IV.

Vaikea matka.

Pohjanlahdella, Holmön saaren koillispuolella keinui aalloilla pieni vene. Se oli lyhyt ja pyöreä, sitä mallia, jota kalastajat sanovat jollaksi, ja sitä kuljetti pieni, keskilautaan pystytetty purje.

Veneessä istui kaksi nuorukaista. Toinen oli hoikka ja pitkäkasvuinen "pommari", jääkäri Storm, toinen etappimies Orri. Purje lepatteli hiljalleen aamutuulessa ja pursi lipui keveästi pienillä aalloilla.

Näin oli Tukholmassa päätetty:

Pommarien, jotka kuuluivat Saksan amiraaliesikunnan palvelukseen ja joita johti Sankariksi kutsuttu, Tukholmassa asuva hauptmanni, oli hinnalla millä tahansa saatava muuan "kapsäkki" Uuteenkaarlepyyhyn. Etappimiesten taas oli toimitettava tärkeä kirje Helsinkiin. Pohjoiset postitiet ja kulkureitit olivat tilapäisesti tukossa, eikä enää myöskään uskallettu Holmöstä Vaasaan moottoriveneellä, sillä rannikolla risteili tuhkatiheään venäläisiä vartioaluksia. Muutenkin oli liikkuminen Suomessa tullut kovin vaikeaksi ja vaaranalaiseksi.

Etappimiehet olivat ottaneet kaksoiskappaleen kirjeestä, ja toinen päätettiin lähettää pohjoista tietä, toinen suoraan Merenkurkun yli. Siten oli toivoa ainakin yhden joutumisesta perille.

Orri ja Storm lähetettiin veneellä; edellisellä oli huolena kirje, jälkimäisellä kapsäkki. Määränä oli purjehtia Helsingkallanin etelä- ja Stubbenin pohjoispuolitse siihen syvään lahteen, joka pisti Munsalaan saakka; täällä oli tietty mies auttajana ja hänen huostaansa tuli jättää vene. Storm, joka vuosikausia oli liikkunut saaristossa ja tarkasti tunsi seudun, otti kompassin mukaan suunnatakseen aluksen määräpaikkaan, ja niin oli nuorukaiset passitettu Uumajaan, josta lähtö oli tapahtunut.

* * * * *

— Eihän tästä tule mitään, nyt tyyntyy kokonaan, sanoi Orri, maaten veneen kokassa ja sytyttäen paperossiaan.

Storm istui selkäkenosillaan, peräsin kainalossa, eikä vastannut. Hänen neliskulmainen naamansa oli pahantuulisen näköinen ja pystynenä oli nyrpällään.

— Jos me näin hiljaa tulemme Suomen rantaan, niin johan meidät hitto perii. Kuvittelepas vain, että ryssän vahdit meidät huomaavat. Mihin pääsemme heidän käsistään? Minunkin on vielä olkavarteni kipeä, joten soutamista ei kannata ajatella.

Kun toinen yhä vaikeni, jatkoi Orri ikäänkuin kiusotellen.

— Silloin on sinun kapsäkkisi ensimäisenä heitettävä mereen. Se on vaarallisin.

— Entä sinun kirjeesi? sähähti Storm. — Yhtä varma hirttonuora sinulla on taskussasi.

— Mutta sitä ei löydä kukaan. Et edes sinäkään, vaikka tiedät sen minulla olevan.

— Oho, jopa olet varma asiastasi. Sanoppa, mihin sen kätkit?

— Kaulukseeni. Kangas on kaksinkertainen. Minä ratkotutin sen auki, pistin varta vasten sopivan muotoiseksi tehdyn kirjelapun väliin; sitten neulottiin kaulus ehjäksi ja tärkättiin.

— No luulisipa sen säilyvän… Mutta eiköhän me haukata hieman. Tuuli peijakas tyyntyy kokonaan, eikä tässä siis ole muutakaan tekemistä.

Perämies kaivoi selkäreppunsa penkin alta ja veti sieltä ensimäiseksi kaksi litran pulloa.

— Katsopas, tästä saat, jos meritauti pyrkii.

