VII.
Jäähyväiset.
Suurena ja punertavana kuu kohosi yli metsänreunan. Sen kiehtovassa valossa kimmelsi joki, jonka rannoilla, siellä täällä nukkui tuuhea, matalahko koivu tai tiheä pajupensasto. Muutama vaalea tähti vilkutti vedenkalvosta ja niityn suuret kastepisarat oli loihtuisa yö muuttanut sädehtiviksi päärlyiksi. Ei ääntä, ei todellisuutta. Yön ihmeellinen lumous oli hetkeksi tuudittanut luonnon elokuiseen uneen.
Metsänreunassa, jossa varjo oli synkkänä hiipinyt nurmikolle, näytti vanha, harmaa lato nukkuvan. Sen oviaukko ammotti mustana, mutta keskellä aukkoa hehkui tulinen piste, joka levottomasti liikahti, kirkastui ja himmeni. Tarkkaava silmä saattoi nähdä nuorukaisen istuvan kynnyksellä paperossia poltellen.
Kauempaa, maantieltä kuului askeleita, keveätä, tiuhaa rapsahtelua. Sitten ääni lakkasi, mutta kastekimalteisella niityllä liiteli valkea, notkea olento, kuin yön hengetär. Se läheni. Nyt otti nurmikon varjo sen syliinsä… Nyt oli se jo ladon luona ja pysähtyi… Kuului keveä hupsahdus, kun nuorukainen hyppäsi maahan kynnykseltä ja tulinen piste sammui. Ladon harmaata seinää vasten kuvastui kaksi haamua, toinen oli tumma, toinen valkea. Kauan aikaa seisoivat ne liikkumatta, ääneti. Sitten tumma otti askeleen… Haamut näyttivät sulautuvan yhteen.
* * * * *
— Voi sinua, Paavo. Taas lähdet. Ja näin pian, kuului hiljaa ja kuiskaten hämärästä.
— Ehkä palaan vielä, ennenkuin oikein lähden. Mutta varmasti en voi luvata.
— Tai et palaa koskaan.
— Hyvänen aika. Älä nyt toki tuollaista kuvittele.
Hiljaisuus.
— Paavo, kun voisi kerran oikein puhua. Sanoa kaikki…
— Etkö sitten voi? Minullekaan?
— Katsos… Minusta tuntuu… Ei, en osaa kuitenkaan…
— Sano, Aino.
— Ei se ollut mitään. Tyhjänpäiväistä.
— Eikö sydämesi enää olekaan avoin minulle, Aino?
Äänettömyys. Kulmakarvojen syvään varjoon kihosi kaksi kimmeltävää helmeä, sitten ne vierähtivät pois, jäi vain silmien lämmin hohde. Tyttö painautui nuorukaisen rintaa vasten ja kuiskasi kiihkeästi.
— Tiedäthän sinä sen… Mutta minusta tuntuu… Minun on niin kauheata ajatellakaan, että sinä et enää palaisi… Ei, älä keskeytä, ei siinä ole kaikki. Mutta jos sinä palaat loistossa ja kunniassa. Jos teidän suuri ajatuksenne toteutuu, niin… niin minusta ei ole sinulle.
— Aino!
— Enkä minä tule sinulle… Silloinhan sinä olet suuri sotaherra ja… ja elät hienoissa piireissä… Minä olen maalaistyttö… Ja sellaisena pysynkin.
— Tahtoisitko, että jäisin kotiin? kysyi nuorukainen miltei katkerasti.
— En, en. Sitä en tarkoittanut. Sinun velvollisuutesi on kai mennä… Nyt sinä olet pahoillasi ja suutuksissasi. Johan sanoin, että oli tyhmyyksiä vaan… Anna anteeksi, Paavo, minusta niin tuntuu, etten koskaan enää saa olla sinun kanssasi näin.
Tyttö kiersi kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan ja taas kihosi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hänen kaunispiirteiset kasvonsa näyttivät valjuilta varjon hämärässä.
— Et saa ajatella tuollaisia, Aino, ethän. Muistellaan ennemmin jotain muuta, entisiä. Annahan kun kerron. Muistatko… muistatko sitäkin, ensimäistä kertaa. Täällä oltiin, tässä samassa ladossa, saman joen rannalla ja oli vielä sama aika kesästäkin, vaikka monta vuotta sitten. Muistatko, miten monta?
— Kolme, kuului varmasti.
