XIII.
Memento mori.
Suomessa oli kansalaissota ehtinyt täyteen voimaansa.
Pyhän innostuksen vallassa olivat talonpojat nousseet puhdistamaan maata ryssistä ja niistä sokeista, ruton tartuttamista laumoista, joiden johtomiehet itsekkäässä intohimossaan ja muut osat mielettömässä bolshevistisessa haaveilussaan olivat eksyneet rikoksen teille ja saattaneet valtakunnan veljessodan kauhuihin. Vaasa ja Oulu olivat vallatut ja valkoinen armeija, joka yhtäkkiä ilmestyi kuin tuulesta temmattuna, alkoi vyörytellä taisteluintoisia joukkojaan yhä pitemmälle etelää kohti. Saattoi jo sanoa, että punaisten voitto oli menetetty. He olivat olleet liian hitaita, heillä ei ollut alotekykyä ja nopeisiin tekoihin kannustavaa päättäväisyyttä. Toimettomina asemissaan pysyen he olivat antaneet suojeluskuntain kasvaa ja voimistua, olivat tuhlanneet aikaa, kunnes valkeat olivat ennättäneet saada aseita riittävästi ja kaikki oli myöhäistä. Turhaan luottivat he enää venäläisiin veljiinsä, lukuisiin tykkeihinsä ja loppumattomiin ampumatarvevarastoihinsa. Valkoisen armeijan syntysanat oli ehditty lukea, eikä sen voittokulkua voinut enää mikään mahti estää.
Orri oli saapunut kotimaahansa monien seikkailujen kautta. Vietettyään pari tuskallista vuorokautta laivuri "Bubin" salaperäisen ruumahuoneen ahtaassa komerossa, hän oli onnellisesti päässyt Kristiansandiin, selviytynyt sieltä Ruotsiin ja vihdoin Suomen puolelle, pyrkien niin nopeasti kuin mahdollista kotiseutunsa lähettyville. Täällä oli hän saanut vapaa-ehtoisen komppanian johtaakseen ja kouluuttaakseen, ja oli jo ennättänyt ottaa osaa moniaihin tappeluihin.
* * * * *
Varhaisena, kirisevän kylmänä pakkasaamuna kulki pitkä rekijono metsäisellä tiellä. Oli pimeä vielä, ainoastaan kelmeä, vihertävä kajastus koillisella taivaanrannalla ilmaisi aamun tuloa. Natisevissa, pitkissä työre'issä istui valkeakaapuisia miehiä, viisi kussakin, kiväärit pystyssä reen pohjaa vasten. Pari sataa metriä muiden edellä kulki kolme rekeä, sitten alkoi varsinainen kolonna, jonka etupäässä ajoi komppanian johtaja, kapteeni Orri. Hänellä ei ollut valkeata viittaa, ei myöskään vihreätä jääkärin pukua, harmaan, yksinkertaisen sarkatakin kaulukseen oli kiinnitetty kolme kapeata nauhaa päällikkyyden merkiksi ja olkahihnasta riippuva Mauserpistooli oli hänen aseenaan.
Jo pysähtyi etujoukko. Kun kolonna oli sen saavuttanut, antoi johtaja merkin nousta re'istä ja käännätti hevoset ympäri. Kummallekin sivulle, metsään, hän lähetti suksipartion ja lähti itse maantietä kulkevan etupartion mukana. Lumi narskui kantapäiden alla ja käsiä palelti. Oli kuitenkin tyyni, joten pakkasta oli helpompi kestää. Tie kohosi kiemurrellen korkealle harjulle.
Jo kuului laukaus, jonka kaiku kiiri heiketen lumisena nukkuvassa metsässä. Punaisten vartiomies oli ampunut. Heti sen jälkeen toi lähetti pääjoukolle käskyn seurata etupartiota. Saavuttiin vuorelle ja kapteeni kiipesi kivelle tähystellen kiikarillaan yli lumisen, valkenevan aukean.
Siellä näkyi kotikylä aamun viluisessa hämärässä. Vasemmalla sinerti ulapan hanki, suoraan edessä häämötti taloja, lähimpänä kivinavetta, josta punaisten varustukset alkoivat, jatkuen pitkin harjua rantaan saakka. Jo näkyi levotonta liikettä, jonka hälyytyslaukaus oli aiheuttanut. Vihollisella oli kieltämättä loistava asema.
Komppania oli sillävälin hajaantunut ketjuun pitkin metsän reunaa. Tuokion Orria arvelutti. Aukea oli niin laaja ja luminen, moni oli siinä saavuttava sankarikuoleman, mutta täytyi uhrata.
— Eteenpäin?- mars! kuului hiljaa, mutta selkeästi. Käsky kulki miehestä mieheen.