— Konjakkia ja maitoa! Kas vaan! Muistit ottaa maitoa mukaasi, sitä minä en ajatellut.

— Sinulla ei tietysti ole vettäkään.

— On toki. Niin tyhmä en sentään ole.

— Hyvä. Mutta ei tämä maitoa ole, vaan puhdasta kermaa. Siihen kun tipahuttaa konjakkia sekaan niin kelpaa elellä.

Nuorukaiset tekivät kelpo voileivät ja alkoivat pureskella hyvällä halulla.

— Ilma on ihmeen painostava. Varmaankin siinä on ukkosta, mutisi
Storm suu ruokaa täynnä.

Tosiaankin lakkasi tuuli ihan kokonaan. Purje riippui unisena ja lerpallaan, mainingit loiskuivat hiljaa veneen kylkiin. Aurinko paahtoi hautovan kuumasti ja taivaankansi oli omituisen raskaan ja polttavan näköinen.

Puolen päivän tienoissa kohosi näköpiiriin uhkaava, paksu ja tumma pilvenmöykky. Meren pinta synkkeni, tummia vihureita alkoi nopeasti kiitää sen yli, ja vene kulki hyvää vauhtia. Sitten puhkesi raju ukonilma. Avaruus tuntui repeilevän yhä uusiin häikäiseviin salamoihin ja kumea jylinä muistutti tykkien ääntä sotarintamalta. Alkoi sataa, ensin raskaasti tiputellen, sitten rankasti, taivaan täydeltä; meri möyrysi vaahtopäinä ja tuuli tuntui muuttavan suuntaa. Mutta yhä tehtiin matkaa.

Kun sade oli lakannut, tyyntyi ilma jäilleen miltei täydellisesti ja kiikarilla katsoen saattoivat pojat erottaa korkean tornin näkörannassa. Varmaankin oli se Helsingkallan. Mutta vähitellen muuttui sää tavattoman koleaksi. Harmaita, repaleisia pilviä kiiti huimaa vauhtia taivaalla. Tuuli alkoi puhaltaa tasaisesti, yhä voimakkaammaksi kasvaen, ja muutti suuntaansa epäedullisesti, tullen koillisesta. Vaikka oli kesä, tunkeutui se kastuneiden vaatteiden läpi viiltävän kylmänä ihoon ja sai nuorukaiset vilusta vapisemaan. Sitäpaitsi oli vielä eteenpäin pääsy sangen vaikeata, kun oli purjehdittava miltei suoraan vastatuuleen.

Storm veti konjakkipullon taskustaan ja ryyppäsi.

— Nyt tämä on paikallaan, sanoi hän. — Nappaapas tuosta, niin veresi alkaa kuumeta.

Orri otti ainoastaan vähän ja varovaisesti.

Mutta tuuli yltyi yhä ja aallot kasvoivat vaarallisen korkeiksi. Ehtimiseen syöksähti vaahtoinen harja veneeseen, joka muutenkin mielellään "ryyppäsi". Pojat uhmailivat pitkän aikaa, mutta lopulta oli heidän kuitenkin alistuttava. Purje laskettiin alas, vene käännettiin myötätuuleen ja sai valtoimena ajelehtia aalloilla, jotka veivät sitä Kurkun suuntaan koillisesta lounaiseen, painaen yhä enemmän ja enemmän Ruotsin puolelle. Nuorukaiset eivät enää tienneet, missä he olivat. Ympärillä näkyi vain toivoton, harmaa taivas ja lyijynkarvainen meri, jonka hämärtyvästä synkkyydestä aaltojen valkeat kuohut pistivät terävinä silmään. Heitä alkoi tavattomasti viluttaa, sillä he olivat läpimärkiä ja viima tuntui yhä kylmenevän…

— Jos tätä kestää, niin me löydämme itsemme Tukholmasta, sanoi
Storm, jälleen ryypäten konjakkia ja sen päälle kermaa.

Orri oli painautunut kokkaan ja poltti paperossiaan, jonka hän vaivoin oli saanut sytytetyksi puolikastuneilla tikuillaan.