— Niin, kolme. Ajatteles, olit juuri täyttämäisilläsi seitsemäntoista… Olimme tulleet ravustamaan. Minä tein keppejä ja sinä kiinnitit syötit. Oli helteinen, hiostava sunnuntai-iltapäivä ja auringon sauhuinen ilma värähteli kesantopellolla. Pistimme kepit jokeen ja sinä hyppelit yli ojien niin että paksu hiuspalmikkosi heilahteli; annoit ravun nipistää sormiasi ja nauroit, kun tihkui verta hiukkasen. — Sitten kohosi nopeasti synkkä, paksu pilvenmöykky metsän takaa ja aurinko paahtoi niin, että tahtoi siihen paikkaan uupua… Jo alkoi tiputella, suuria, raskaita pisaroita. Silloin sinä kiisit kuin tuulispää latoon. Minä koin vielä kepit, muistatko, kuinka hirveän suuren saksivaarin sainkin, mutta sitten oli minunkin riennettävä sateensuojaan… Hengästyneenä saavun tähän ovelle. Heinien tuoksu hulmahtaa kasvoilleni, mutta sinua ei näy missään. Kiipeän yli kynnyksen, katsahdan vähän ihmeissäni ympärilleni ja silloin, äkkiarvaamatta saan huikean tukon heiniä kasvoilleni. Heitto on niin voimakas, että kaadun, mutta samalla on se järkyttänyt sinutkin tasapainosta ja nauraen sinä putoat korkean kasan päältä miltei suoraan syliini ja minä otan vastaan sinun notkean, alaspäin vierivän ruumiisi… Silloin leimahtaa hetkeksi kaikki oudon valoisaksi, seuraa ankara jyrähdys kuin olisi kymmenellä tykillä yhtaikaa ammuttu, se jatkuu kumeana jylinänä ja rankka sadekuuro pieksee kattoa… Sinä olet muuttunut totiseksi ja povesi aaltoaa levottomasti vasten rintaani… Minä puristan sinua, ensin hiljaa ja arkaillen, sitten lujemmin… Ummistat silmäsi… Kuuluu onnen ensimäisiä kuiskauksia… Muistatko?
— Muistan, muistan Paavo, vastasi nuori tyttö onnellisena. Syntyi hiljaisuus.
— Mutta paljon selvemmin minä tänään muistan erään toisen tapauksen, jatkoi neitonen vihdoin.
— Minkä sitten, Aino?
— Vuosi takaperin…
— No niin?
Oli kolea ja pilvinen elokuun ilta, ei tällainen kuin nyt. Koko päivän oli satanut. Eräs tyttö istui kamarissaan ikävöiden ja katsellen ikkunasta puistoon. Silloin välähti pensaiden välissä… Lyhty siellä kulki hitaasti, kuin ilmassa riippuen, lähellä maanpintaa. Sen takaa saattoi erottaa jalat polvien kohdalta; ne näkyivät ottavan varovaisia askeleita, hiipien pitkin kaalimaan vakoa. Tuon tuostakin käsi koukkasi maahan ja hämärä valonkajastus lankesi kasvoille… Tytön sydän sykähti. "Matoja noukitaan", ajatteli hän, tullen levottomaksi. "Hän se on, hän se on", riemuitsi aavistus, mutta itsekseen hän sanoi: "Vaikka marjan varkaita olisi. Menen katsomaan…" Niin, sitten ei muuta olekaan… Tai onpas. Erään vaon päässä lyhty painui maahan ja jäi paikoilleen. Se valaisi suuren orapihlajan kiiltäviä ala-lehtiä. Sitten sen valopiiriin tuli jotakin valkeata, hame ehkä, ja tarkemmin katsoen näki sivummalla saappaat. Siinä onkin kaikki… Saappaat vain tulivat ehkä lähemmäksi… Ja kuuluihan tosiaan kuiskauksiakin:
"Kalaanko aiot?"
"Niin… Mitä sanoisit, jos hiukan viipyisin kalamatkallani?"
"Viipyisit!… Montako päivää?"
"Jos menisi viikkoja, ehkä kuukausia?…"
— Sen illan perästä ei tuli ole koskaan kulkenut pensaiden välillä…
Hiljaisuus.
— Se oli kaunista, Aino. Kerro vielä.
Surumielisenä pudisti tyttö päätään, eikä vastannut.
* * * * *
Kuu oli noussut korkealle ja saanut hopeaisemman värihohteen.
Nuorukainen istui kynnyksellä heinän kortta pureskellen, tyttö nojasi päätään seinään ja tuijotti kaukaisuuteen niin mietteissään, että hän näytti nukkuvan valveillaan. Kauan aikaa olivat he olleet äänettöminä.
Vihdoin katsoi nuorukainen kelloaan ja hypähti maahan.
— On aika jo; sanoi hän hiljaa. Tyttö vavahti ja tuntui ikäänkuin heräävän. Hänen silmänsä kiintyivät oudon suurina nuorukaiseen.
— Et usko, kuinka on raskasta, kuiskasi hän. — Paljon raskaampaa kuin vuosi sitten… Minusta tuntuu…
— Sinusta tuntuu?
— Minusta… minä aavistelen, että sinä et palaakaan… Tai, että minä…
— Taas sinä sitä samaa, Aino. Äänettöminä astellen olivat he saapuneet maantielle, metsän reunaan.
— Etkö sinä voisi jäädä vielä muutamaksi päiväksi? Minun on niin hirveän ikävä, kysyi tyttö nuorukaisen käteen tarttuen.
— En voi, Aino. Ja mitä se hyödyttäisi. Lähdettävä olisi kumminkin, eikä se silloin olisi yhtään helpompaa. Äitikin on niin levoton, eikä nuku öisin. On parempi, kun olen poissa kotoa.
— Niin, niin. Mene sinä vaan, Paavo. Minä vielä teen lähtösi vaikeammaksi ruikutuksillani. Annathan anteeksi, sanoi tyttö kiihkeästi.
— Sinä olet niin alakuloinen ja lohduton tänään.
— En. En ole enää, sen lupaan. Äänettömyys. Sitten sulki nuorukainen neidon syliinsä.
— Hyvästi, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
— Hyvästi, rakas… rakas, kuului tukahtunut vastaus.