VII.
Matka.
Valtioneuvos Runko istui työhuoneessaan sanomalehtiä lukien. Venäjän vallankumous, suurin kirjaimin, monine ala-otsikoineen, siinä oli niiden pääasiallisin sisällys nykyään. Keisari luopunut valtaistuimestaan, kapinalliset voitolla, vangit päästetty vapaiksi! Ja sitten roskajoukon huutoa, rähinää ja pöyhkeilyä, tuota yli maalin ampuvaa innostumista, joka kaikille kansanliikkeille on niin ominaista, puhumattakaan Venäjästä. Mutta vangit! Nyt pääsivät siis nekin miehet kotimaahansa, jotka sortovallan kätyrit salahankkeineen ja usein aiheettomine ilmiantoineen olivat Suomesta toimittaneet Pietarin näännyttäviin vankityrmiin. Valtioneuvos kävi miettiväiseksi. Elävästi muistui hänen mieleensä moni tuttava, joka suoraa päätä, noin vain ilman muuta, oli kuljetettu pois maansa rajojen sisältä ja Suomen oikeuden valtapiiristä, ja näiden joukossa erityisesti se nuori jääkäri, joka syksyllä niin omituisella tavalla oli osannut heittää uuden kysymyksen viisaiden päiden pohdittavaksi. Mikä oli tuon nuorukaisen kohtalo? Ja mitä hän oikeastaan oli tiennyt? Hän oli ilmestynyt kuin toivon tähti taivaalle ja sitten samaa tietä kadonnut, jättäen vain aavistuksellisen ja salaperäisen aatteensa muutamien harvojen mieliin kytemään.
Palvelijatar astui sisään ja ilmoitti.
— Eräs mies tahtoo puhutella herra valtioneuvosta.
— Ja kuka sitten?
— Hän ei halunnut mainita nimeään.
— Antaa hänen tulla sisään, sanoi valtioneuvos, hetken aprikoituaan.
Kun palvelijatar oli mennyt ja ovi jälleen aukeni, seisoi valtioneuvoksen edessä jääkäri Orri, joka syvään kumartaen tervehti.
Vaikka hänen kasvonsa olivat silmiinpistävän laihat ja kalpeat ja kärsimys oli painanut niihin vangille ominaisen erikoisleiman, tunsi valtioneuvos hänet heti.
— Vai niin. Tekö se todellakin olette. Terve tuloa ja ottakaa vastaan sydämellinen onnitteluni, sanoi vanha mies riemuissaan, nopeasti rientäen nuorukaista vastaan ja puristaen hänen kättään.
— Käykäähän istumaan ja kertokaa vaiheistanne jotakin. Tiedättekö, ajattelin juuri teitä äsken. Katositte syksyllä niin kesken kaiken, mielenkiintoisine uutuuksinenne. Mikä onni tosiaankin, että vielä selvisitte sieltä kauhujen valtakunnasta.
— Juuri syksyisen neuvottelukokouksen perusteella minä rohkenenkin vaivata herra valtioneuvosta. Olisin kovin utelias tietämään, mihin suuntaan asiat nyt ovat kehittyneet. Suoraan sanoen kärsin vankilassa levottomuudesta enemmän kuin mistään muusta ja sadattelin itseäni siitä, että en ollut uskonut salaisuutta parempiin käsiin, jonkun toisen tietoon, kun itse oli niin vaaranalainen henkilö.
— Niin, kovasti te olitte ajattelematon, se on myönnettävä. Mutta älkää nyt enää tehkö samaa virhettä. Minäkin olen nyt tutkinut keksinnön merkitystä ja sen aineen laatua, jonka meille niin jyrisevällä tavalla esititte ja olen kanssanne aivan samaa mieltä sen mullistavasta luonteesta. Ja niinhän insinööri Warénkin oli arvellut…
Nuorukainen hämmästyi niin, että hän ei ollenkaan muistanut hillitä ilmettään. Vanha herra tutki häntä huvitettuna ja sanoi hymyillen.
— Ihmetyttääkö se teitä?
— Herra valtioneuvos, en voi käsittää…
— Kuinka minä olen päässyt asioiden perille, eikö niin? Te unohdatte sen metallinpalasen, jonka hotellissa asetitte pöydälle kaikkien nähtäväksi. Minä korjasin sen talteen ja olen paljon sitä tutkinut. Kaikki muuhan on itsestään selvää. Minä olin teidän iässänne silloin kuin Warénin surullinen juttu tapahtui ja muistan sen kuin eilisen päivän… Niin, kuten sanottu, älkää nyt enää olko varomaton. Teidän on turvattava salaisuuden säilyminen Suomelle.