— Kuulepas mies, onko repussasi tikkuja? kysyi hän.

— Ei ole. Jukraviti ei olekaan! Onko sinulla?

— Minulla oli neljä laatikkoa, mutta tungin ne lähtiessämme taskuuni. Nyt niistä on suurin osa pilalla ja toiset tietysti yhä imeytyvät kosteiksi. Sitten meihin "köhä" tulee, jos saamme täällä värjötellä ilman tupakkaa… Annappas nyt sitä pulloasi.

— Tässä on veikkonen molemmat. Maistahan. Ne käyvät hyvin yhteen.

Pojat murjottivat pitkän aikaa ääneti. Mutta Storm, joka tuon tuostakin ryyppäsi, alkoi tulla yhä iloisemmalle päälle ja hyräili itsekseen. Yhtäkkiä hän näytti muistavan jotakin, kaivoi lompakon taskustaan ja etsi sen kätköstä pahvipalaselta näyttävän levyn: se oli ohut tulitikku-vehje, tuollainen, joka sisältää kymmenkunta litteätä tikkua ja jota on hyvä pitää liivintaskussa. Hän nosti sen korkealle ilmaan ja alkoi puhua.

— On hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki yksilön huomio on kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan, yhteen ainoaan pisteeseen. Tämä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun matkaa aavaa lakeutta tai rannatonta meren selkää, tuulen tuivertaessa, myrskyn mylviessä, pistää tupakkaa piippuunsa, eikä ole muuta kuin yksi ainoa tulitikku… Muistatko sitä?

— Et saa enää ryypätä. Sinä tulet humalaan, sanoi Orri, jonka omillakin poskilla veri punersi.

Storm naurahti välinpitämättömästi.

— Minua ei yhtään viluta enää. Tuuli on kuivannut vaatteet, ainakin etupuolelta ja konjakki on ne lämmittänyt. Minusta on saman tekevää, vaikka vaeltaisimme näin tuomiopäivään saakka. Kunhan ei tuo peijakkaan aalto ehtimiseen heittäisi vettä niskaani… Nytkin! Huh!

— Anna pullo tänne nyt, muuten tässä käy hullusti vielä.

— Tästä tämän saat. Mutta suotta sinä pelkäät. Ei tällaisessa ilmassa päihinsä tule.

Ja nuori saaristolainen alkoi laulaa, huolettomana, täyttä kurkkua, kuin huviretkellä ainakin.

Myrsky ärjyi ja pauhasi. Vene keikkui aalloilla mitättömänä kuin palko. Mutta nuorukaisissa ei voinut huomata huolestumisen merkkiäkään, vaikka he ajelehtivat rannattomalla ulapalla, ollenkaan tietämättä, mitä tulevaisuus kätki verhoihinsa.

* * * * *

Ilta jo hämärsi, kun taivaanrannalla, oikealla, alkoi vilkkua valoa ja epäselvästi häämöttää kapea torni, kuin seiväs.

— Mikä se lienee? Ritgrund ehkä? Mutta eihän hitossa! Eihän se siltä puolen voi näkyä, silloin olisimme Vaasan saaristossa.

Storm otti kompassinsa.

— Se ei voi olla muu kuin Gadden, sanoi hän, ojentaen kaukoputkensa. — Tosiaankin, sehän se on. Olen näkevinäni saaria oikealla. Nyt, veikkonen, alkaa koetus, pääsemmekö sinne vai ei. Jos me ajaudumme ohitse, niin silloin kyllä merta riittää, vaikka Saksanmaalle saakka.

Rohkeasti nosti hän purjeen ja käänsi laitatuuleen. Pieni vene vapisi kuin haavanlehti ja kiiti huimaa vauhtia eteenpäin. Yhtämittaa loiskahti vettä yli reunan, yhtä mittaa ajoi Orri sitä ulos, tuulen puoleisella reunalla istuen. Toisinaan tuntui käsittämättömältä, että vene pysyi pystyssä, mutta Storm hoiti järkähtämättömällä päättäväisyydellä peräsintä, jonka varteen hänen kätensä olivat pusertuneet niin lujasti, että rystyt kuulsivat valkeina.

