V.
Kodin lämpöä.
Ylänteelle kohotessa tuli ensin silmiin järven väreilevä pinta, joka elokuun tyynessä, kirkkaan lämpimässä, vaikka tällä kertaa auringottomassa ilmassa välähteli himmeän valkeana. Sitten pieni kylä ja vasemmalla kotitalo, jonka pihamaalla kolme suunnatonta koivua tutusti viittoi siimekseensä.
Orri pysähtyi ja hengitti tiheään. Näin kaunistako täällä tosiaan oli ja näin vähän muuttunutta? Ja näin pientä. Mielikuvitus oli siellä kaukana antanut kaikelle suurenmoisemmat ja ikäänkuin tarumaisemmat puitteet, mutta kalliot olivatkin näin matalia, metsät näin tavallisia ja järvi samankaltainen kuin tuhannet muut, jotka pitkällä matkalla olivat siintäneet hänen silmiinsä…
Nuorukainen painui ylänteeltä metsäiseen notkoon ja kulki ajatuksiinsa vajonneena kotiaan kohti. Kapsetta kuului takaa ja yhtäkkiä pöllähti tomupilven ympäröimä joukko venäläisiä ratsumiehiä näkyviin. He olivat perin lähellä jo, mutta vaikka Orrin päähän ensimäiseksi sävähti aikomus juosta metsään, sai hän kuitenkin hillityksi itsensä ja jatkoi tyynesti matkaansa. Kovasti hän oli säikähtänyt ja miltei suotta, se selvisi hänelle itselleenkin, kun hän oli niin paljon tointunut, että saattoi levollisesti harkita. Ratsumiehet katsoivat kyllä pitkään, mutta kun hän astuskeli velton ja tylsän näköisenä, kannustivat he hevosiaan ja ajoivat edemmäs.
Kun Orri kymmentä minuuttia myöhemmin hiljaa vihellellen kääntyi jyrkässä tienpolvekkeessa, niin siinä olivat sotilaat taas hänen edessään, hypänneinä maahan ratsuiltaan. Nuorukainen tunsi ilmeensä pettävän, mutta jatkoi tyynesti matkaansa. Erään ratsulta oli kenkä irtaantunut ja sitä siinä kiinnitettiin. Mitään vaaraa ei ollut.
"Kylläpä olen tänään vauhko", ajatteli Orri itsekseen. Varmaankin pitkäaikainen rasitus ja kodin läheisyys, kiihkeä toivo päästä hetkeksi lepäämään, olivat ärsyttävästi vaikuttaneet hänen hermostoonsa.
* * * * *
Tuvan ovi oli auki, eikä sisältä kuulunut mitään ääntä.
Orri astui hiljaa etehiseen, sydämen kiivaasti sykkiessä, ja kurkisti… Olihan äiti siellä kuitenkin… Omissa ajatuksissaan näkyi olevan ja puuhaili jotakin penkin luona, korin yli kumartuneena. Mitä ihmettä sillä oli korissa?… Villoja… Tosiaankin, keritsimetkin olivat pöydällä… Nyt kääntyi, villatukku kourassa ja meni ikkunan luo tarkastamaan. Ei näkynyt tulijaa huomaavan… Orri vetääntyi nurkan varjoon.
Kas, mitä vuosi oli tehnyt: uusia vakoja oli uurtunut rakkaille kasvoille ja silmät olivat ikäänkuin vaipuneet syvemmälle. Orrin rinta nousi ja laski rajusti. Hän vetäytyi yhä enemmän syrjään ja avasi vihdoin äänettömästi kuin varas oman kamarinsa oven. Kaikki siellä oli paikoillaan, kaikki puhdasta ja siistiä, kuten ennenkin. Siinä vuode, siinä kantele, jonka kielille hänen sormensa polttivat, siinä hänen tekemänsä koivuinen nojatuoli… Suuri koiranheisi ikkunan alla oli kasvanut, ja ruispellolla, etäämpänä, näkyi jo kuhilasrivejä.