— Olen sen jo tehnyt. Määrättynä aikana, jos jälleen häviän jäljettömiin, tuo kaksi henkilöä, mitä luotettavinta toveriani muuten, toisistaan tietämättä herra valtioneuvokselle kirjeen. Sen tapauksen varalle, ettei herra valtioneuvoskaan enää olisi tavattavissa, olen antanut toisenkin osotteen. Kumpikaan ei ole selvillä kirjeen sisällöstä. Olen selittänyt sen koskevan yksityisasioitani.
— Hyvä on, nuori mies. Luulen, että vankila on tehnyt teille hyvää.
Se on lyhyessä ajassa lisännyt pari vuotta ikäänne.
— Ja saanko nyt kysyä, millä kannalla asiat ovat täällä?
— Me emme ole päässeet puusta pitemmälle. Emmekä tule pääsemäänkään lähiaikoina. Nyt vallitsee Venäjällä svaboda ja tätä svabodaansa he tietysti syöttävät meillekin, tekemällä hetkellisiä myönnytyksiä ja vapautuksia, ja ennenkaikkea iänikuisia lupauksiaan, joista me jo olemme saaneet kylliksemme. Mutta niihin emme saa luottaa. Pääsipä siellä valtaan mikä puolue tahansa, niin heti, kun olot alkavat järjestyä, palaa myöskin vanha sortohalu. Se on aivan luonnollista, eikä minun mielestäni, Venäjän kannalta katsottuna, paheksuttavaakaan. Tämänlaatuinen pienten polkeminen on yleensä suurvalloille yhteistä ja perustuu suuruuden kaipuuseen, joka kaikissa kansoissa on huomattavissa ja jonka moni isänmaataan rakastava, voimakas valtiomies unelmissaan ja teoissaan paisuttaa mitä jyrkimmäksi häikäilemättömyydeksi. Se on sitä itsekkyyttä, joka yksilössä on virhe ja pahe, mutta joka valtion ja valtiomiehen ominaisuutena on kehittynyt niin valtaiseen suurisuuntaisuuteen, että sitä kaikesta huolimatta täytyy pitää jalona. Meidän tulee siis rauhallisesti odottaa, kunnes kynnet jälleen alkavat näkyä ja toimia salassa, maaperää valmistellen. Mutta hetki on kyllä tuleva, siitä voitte olla vakuutettu. Ja nyt kehottaisin teitä kuulemaan vanhan miehen neuvoa. Lähtekää pois, lähtekää viipymättä. Palatkaa toverienne joukkoon sinne kauas. Sillä täällä ette te kauan saa olla vapaana. Vankien, varsinkin suomalaisten irtilaskeminen oli erehdys, joka johtui vallankumous-humalasta, kiihoittuneen profanum vulguksen hetkellinen teko, joka ennen pitkää korjataan. Menkää pois, sanon vielä kerran. Tässä huumeessa ja sekasorrossa luulisin sen onnistuvan. Mutta älkää enää hakeko taisteluita ja vaaraa. Olette liian kallis mies nyt joutumaan hukkaan. Siitä syystä minä kehoittaisin teitä karttamaan rintamaa, vaikka olettekin sotilas, karttamaan siksi, kunnes teidän aikanne tulee. Ja epäilemättä se on tuleva. Mutta miettikää, nuori mies.
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Orri vastasi.
— Sitä neuvoa on velvollisuuteni seurata, vaikka toiselta puolen haluaisinkin jäädä katsomaan, miten täällä olot kehittyvät.
— Menkää te vaan. Aivan yhtä hyvin te sieltäkin voitte olojen kehitystä seurata, vieläpä paremminkin, sillä olette kyllin etäällä ja näette kokonaisuuden. Mutta pitäkää silmänne auki.
Kun nuorukainen ei enää vastannut, niin vanha herra nousi tuoliltaan.
— Hyvästi siis ja onnea matkalle, sanoi hän, tarttuen Orrin käteen. — Viekää tovereillenne terveisiä. Ja luottakaa siihen, että ne miehet, jotka syksyllä olivat kokouksessa mukana, tekevät kaiken voitavansa valmistaakseen tietä sille, jota toivomme ja odotamme.
Kauan aikaa seisoi nuorukainen ääneti, maahan katsoen. Vihdoin sanoi hän hiljaa ja epäröivällä äänellä.
— Herra valtioneuvos…
Kun jatkoa ei kuulunut, kysyi puhuteltu.
— Niin?
— Minulla ei ole yhtään rahaa, sai nuorukainen vihdoin sanotuksi, tumman punan syöksyessä hänen kasvoilleen.
— Se asia on pian autettu. Rahan puutteessa te ette saa kitua.
* * * * *
Pahoja enteitä alkoi kuulua. Puhuttiin uusista vangitsemisista, kerrottiin santarmikätyreiden yhä olevan liikkeessä ja varmuudella vakuutettiin että rannikkorata pohjoiseen samoin kuin Kajaanin ratakin olivat tarkan silmälläpidon alaisina. Nurmekseen oli vielä vapaa pääsy, mutta siellä kuului piileskelevän niin paljon vaarallisia pakolaisia, että ainakin itse kaupunkia oli viisainta karttaa.