Orrin tuli hiki. Haavoittunutta käsivartta alkoi pakottaa, mutta hän teki työtään hammasta purren, sanomatta mitään. Vihdoin rupesi hän vapisemaan, eikä enää jaksanut.

Storm laski hiukan enemmän myötälaitaan ja huusi tiukasti, otsa rypyssä.

— Ryyppää, hitto vieköön! Tai tee mitä haluat, mutta sinun on nyt kestettävä.

Orri otti pitkän siemauksen ja ryhtyi jälleen työhönsä, kasvot valjuina, hien valuessa otsalta alas.

— Hetkinen vielä. Näethän, kuinka lähellä olemme. Kun sinä pystyisit tähän toimeen, niin minä koettaisin auttaa sinua, sanoi Storm, ääni väsymyksestä heikkona.

— Kyllä kestän, mutisi Orri kumartuneena vettä mättämään, likomärkänä ja uupuneena. —

Vihdoin päästiin saaren suojaan. Airot otettiin esille ja laulaen souti Storm rantaan, vaikka hänen kasvonsa olivat perin kurjan ja nääntyneen näköiset. Rannalla seisoi kaksi henkilöä, jotka ihmetellen olivat seuranneet nuorukaisten kulkua.

— Entä kapsäkkisi? Saarellahan on tulli, kysyi Orri levottomana.

— Olkoon vaikka kaksi, mutta ei sitä nyt hellitetä, vastasi pahasisuinen saaristolainen. Sitten huusi hän maallaolijoille.

— Tämähän on Gadden, eikö niin?

— On kyllä.

— Saammehan teillä kuivata vaatteemme? Tuuli ajoi meidät ulapalle, jossa hieman väsyimme ja kastuimme.

— Tehkää hyvin ja käykää sisään vaan.

* * * * *

Yöllä tuuli hiukan tasaantui ja tyyntyi, ja aamupäivällä lähtivät pojat jälleen matkalle.

Heidän ei kuitenkaan onnistunut päästä riittävän ylös vastahankaan ja muutaman kerran turhaan luovittuaan he päättivät laskea Vaasan saaristoon, noustakseen mannermaalle sen pitkän niemen kärkeen, joka Vaasan pohjoispuolella pistää syvälle Pohjanlahteen.

Muutaman tunnin purjehduksen jälkeen alkoivat Wal-saaret näkyä kaksine tornineen, sitten Ritgrund, vihdoin suuri Björkö.

— Vene saa nyt jäädä jumalan nimeen, sille ei voi mitään, sanoi Storm. — Ja kapsäkki on jätettävä jonnekin saareen. Enhän minä jaksa sitä kanniskella pitkin metsiä. Täytyy yrittää jälestäpäin noutaa, senhän luulisi olevan helppoa.

Orri oli perin väsyneen ja kurjan näköinen. Haavoittunutta käsivartta pakotti, se oli eilen liikaa rasittunut.

Björkön lähettyvillä näkyi punainen mökki pienellä saarella.

— Tuon kalasaunan minä tunnen ja sen permannon alle me kaivamme kapsäkin, jatkoi Storm.

— Levätään samalla yöhön asti. Emme kuitenkaan uskalla maihin ennenkuin yhden, kahden ajoissa. Kättänikin pyrkii pakottamaan, vastasi Orri.

— Levätään vaan.

Pieni, harvinaisen siisti kalasauna oli tyhjä. Nuorukaiset tekivät tulen takkaan ja ryhtyivät kätkemään kapsäkkiä. Lattiapalkit irroitettiin, kaivettiin kuoppa, kapsäkki pistettiin sinne, peitettiin mullalla, sitten pantiin palkit paikoilleen.

— Nyt voimme keittää teetä, minulla on mukanani, sanoi Storm pyyhkien hikeä kasvoiltaan.

— Sst!

Orri seisoi hiljaa, jännittyneen näköisenä ja kuunteli.