Orri sulki jälleen oven ja astui tuvan kynnykselle… Eikö äiti todellakaan huomannut?… Vihdoinkin! Villatukko putosi kädestä, huulet alkoivat vavista, sitten seurasi kirkaisu, ja tuossa tuokiossa lepäsi äiti ainoan poikansa sylissä.
— Paavo, sinäkö se tosiaan olet? kyseli onnellinen äiti kyyneltensä läpi. — Voi minua vanhaa hupsua. Oikein itku tulee, eikä osaa ajatella… Tulit kuitenkin. Pääsit kuitenkin… Voi, jos tietäisit… Jos tietäisit…
Äiti purskahti uudestaan itkemään, kykenemättä sanojaan jatkamaan ja kouristuksen tapaisesti syleillen poikaansa, joka liikutettuna silitteli hänen harmaantuneita hiuksiaan.
— Kuinka voit, äiti? kysyi poika, saadakseen vanhuksen tyyntymään.
— Mikäs minun on voidessani. Mutta sinä? Mitä sinulle kuuluu?… Niin, niin, ethän sinä sitä näin vain voi selittää. Sitten kerrot, myöhemmin… Minä kiehautan kahvia sinulle…
— Keitä, äiti, olen sitä monesti kaivannut. Entä isä?
— Pellolla on. Kyllä tulisi, jos tietäisi… Isä se sinua on puolustellutkin, kun minä väliin olen soimaillut… Soimaillut, kun sillälailla läksit. Sanaa sanomatta.
Orri istui kotinsa penkillä, katseli ulos, katseli äitiään ja hymyili.
* * * * *
— Hyvää päivää, täti, kuului iloisesti ovelta.
Tupaan astui hoikka, vaaleatukkainen maalaistyttö, jolla oli miellyttävät kasvot, ihmeen syvänsiniset silmät ja maalaiselle pienet kädet, jotka työ oli kovettanut ja aurinko ahavoittanut.
— Kas, Aino! Viikkoon et ole käynyt, mikä sinua nyt lennättää?
— Enkö sitten saisi tulla, täti?
— Saat, saat, hyvä lapsi. Enhän minä tietenkään sitä tarkoittanut.
— Katsokaapas, täti! Toin lämpimäispullan. Oikean vehnäpullan.
— Siunatkoon! No vehnästä on kuin onkin! Mistä sinä olet näin päässyt herkkuihin käsiksi?
— Setä tuli viikoksi lomalle ja toi jauhoja. Eilen leivoimme, vaikka en lähtenyt enää iltamyöhällä tuomaan… Mutta kovinpa täti on nuoren ja iloisen näköinen tänään. Uusi esiliinakin oikein.
— Sehän sen kai tekeekin. Kiitos nyt Aino pullastasi. Minulla onkin juuri kahvi valmiina. Käy nyt sisään, niin maistamme.
— Voi, en minä ennätä, täti. Minun täytyy mennä taas.
— Ei millään muotoa. Käy sisään nyt.
Emäntä avasi salin oven ja korva, joka oli jännittyneenä kuunnellut jokaista sanaa tuvasta, vetäytyi nopeasti syrjään.
— Kiitos, täti, sanoi nuori tyttö astuen yli kynnyksen. Sitten jäi hän paikoilleen kuin maahan juurtuneena ja kaikki veri pakeni hänen poskiltaan. Salissa istui nuorukainen liikkumattomana kuin kuva ja tuijotti tulijaa kasvoihin.
Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten päästi tyttö heikon, ikäänkuin valittavan äänen ja unohtaen ympäristön ja vanhan naisen hän syöksyi suoraa päätä nuorukaisen kaulaan. Povi aaltoili kuin meri ja hän kätki kasvonsa kaivattunsa rinnalle voimatta sanoa sanaakaan… Äänettömyys… Vanha nainen oli hiljaa painanut oven kiinni.