Viipymättä, kaikessa hiljaisuudessa Orri lähti matkalle.
Lieksassa hän nousi junasta, hankki pitkänmatkan kyydin ja painui Kuhmoniemen tietä Pöyhölän majataloon. Täällä hän lepäsi päivän ja hankki itselleen hyvät sukset. Kun hän kaikin mokomin tahtoi välttää Kajaanin läheisyyttä, tämän kaupungin kautta kun oli kulkenut viimeinen etappitie Saksaan, painui hän Ontojärvelle ja selkiä pitkin suoraan Hyrynsalmea kohti.
Mutta tavattomasti hän oli heikentynyt. Käsiin ilmaantui hiihtäessä suuria rakkoja, jäsenet alkoivat vapista ja hiki, joka alussa oli niin runsaana valunut, kuivui kokonaan ja hän tunsi muuttuneensa kalpeaksi. Monesti makasi hän suksiensa päällä pitkiä hetkiä, kykenemättömänä matkaansa jatkamaan. Hämärä alkoi yllättää. Täällä ei vielä näkynyt mitään kevään merkkejä, pakkanen kiristyi kiteisten selkien yllä ja vihreänkelmeällä taivaalla tuikki valjuja tähtiä. —
Sitten taas lepoa, ystävällisiä ihmisiä, ajoa porolla hulmuavassa hangessa, nautintoa ja outoa hurmiota. Puolanka, Pudasjärvi oivine majataloineen, Ranua, Rovaniemi, joka oli kaukaa kierrettävä. Sitten hiihtoa Kittilää kohti, visusti tietä silmällä pitäen.
Kun Orri eräässä maatalossa väsyneenä oli juuri paneutumassa levolle, aukeni ovi äkkiä ja huuruinen mies, kaulus pystyyn käännettynä, astui sisään. Nuorukaisen sydäntä kouristi, mutta hän kääriytyi peitteeseensä. Vieras otti matkustajakirjan, tehdäkseen sinne merkintänsä. Samassa hän käännähti nopeasti ja sanoi heleällä äänellä.
— Olisit sinä nyt sentään voinut tervehtiä, hitto vieköön.
Orri kavahti istumaan vuoteessaan ja tuijotti kiinteästi puhujaan, jonka ääni oli tuttu, mutta jonka kasvot hämärä kätki.
— Sinäkö se oletkin. Terve mieheen! Enhän minä sinua tuntenut, vaan pelkäsin kuin peijakasta. Jopa nyt sattui onnellisesti… Mutta mistä sinä tulet?
— Sieltä mistä sinäkin, Shpalernajasta, vastasi vieras, puristaen
Orrin kättä. Hän oli jääkäri Storm.
— Niin, mutta mitä kautta?
— Helsingistäpä tietenkin. Sieltä toisen luokan vaunussa herroiksi Rovaniemelle ja hevosella komeasti tänne, kehuskeli Storm leveään tapaansa ja kysyi sitten.
— Entä sinä?
— Voi veikkonen, minun taitaa hermostoni olla pilalla. Minä näet olen painellut Nurmeksen likeltä saakka halki korpien ja suurimmaksi osaksi suksilla. Sittenkin vielä olen usein pelännyt.
— Mitä sitä tyhjää, nythän on svaboda.
— Taitaa hyvinkin. Mutta et sinä ole saanutkaan sellaisia lähtövaroituksia kuin minä. Ja miksi et itse mennyt suoraan Torniosta yli?
— Ei siitä nytkään vain niin mennä. Ja minua huvittaa ajelu.
Keskustelu katkesi hetkeksi. Sitten sanoi Orri äänellä, josta syvä ilo selvästi kuvastui.
— Voi veliseni. Jos tuntemattomalle kertoisit seikkailumme, niin pitäisi hän sinua hävyttömänä valehtelijana. Yhdessä tultiin, yhdessä istuttiin ryssän limppua puremassa ja nyt tapaamme toisemme täällä, lähellä pohjoisnapaa, ja saamme yhdessä taivaltaa poispäin. Ihan maljasi tahtoisin tässä tyhjentää.
— Mikäs estää. Tuolla on korpirojua kontissani, vastasi Storm tyynesti.
— Tietysti. Sinähän aina varustaudut niin kunnollisesti.
* * * * *
Hevosilla ei enää kuljettu.