— Olin selvästi kuulevinani moottorin sätkytystä, sanoi hän kuiskaten. Sitten hän avasi oven ja riensi ulos, Stormin seuratessa kintereillä.

Kaikki oli kuitenkin rauhallista; navakka tuuli vain suhisi saaren puissa ja laineet vyöryivät kohisten rannalle. Rauhoittuneina pojat palasivat kämppään. Orri heittäysi leveälle seinäpenkille pitkäkseen ja Storm puhalteli valkeata.

— Tokkohan tässä saunassa on majaillut muita meikäläisiä. Nimiä ja vuosilukuja on kyllä seinät täynnä, mutta ota niistä selvä… On tätä väliä kyllä vaellettu, talvella suksilla ja potkurilla, kesällä moottoreilla ja purjeveneillä ja nyt vielä me tällä pahanpäiväisellä jollalla. Olisinpa halukas tietämään, kuinka suuri prosentti Merenkurkun vesissä on jääkäripoikain tuskan hikeä.

Tuli humisi viihdyttävästi ja vesi höyrysi padassa. Orri puhalteli sankkoja savuja penkillään ja näytti perin tyytyväiseltä…

Salaman nopeudella aukeni ovi. Revolvereja ojentui nuorukaisia kohti, neljä miestä syöksyi sisään, kaksi edellä, kaksi taampana ja kamala karjaisu pani saunan seinät vapisemaan.

— Kädet ylös!

Vaistomaisesti nostivat nuorukaiset kätensä ja Orri nousi penkiltä.

— Keitä te olette ja mitä te täältä haette? kysyi yksi tulijoista ruotsiksi. Toiset kolme olivat ryssäläisiä sotilaita.

— Me olemme Björköläisiä. Olemme kalastamassa, vastasi Storm oivallisella saaristolaisruotsilla. Orrin terävä katse kiintyi synkkänä kysyjään, kurjaan suomalaiseen, joka oli myönyt itsensä ryssäin kätyriksi.

— Vai niin, valehtelijat. Entä pyydyksenne?

— Tietysti meressä.

— Näyttäkää taskunne! karjaisi tulkki. — Kyllä tiedän, keitä te olette, konnat.

Hän kääntyi Stormin puoleen, jättäen kaksi ryssää vartioimaan Orria, joka yhä seisoi alallaan, kädet koholla ja levollisen näköisenä. Mutta yhtäkkiä Orri tavattoman nopeasti kyyristyi. Ryssän revolveri paukahti, mutta hukkaan, samassa makasivat he kumpikin maassa hirveiden nyrkiniskujen pökerryttäminä Storm, joka huomasi, mistä oli kysymys, hyppäsi ketterästi sivulle, ja seuraavana hetkenä oli häntä lähinnä seisoneen ryssän rinnassa puukko, kädensijaa myöten uponneena. Toinenkin laukaus pamahti. Sen oli ampunut suomalainen ryssäin kätyri. Sitten kolmas ja kätyri makasi maassa pää Orrin parabellumin luodin lävistämänä. Nopeasti kääntyi Orri maassa makaavien ryssien puoleen, mutta toinen oli tainnoksissa, toinen taas kädet koholla, armoa rukoilevan näköisenä.

— Tapa pois saatana! kähisi Storm kiihdyksissään. Kainaloni läpi ampui tuo kätyri riiviö, mutta ei ole tainnut ihoon osua.

— Antaa raukan jäädä, sanoi Orri tyynesti, ottaen ryssältä revolverin. — Mutta nyt ulos, muuten niitä on koko komppania niskassamme… Sanoinhan minä, että moottori sätkytti jossakin. Nyt se on haettava käsille, varmaankin se on tuolla, metsän peitossa. Nopeasti, mutta samalla varovasti nuorukaiset hiipivät pienen metsikön läpi. Ja aivan oikein: siellä kelletti moottori, jota vartioi solttupoika, kivääri kädessä. Uskomattoman näppärästi Orri hiipi miltei hänen taakseen ja kieltä taitamattomana karjasi venäjäksi vain yhden sanan.

— Ruukki! (Kädet!)

