VI.
Muuan vainaja.
— Isä tulee, sanoi Orri vilkaistuaan ikkunasta.
Peltotiellä asteli pitkä, hiukan kumarainen mies, hitaasti ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Veräjän luona hän pysähtyi ja katseli hetken vainioille, joiden ylle elokuun läpinäkyvä ilma loi tenhoavan kirkkauden. Oikea hiha riippui tyhjänä, selvästi pisti silmään, että käsi oli poikki.
Kun tulija astui tupaan, syntyi salissa hiljaisuus. Sitten aukeni ovi ja isä ja poika seisoivat vastakkain. Vanhempi mies siristi silmiään ja omituinen värähdys kiiti yli kasvojen. Sitten ojensi hän levollisesti vasemman kätensä, johon nuorukainen kiihkeästi tarttui, ja sanoi hillityllä, lämpimällä äänellä.
— Kas vaan. Sinähän täällä oletkin.
— Terveisiä kaukaa, isä, vastasi nuorukainen.
— Kuinka kaukaa? kysyi vanhus uteliaana. Sitten vilkasi hän terävästi tyttöön, näytti epäröivän, mutta jatkoi kuitenkin.
— Ihanko taistelusta asti?
— Suoraa päätä.
Syntyi hiljaisuus.
— Tokko olet merkkiä saanut?
— Vähäsen vaan, mutta tuoreita. Ei ole kunnossa vielä tämä, sanoi poika vasenta käsivarttaan kohottaen.
— Näepäs, kun pyrkii pojassa puolta vaihtamaan, arveli vanhus valoisin kasvoin, tyhjänä riippuvaan hihaansa vilkaisten. — Ei muita?
— Ei… Luvassa kyllä… toisenlaatuinen, vastasi nuorukainen punehtuen.
— Ahaa, rintaan… No, että sieltä kuitenkin tänne selvisit.
Asioillako olet, vai oikeinko vapaana?
— Asioilla vaan. Eihän sitä nyt kesken vapaaksi.
— Niin, niin.
Vanha Orri vaipui mietteisiinsä.
— Tämähän on kauhean vaarallista, Paavo, sanoi vihdoin nuori tyttö.
— Entäs jos joudut kiinni? Viime viikollakin veivät naapurikylästä
Mäkiniemen. Ilman muuta vaan. Teikäläisistä hommista epäiltynä.
— Siunatkoon, en ole kuullutkaan, hätääntyi emäntä, jonka eloisiin silmiin välähti huolestunut ilme.
Paavo vilkaisi nuhtelevasti tyttöön.
— Turhia. Sattuuhan niitä onnettomuuksia joskus. Mutta ei niitä kannata ajatella… Äitiä taitaa jo pelottaa taas, lohdutteli hän huolettomasti.
— Niin. Jos vielä kotoa vievät… Mutta johan minä kokonaan unohdan kahvin. Ja huokaisten kiiruhti emäntä tuvan puolelle.
Kahvi tuotiin. Tarjottimella oli sanomalehti ja leipäkorissa tuoretta vehnäleipää.
— Katsopas, Paavo, millainen onni sinulla oli. Tuoretta pullaa, jota koko kesänä ei ole saatu maistaakaan. Ainon tuomaa ja leipomaa.
— Voi täti! Ei se taida olla hyvääkään. Oli niin vähän sokeria, huudahti tyttö, lehahtaen punaiseksi kuin ruusu.
* * * * *
Pian piti Ainon mennä ja Paavo lähti häntä saattamaan.
Miltei äänettöminä ja ikäänkuin jonkinlaisessa ahdistuksessa he kulkivat vieretysten yli niityn, jonka sänki oli alkanut voimakkaasti työntää apilasta. Minttujen väkevä tuoksu huumasi ja ojasta kurkisteli kaino, ihastuttava suolemmikki ikäänkuin arastellen. Oli ihmeen tyyntä. Järvi päilyi tiheiden leppäpensastojen ympäröimänä ja pikkulinnut hyppelivät hiljaisina himmeästi kiiltävien lehtien välissä.
Vasta kun polku painui metsään, pysähtyi tyttö ja tuijotti hetken nuorukaiseen. Sitten kiersi hän kätensä tämän kaulaan ja katsoi, katsoi kuin olisi tahtonut nähdä sydämen syvyyteen…
— Oletko kaivannut Aino? kysyi nuorukainen hiljaa.
— Ja sitä sinä kysyt!
— Minä luulin, että olisit jo kihloissa… toisen kanssa.
Tyttö ponnahti erilleen.
— Hyi sinua!… Mutta ethän. Se ei ollut totta, sano?
— Ei, ei ollut… Mutta olen sitä joskus toivonut, ihan todella. Joskus vain, pimeinä hetkinä. On tullut mieleen, ettei sinua enää näkisi. Ja silloin olen toivonut… sinulle helpotukseksi.
Ainon silmiin kihosi vettä ja sieraimet värisivät herkkinä.
— Ei koskaan, kuiskasi hän epäselvästi. — Ja kukapa minusta. Mutta sinä! Jos tietäisit, kuinka olen ollut mustasukkainenkin. Siellä on kaunottaria, olen ajatellut. Paavo ei muistakaan enää maalaistyttöään… Niin olen ajatellut väliin, oletko vihainen minulle?
— Olen hirveästi, oikein suutuksissani.
Tyttö hiipi hänen rinnalleen.
— Ethän.
— Olen, olen. Ikinä et saa anteeksi. Hiljaisuus. Tytön syvistä silmistä kuulsi epäröivä huoli.
— Paavo, kuiskasi hän.
Silloin nuorukainen sulki hänet syliinsä. —
— Nyt minä menen. Juoksen oikein, sanoi tyttö iloisesti, posket punertavina ja silmissä unen raukeus.
— Näkemiin sitten, Aino.
— Näkemiin, Paavo,… pian!
Tyttö kiepsahti ympäri, astui muutaman askelen, mutta kääntyi heti ja pysähtyi.
— Tulehan tänne Paavo vielä!
— No, mitä sitten?
— Tule nyt, minulla on asiaa.
Nuorukainen asteli hänen luokseen. Silloin tyttö tarttui hänen päähänsä ja kuiskasi hiljaa, aivan korvaan.
— Rakas Paavo!
Sitten hän lähti täyttä vauhtia kirmasemaan kotiin.
* * * * *
Kun Paavo palasi, istui isä yhä kahvipöydän ääressä, otsa rypyssä ja niin syventyneenä lukemiseensa, ettei hän näyttänyt tulijaa huomaavankaan. Kului hetkiä. Poika ei tahtonut häiritä vanhusta, kunnes tämä yhtäkkiä huudahti.
— Jumalani! Minun eläkkeeni. Nyt olen varmaankin sen menettänyt.
— Mitä sinä sanot, isä?
— Tohtori Koski on kuollut. Salaperäinen tohtori Koski, joka varmaankin oli parhain ihminen, minkä koskaan olen tavannut.
— Enhän minä ymmärrä sinua ollenkaan, isä, sanoi huolestunut poika ihmeissään.
Vanhus mietti pitkän aikaa mitään vastaamatta ja mutisi vihdoin kuin itsekseen.
— Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Sitäpaitsi, eihän sinun tarvitse siitä muille hiiskuakaan.
Sitten alkoi hän kertoa.
— Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä taloa…
— — —
Ilta hämärtyi. Rusko purppuroi taivaanrannan ja heitti loihtuisan kajonsa sen huoneen akkunasta, jossa poika jännittynein mielin kuunteli isänsä kertomusta.
Oli elokuun 17 päivä armon vuonna 1916.