Huimaavan pitkä rivi valkeita peikkoja painui harjulta alavalle pellolle. Äänettömästi ne etenivät. Vallitsi kaamea hiljaisuus. Jo saavuttiin matalalle väliharjulle, jota myöten Orri tiesi kulkevan suojaisen kiviaidan; pelloillakin, siellä täällä näkyi kiviröykkiöitä. Mutta yhä oli punaisten puolella hiljaista.
— Mitä ne ajattelevat? Ovatko ne paremmin varustettuja kuin oletinkaan? mutisi Orri itsekseen.
Jo sivuutettiin kiviaita. Ja silloin, yhtäkkiä, alkoi helvetillinen kuulasade ja tuhatääninen räikinä tuntui ikäänkuin repivän kylmää talvi-ilmaa. Luoteja vinkui ja surisi ja granaatteja räiskyi, milloin eivät syttymättä hupsahtaneet hankeen.
— Eteenpäin mars mars! kuului johtajan tuikea komento.
Ketju yritti juoksuun, mutta kun lunta oli yli polvien kävi se kovin työläästi ja vaati liian suurta ponnistusta. Ja vihollisen kuularuiskut rätisivät yhtämittaa, yhä vimmatummin ja vimmatummin. Suuressa kivinavetassa niitä oli kaksi, harjulla yksi ja vasemmalla, missä metsä tiheni, vielä yksi. Mahdotonta oli kenenkään elävänä päästä sellaisen luotituiskun läpi.
Oli komennettu asemiin ja Orri makasi hangella kiikarillaan tähystäen vihollisen toimintaa. Yhä useampia kaatui. Haavoittuneiden vihlovat huudot kuuluivat yli taistelun pauhun ja kun paikka oli aivan avoin, eivät sairassotilaat tahtoneet saada työtään toimitetuksi, töin tuskin onnistui heidän laahata haavoittuneita kiviaidan suojaan. Aamu alkoi yhä enemmän vaaleta ja päällikkö käsitti, että tästä oli mahdotonta päästä eteenpäin.
— Takaisin kiviaidan taa — ryhmittäin! kuului taaskin terävä, miehestä mieheen kulkeva komento.
Ketju näytti kokonaan murtuvan. Siellä täällä kiiti hurjaa vauhtia kymmenkunta miestä kerrallaan — takaisinpäin. Kuulia vinkui heidän korvissaan paksuna pilvenä ja kuin ihmeen kautta näyttivät he saavuttavan päämaalinsa. Varmaankin oli vihollisen puolella ryssiä, tottuneita kuularuiskun käyttäjiä, sillä luodit osuivat kutakuinkin paikalleen.
— Ryhmänjohtaja N. komppanian päällikön puheille! kulki miehestä mieheen, kun suojaava kiviaita oli saavutettu.
Orrin päähän oli lennähtänyt uusi ajatus, sillä tässä oli hätä käsillä. Aidan takaa ei nimittäin enää saattanut peräytyä aukean yli metsikköön, jos mieli hiukankin säästää miehiä, eikä johtaja tätä peräytymistä näyttänyt haluavankaan.
Kun ryhmänjohtaja oli tullut, sanoi Orri.
— Ottakaa ryhmänne, hiipikää aidan suojassa rantalepikkoon, sitä pitkin varovasti edelleen, vihollisketjun pään kohdalle, ja hyökätkää sitten hirveästi huutaen ja äkkiä sivulta. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, herra kapteeni.
— Te olette ainoa mies, joka minua lukuunottamatta tarkoin tunnette paikan. Teistä riippuu kaikki. Minä luotan teihin. Mutta toimikaa nopeasti, ennenkuin hämärä kokonaan katoaa. Lähtekää.
— Kuten käskette, herra kapteeni. Tuskallisessa jännityksessä kului puoli tuntia. Kaikki riippui siitä, onnistuiko miesten päästä huomaamatta hyökkäyspaikalleen. Orri seurasi kiikarilla heidän kulkuaan niin kauan kuin mahdollista, mutta pian he katosivat viidakkoon. Punaisetkin kenties odottivat jotakin, sillä he hiljensivät tultaan, ainoastaan tykit jylisivät yhtämittaa. Rannan puolelta eivät he kuitenkaan osanneet aavistaa vaaran uhkaavan.
Jo kuului komea hurraa ja ammunta kiihtyi vasemmalla siivellä.
— Eteenpäin — mars, mars! komensi johtaja jälleen. Ja uudella raivolla syöksyi ketju kiviaidan takaa vihollista kohti.
Hetken näytti asema yhtä epätoivoiselta kuin aikaisemminkin ja lukuisia valkeita miehiä kaatui. Mutta sitten alkoi vasemmalla, vihollisen puolella syntyä epäjärjestystä. Kiikarillaan saattoi Orri huomata, että sivustaryhmä hyökkäsi nopeasti eteenpäin ja että punaiset säikähtäneinä, kuten yllätetyt ainakin, epäjärjestyksessä syöksyivät pakoon… Jo oli äärimmäinen kuularuisku valkeilla. Sen tuli suunnattiin pitkin vihollislinjaa ja sen jälki oli kauheata. Yhtämittaa kaatui vihollisia, heidän pakonsakin näytti jo myöhäiseltä… Urhoja, tosi sankareita olivat sivustaryhmän miehet!