Ryssä säikähti hirveästi, pudotti heti kiväärinsä ja nosti kätensä. Tämä oli sitäkin epäedullisempaa hänen maineelleen sotilaana, kun hänen välttämättömästi oli täytynyt kuulla laukaukset saunasta. Orri sieppasi hänen kiväärinsä ja ojensi parabelluminsa kuudetta ryssää kohti, joka istui koneen ääressä perin kurjan näköisenä, kädet ylhäällä.

— Storm, käy helkutissa työntämässä jolla vesille, huudahti Orri.

— Mitenkä niin? Mitä sinä aiot?

— Mene, mene, äläkä kysele! Ja palaa joutuin. Tässä on kiire.

Orri komensi rannallakin seisovan ryssän veneeseen ja kun Storm oli palannut, pantiin moottori käyntiin ja porhallettiin täyttä vauhtia Suomen mannerta kohti.

Ilta hämärtyi ja meri tyyntyi tyyntymistään maininkien häilyessä raskaina kuin sula metalli kajastuksen kalpenevassa kullassa. Ryssä hoiti moottoria Orrin pistoolinsuu ohimonsa lähettyvillä, ja Storm piti perää, samalla tarkaten toisen vangin liikkeitä. Vaaraa ei kuitenkaan ollut. Iivanat näyttivät käsittävän asemansa ja mukautuivat kohtaloonsa. Jo kohosivat mannermaan ääriviivat selkeinä yli taivaanrannan, kun korviin jälleen tunkeutui epäilyttävää tykytystä, ja ennen pitkää sukeltausikin näköpiiriin kaksi venäläistä vartiomoottoria, jotka rauhallisesti kulkivat ulapalle päin. Vankien silmät välähtivät ja nuorukaisten sydänten alla alkoi tuntua se omituinen kouristus, joka vaaran lähestyessä on ominaista. Kauan ei epäröintiä kuitenkaan kestänyt. Orri huomasi merkkiliput penkillä, ojensi ne vangille, ja vaikka hän osasi ryssää vain sen, mikä koulukurssista oli päähän jäänyt, sai hän toisen ymmärtämään.

— Jumalauta, ellet tee oikeita merkkejä! ärjäsi hän. — Heti kun jompikumpi moottoreista lähtee meitä kohti, ajan kuulan läpi kallosi. Sen siis tiedät.

Ryssä heilutteli lippujaan vapisevin käsin ja onnettoman näköisenä. Jo näkyi vastattavan, lyhyesti vain ja ohimennen. Sitten jatkoivat vartioveneet rauhallisesti matkaansa, häviten ulapan hämärään…

— Mihin hiiteen me passitamme nämä juuttaat, kun päästään rantaan? Jos me laskemme ne vapaiksi, niin tunnin päästä on metsä takaa-ajajia täynnä. Ei niitä hirviäisi tappaakaan, sanoi Storm.

— Älähän huoli. Eihän vielä olla rannassakaan. Kunhan ei sielläkin olisi joitakin kyttääjiä.

— Sitä minä en usko. Tunnen paikan, eikä sitä ennen ole vartioitu.

Syntyi äänettömyys. Täyttä vauhtia porhaltava moottori piti aika melua yön hiljaisuudessa. Mutta nyt ei tarvinnut pelätä, nyt ajettiin valtion koneella.—

Jo tuli ranta. Pojat nakkasivat reput selkäänsä, siunaten sotilaskuria, joka oli heihin siinä määrin juurtunut, että he olivat muistaneet ottaa nämä taakkansa saunasta lähtiessäänkin, huolimatta taistelun aiheuttamasta kiihkosta. Kompassista ja kartalta katsottiin suunta ja sitten metsään.

— Hei, iivanat, mukaan vaan! huusi Orri. Kilometri, toinen, kolmas taivallettiin korpea ryssäin pelokkaina odottaessa, mitä heille aiottaisiin tehdä, kun näin kauas kuljetettiin. Vasta noin kuuden, seitsemän kilometrin päästä pyörsi Orri heidät takaisin, kohteliaasti kiittäen kyydistä ja taisteluharjoituksista.