Ensinnäkin oli se sangen vaarallista, sillä venäläisiä sotilaita vaelteli pitkin tietä, rauhallisina ja vapauden merkeissä kylläkin, mutta heidän kantaansa ei koskaan ollut luottamista, kaikkihan riippui heidän mielialansa satunnaisista ailahteluista. Toiseksi oli sangen vaikeaa saadakaan hevosta. Pohjolan asukkaita oli siinä määrin hätyytetty niiden temppujen johdosta, joita jääkärit olivat tuon tuostakin pistäytyneet tekemässä näillä kaukaisilla perukoilla, etteivät he mielellään lähteneet kyytiin, tuskinpa antoivat edes ruokaa oudoille matkalaisille, joiden aikeita heillä oli täysi syy epäillä.
Piti siis hiihtää hartiain takaa. Taivalta tehtiinkin huimasti ja pian kääntyivät nuorukaiset umpeennietostuneille metsäteille, suoraan länteen, Kolaria kohti. —
Sinä päivänä oli hiihdetty jo noin viisi peninkulmaa. Tuli yö. Revontulet, jotka ikäänkuin epäröiden syttyivät pohjan taivaan kruunuksi, heittivät salaperäisiä sointujaan yli synkän avaruuden ja sinertävällä hangella kiiti hämäriä, nopeasti häipyviä varjoja. Oli verrattain lauha ilma ja tähdet kimmelsivät heikosti, tuontuostakin peittyen keveän hattaran kätköön. Raja läheni. Viimeisen töllin ukko oli puhunut parista kilometristä. Nuorukaiset lykkivät lylyä ääneti ja rinnan alla ahdisti jännitys.
Matala, sinivarjoinen, talvinen mäenrinne! Sukset soluivat hyvää vauhtia… Äkkiä avartui metsä pelloksi; sen takana näkyi valkea, kiemurteleva uoma: joki. Mutta pellon laidassa oli tölli, jonka ikkunoista loisti takkavalkean iloinen hohde… Töin tuskin saivat nuorukaiset käännetyksi suksensa sivummalle, missä metsikkö jatkui jokirantaan; sisällä torpassa olivat he nähneet sinelliniekkamiehiä.
— Hitto vieköön! Olimmepa mennä suoraan niiden suuhun, kuiskasi
Orri, joka hiihti taampana.
— Hsht! kuului varottaen, ja Storm käänsi vieläkin enemmän vasempaan.
— Kyykisty! kuiskasi hän, saavuttuaan tiheään pimentopaikkaan.
Kun Orri ihmeissään katsoi häneen, osotti hän sauvallaan metsänreunaa kohti. Siellä, revontulten hämärässä välkkeessä, erotti Orri kaksi miestä, jotka näyttivät kuuntelevan henkeä pidättäen, kiväärit valmiina kädessä.
— Nyt on painettava ja painettava vinhaan, kuiskasi Storm edelleen.
Varovasti kuin kärpät puikkelehtivat nuorukaiset läpi tiheimmän viidakon ja alkoivat sitten hiihtää kuin henkensä edestä suoraan jokea kohti. Jo alkoi äyräs viettää, mutta samalla loppui metsä. Huimaa vauhtia kiitivät he jäälle…
Samassa pamahti kahdesti… neljästi… yhä ja yhä. Luotia vinkui ympäri pään. Ne vihelsivät korvissa tuttua, usein kuultua lauluaan, hupsahtivat hankeen aivan jalkoihin, mutta yhä tekivät nuorukaiset matkaa. Jo paiskasi Stormin nenälleen jäälle. Orria vihlaisi rinnasta, mutta hänellä ei ollut aikaa auttaa toveriaan, jos mieli kummankaan pelastua, ja vastarantakin oli jo aivan lähellä…
Vihdoinkin pensaikko, suojeleva mätäs… Ruotsin valtakunnan siunattu ranta. Tuskallisena vilkaisi Orri taakseen, saadakseen selkoa toverinsa kohtalosta… Mutta siinähän tulikin jo mies, täyttä vauhtia kuin terve ihminen ainakin, tuskin kahdenkymmenen metrin päässä.
— Kuinka sinun kävi? kysyi Orri huolissaan, kun toinen oli päässyt lähemmäs.
— Minä vain lankesin, kuului hengästynyt vastaus.
— Älähän, katsohan takkiasi, koko taskuhan on repaleina.
Storm vilkaisi sivulleen.
— En minä ainakaan tunne olevani haavoittunut. — Katsohan tarkkaan.
Useat eivät tunne sitä jännityksen hetkellä.
Storm nosteli varovasti, ikäänkuin itsekin epäröiden vaatekappaleitaan. Taskustaan otti hän suuren Colt-pistoolin — ja silloin asia hänelle selvisi. Pistoolin piippu oli aivan piloille litistynyt.
— Näepäs! Tämä minut kuitenkin pelasti, vaikka en saanutkaan sitä käyttää. Senkin siat, kun tärvelivät oivan aseeni, sanoi hän, tuikean näköisenä pudistaen lujaa nyrkkiään vastarannan miehille.