jotka kantoivat hellävaroen haavoittunutta saksalaista vääpeliä. —
Suomalaisilla oli vain yksi kuollut, yksi kadonnut ja kymmenkunta haavoittunutta. Mutta saksalaisten käsitys oli kokonaan muuttunut pohjolan miehistä. "Toveri, toveri", sanoivat he loistavin silmin. He antoivat napamaan miehille voileipää, huvitettuina toisten ruokahalusta, he tarjosivat heille tupakkaa, marmelaatia, kaikkea hyvää, he puristelivat heitä käsistä, nauraen kuunnellen ryssän pommitusta, joka yhä oli suunnattu tyhjää ja hävitettyä etuvarustusta kohti.
* * * * *
Heinäkuun 27 p:nä suomalainen komppania oli saapunut Schlampeen ja odotti junaa, jonka piti viedä heidät kotiin. Kiväärit oli asetettu yhteen ja joukko parveili sivummalla vilkkaasti jutellen ja tupakoiden.
— Hilfsgruppenführer Orri! kuului äkkiä terävästi.
— Täällä! vastasi nuorukainen ja riensi juoksujalkaa, toisella kädellään sidottua olkavartaan tukien saksalaisen upseerin luo.
— Te puhutte saksaa?
— Auttavasti.
— Hänen Ylhäisyytensä prikaatin komentaja haluaa teitä puhutella.
Seuratkaa.
Upseeri jätti Orrin etuhuoneeseen, mutta oven läpi kuului ilmoitus:
— Der finnische Hilfsgruppenführer zur Stelle. Excellenz!
Ovi avattiin ja Orri astui sisään.
Huoneessa oli 29 Landwehr-prikaatin komentaja v. Wynecken, I. jääkäripataljoonan päällikkö ja pionierikomppanian johtaja. Prikaatikenraali silmäili hetken aikaa terävästi ja vaieten tulijaa. Nuorukainen kesti katseen värähtämättä, moitteettomassa asennossa seisten.
— Te olette hilfsgruppenführer Orri, 27. jääkäripataljoona II:sta komppaniasta?
— Niin olen, Teidän ylhäisyytenne.
— Minulla on teistä kaksi raporttia. Toinen on komppaniapäälliköltänne, hauptmanni v. M:ltä, joka anomuksenne perusteella pyytää pionierikomppanian päällikköä ottamaan teidät mukaan hyökkäykseen. Toinen on varavääpeli T:ltä, joka pataljoonan komentajalle on ilmoittanut pelastuneensa teidän avullanne. Selonteko on teille hyvin edullinen; tahdotteko itse kertoa siitä tarkemmin.
— Minä huomasin, että muuan venäläinen aikoi pistimellään tappaa haavoittuneen ja ammuin ryssän, siinä kaikki Teidän Ylhäisyytenne.
— Ilmoituksen mukaan te sitäpaitsi löitte käsin toisen ryssän maahan, ammuitte kolmannen ja otitte kaikkiaan kolme vankia.
— Niin tein, Teidän Ylhäisyytenne.
— Minä tunnustan teidät soturiksi, jonka Suomi ja Saksa kunnialla lukee riveihinsä. Komppaniapäällikkönne ei ole erehtynyt suostuessaan harvinaiseen pyyntöönne, joka myöskin puhuu puolestanne. Olette kunniakkaasti edustanut komppaniaanne ja minä onnittelen päällikköä, jolla on sellaisia miehiä.
Nuorukainen seisoi vaiti ja hänen kirkkaat silmänsä katsoivat yhtä levollisina ylhäistä miestä.
— Halusitteko niin otteluun? kysyi kenraali kevyemmin.
— Teidän Ylhäisyytenne. Me suomalaiset olemme nuorta väkeä, kiihtyneinä lähteneet isänmaastamme. Kokeneena soturina Teidän Ylhäisyytenne kyllä tietää, että odottaminen on sotilaalle vaikeampaa kuin toiminta.
— Se on oikein. Nuorena veri kuohuu. Minä olen tyytyväisenä saanut nähdä, kuinka rajusti se kuohuu suomalaisten tyynen ja hidasleimaisen pinnan alla. Lukuisia suurta urhoollisuutta todistavia tekoja on kerrottu minulle kansalaistenne suorittaneen, eikä ainoatakaan pelkuria ole mainittu. Se herättää minussa lämmintä myötätuntoa teitä ja teidän suurta asiaanne kohtaan. — Mitä persoonallisesti teihin tulee olen kirjoittanut hauptmanni v. M:lle kirjeen, jossa olen selittänyt, mistä syystä pyytämäänne 4 päivän lomaa on täytynyt pidentää. Saatte viedä sen itse perille.
Sotilaallisessa asennossa otti Orri kirjeen vastaan ja kätki sen huolellisesti poveensa.
— Te olette haavoittunut. Onko haavanne vaikea?
— Luuhun ei ole sattunut. Minä sain jättää tornisterini kuormastoon ja toivon jaksavani toisten mukana, vaikka kyllä olen hiukan huonoissa voimissa.
Ylhäinen sotapäällikkö vaikeni ja katseli hetken aikaa nuorukaisen levollisia kasvoja, ilmeisesti hyvillään siitä, ettei suomalainen ollut kerskunut, sanonut: "mitätön naarmu vain, Teidän Ylhäisyytenne", tai jotakin sentapaista, kuten rohkeat miehet tavallisesti tekivät.
— Toivon teille menestystä urallanne. Puristakaa kättäni, nuori mies.
* * * * *
Ennenkuin pionierikomppania astui junaan, piti prikaatin komentaja kauniin puheen. Hän kiitti suomalaisten urhoollisuutta, mainitsi myötätunnolla heidän isänmaallisesta suurajatuksestaan, valitti, ettei hänellä ollut iloa kauemmin pitää komppaniaa komentonsa alaisena, mutta sanoi toivovansa uusia taisteluita meikäläisten mukana ollen.
Kohotetuin mielin lähti komppania kotiin, Missen rannalle.