III.
Ihmisten ilmoille.
Korkoraudat napsahtivat yhteen ja komppaniapäällikön asunnon ovella seisten jääkäri Orri sanoi:
— Ilmoitan palanneeni lomalta, herra hauptmanni.
Hauptmanni, jonka korviin suomalaisten kunnostautuminen taistelussa jo oli ehtinyt, nousi hyvätuulisen näköisenä.
— Lomalla käydään virkistymässä, poikani. Te palaatte haavoittuneena. Minkätähden ette ole mennyt sairaalaan?
— Haavani on kovin lievä, herra hauptmanni.
— Ettehän te täällä voi kuitenkaan tehdä mitään.
Nuorukainen ei vastannut ja päällikkö jatkoi: Olisi viisainta levätä, naarmustakin voi koitua ikävyyksiä.
— Minun tulee ikävä siellä, herra hauptmanni. Mitä! Sotilaan ei koskaan ole ikävä, ettekö sitä tiedä?
Syntyi äänettömyys. Sitten ojensi nuorukainen päällikölleen kirjeen.
— Hänen Ylhäisyytensä prikaatin komentaja on antanut minulle tämän herra hauptmannille tuotavaksi.
Hetkeen ei kuulunut muuta kuin paperin hiljainen kahahtelu päällikön kääntäessä lehtiä.
— Hyvä on, poikani. Te tulette saamaan rautaristin ja minä ehdotan pataljoonan komentajalle teidät ylennettäväksi. Saatte mennä.
Mutta Orri viivytteli yhä ja näytti epäröivän.
— Onko teillä vielä jotakin?
— Herra hauptmanni. Olen kuullut, että Suomeen lähetetään näinä päivinä suurempi määrä etappimiehiä. Anon, jos mahdollista, päästä mukaan.
— Vai niin. Te olette mielestänne tehnyt tarpeeksi ja haluatte vetäytyä laakereillenne. Sitä en odottanut.
Värihäivähdys kiiti yli nuorukaisen otsan, ruskeat silmät välähtivät ja niiden katse suuntausi niin pistävänä päällikköön, että tämä jollaintavoin nolostui. Mutta mitään ei nuorukainen sanonut.
Vihdoin jatkoi hauptmanni keveämmin, ikäänkuin sovittaen.
— Kyllä tiedän, ettette väistä tappelua. Ettekö viihdy rintamalla?
— Herra hauptmanni tietää paremmin kuin minä minkälainen rintama tämä on. Vetoan Hänen Ylhäisyytensä von Belowin sanoihin: tarkastaessaan pataljoonaa hän jo keväällä ilmoitti, että Saksa on meitä säästääkseen asettanut meidät rintama-osalle, jossa hyökkäys tuskin tulee kysymykseen. En halua toimettomana odottaa ryssien pommeja niskaani. Olen nuori ja tahdon vaihtelua. Ja luulisin Suomessa voivani enemmän tehdä asiamme hyväksi.
— Mutta tehän olette haavoittunut.
— Juuri siksi olen sopimaton rintamalle.
— Tiedättekö, suurin osa tovereistanne haluaa samalle matkalle?
— Heillä on oikeus puhua puolestaan. Herra hauptmannilla on ratkaisuvalta.
— Minä mietin asiaa.
Nuorukainen teki salamannopean käännöksen ja poistui.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin vietettiin Untolan kämpässä juhlaa. Jääkärit Orri ja Storm, molemmat kämppäkuntaan kuuluvia, olivat saaneet komennuksen huomisaamuna matkustaa Berliniin ja pitivät nyt lähtijäisiä, tuhlaten viimeiset roponsa.
Verannalle oli asetettu kaksi pientä pöytää rinnakkain. Niiden ympärillä istui kymmenkunta iloista sotilasta lakkiset "trinkpekkerit" edessään. Keskellä upeili yksi rommi ja yksi viinipullo, ja ilo välkkyi napamaan miesten silmistä, kun he kesäisenä iltana, keskellä soista erämaata, olivat nousseet uhraamaan viinin jumalalle.
Vaikka kevyt leikinlasku liikehti monine käänteineen pinnalla, niin syvemmällä kyti kaipaus, joka miltei kateellisella myötätunnolla puhkesi onnentoivotuksiin niille kahdelle, jotka kohtalo oli pian johdattava toisille teille: kotimaan rakkaille seuduille. —
Orri oli vakava ja vetääntyi jo varhain kämppään haavaansa valittaen. Vuoteellaan lojui hän kuitenkin nukkumatta, silmät tuijotukseen auenneina ja aivot ajattelusta kiihdyksissä.
Tämä etappihomma lupasi tulla suurenmoiseksi. Miehiä lähti aluksi noin parisenkymmentä ja näiden oli määrä tehdä uusille rekryyteille tiet Suomesta Saksaan selviksi ja innostaa poikia matkalle. Kenties syntyisi toinen pataljoona, kenties kokonainen suomalainen rykmentti. Ja silloin! — Tosin kuului pessimistien vastaväitteitä. Rintamalle oli lähdetty niin valoisin toivein ja innostuneina. Hyökkäyksen Pietaria kohti luultiin alkavan heti, mutta nyt saatiinkin maata tällä keltavetisellä, epäterveellisellä suolla nälässä ja ikävässä. Oliko Saksa heikentynyt? Uhkasiko sitä ja samalla jääkärien suurta asiaa tappio? Ja — kuiskailtiin — tahtoiko Saksa lisää suomalaisia, voidakseen käyttää heitä kiertävänä hyökkäysjoukkona, jonka epätoivoinen raivo masentaisi ryssäin vastustuksen? — Mutta ei. Suureksi ja uljaaksi piti jääkärien joukon kasvaa, sellaiseksi, että se kykenisi herättämään koko maailman huomion, kykenisi yksin voittamaan taisteluita ja ajan tullen puhdistamaan isänmaansa vainoojista. Mitä merkitsi tämä kourallinen miehiä? Heitä mainittiin vain huimapäiksi seikkailijoiksi. Kymmeneen tuhanteen oli rivien sankennuttava. Silloin olisi leikki kaukana. —
Yhä kiihkeämpiä mielikuvia syntyi haavoittuneen aivoissa… Ulkona vallitsi kesäyön tyyni rauha, verannalla "skoolattiin" läkkimukeilla ja iloinen kuoro, joka hetkeksi oli keventynyt ja irtautunut todellisen elämän vakavuudesta lauloi raikuvin äänin:
Eihän se Saksan keisari tiennyt, hippala hippan, hippan pila pala! Eihän se Saksan keisari tiennyt tyttöjen ikävästä. Koska se kutsui hurjimmat pojat, hippala hippan, hippan pila pala! Koska se kutsui hurjimmat pojat joka pitäjästä.