Valkoiset ponnistivat kaikkensa päästäkseen kyllin nopeasti harjulle ja voidakseen ajaa takaa vihollista, joka pakeni epäjärjestyksessä, varmaankin uskoen olevansa saarrettu, ja niin nopeasti, että tykit jätettiin empimättä ylävälle kunnaalle, erään riihen luo, missä niillä oli ollut edullinen asemapaikka.
Kahdessa tunnissa oli voitto saavutettu.
* * * * *
Kyläläisiä kömpi ylös kellareista, perunakuopista ja suojaisista kivinavetoista. Kyyneleet silmissä ja kuvaamattoman ilon vallassa he kiittelivät pelastajiaan, syleilivät omaisiaan, aivan kuin onnen huumaamina, hetken hurmiossa mennen aina lapsellisuuksiin saakka.
Ainon kotoa tapasi Orri äitinsä. Tämä itki, syleili vapisevin käsin poikaansa, kuivasi silmiään esiliinansa liepeeseen, eikä voinut mitään puhua liikutukseltaan. Kovin hän oli vanhettunut, käynyt laihaksi ja ihmeen kumaraksi. Äiti parka.
— Missä Aino on? kysyi Orri, voimatta kauemmin itseään hillitä.
Uudistunut nyyhkytys oli ainoa vastaus.
— Mutta sano toki äiti.
— Voi, voi tätä surkeutta, kuului särkynyt vastaus. — Ei hän enää liene elävien ilmoilla. Jo kolme viikkoa sitten ne hänet veivät.
— Minne veivät? tiukkasi nuorukainen vaaleten.
— Minne lienevät vieneet… Ei huolinut tyttö varoituksista. Aseita kantoi suojeluskunnalle ja kirjeitä, tai mitä lienee välitellyt… Joutui kiinni. Tapasivat työssä… Sinne katosi.
Orri ei sanonut mitään. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Huulet vain puristuivat lujemmin yhteen.
— Entä isä? kysyi hän pitkän ajan kuluttua.
— Isä on niillä vankina, eilen ottivat taas… Oli jo ollut ennemminkin, sai äiti itkultaan selitetyksi.
Nuorukainen vavahti kuin jousi, joka jännittyy täyteen vireeseen.
— Ja miksi? kysyi hän soinnuttomasta — Isähän oli raajarikko.
— Mutta jyrkkä. Itsepäinen, kuten tiedät… Sinusta kovenivat, sinua utelivat. 'Jo on lahtariksi ruvennut työmiehen poika', isälle pistelivät.
— Ja ottivat hänet eilen. Minne he hänet panivat? Veivätkö mukanaan?
— Lahtelan saunassa säilyttivät yötä. Oli Lahtelakin mukana ja se
Kuusimäen vanhempi poika. Mihin sitte lienevät panneet.
Enempää odottamatta Orri syöksyi ulos.
— Kaksikymmentä vapaaehtoista heti mukaani. Kutka seuraavat? huusi hän raikuvalla äänellä.
Joka mies oli pyrkimässä pidetyn päällikkönsä mukaan, mutta Orri määräsi komppanialle tarkoin tehtävät ja otti vain mainitsemansa määrän. Pikamarssissa aikoi hän rientää vihollisen perässä, mutta Lahtelan saunan luo päästessään välähti hänen mieleensä kaamea epäluulo. Sauna näytti niin yksinäiseltä ja kolkolta syrjäisellä paikallaan. Pitkin harppauksin kiiruhti Orri sitä kohti ja tempaisi oven auki. Kynnykselle asti oli valunut punainen jäätynyt verivirta. Lattialla makasi kolme silvottua ruumista. Kauhun lamauttamana jäi Orri ovelle seisomaan…
Yhä lukuisampia suojeluskuntalaisia saapui saunan luo. Kauhistuneina ja äänettöminä he tarkastelivat kaameata näkyä. Sitten astui pari rohkeinta sisään.
— Tältä on silmät puhkaistu ja oikea käsi poissa. Voi ukkoraiskaa, selitteli muuan sisällä olija.
— Hiljaa! kuului komppanianpäällikön kauhea karjaisu.
Vasta silloin sotilaat katsoivat johtajaansa. Tämä seisoi tuhkanharmaana, sierainten väristessä ja silmäin leimutessa tavalla, jota yksikään ei ollut nähnyt. Syntyi kuolon hiljaisuus.
Sitten kääntyi Orri poispäin. Hetken tuijotti hän valjuna taivaan rannalle, jossa keveitä hattaroita uiskenteli aamuruskon pakastuvassa purppurassa. Vihdoin hän lähti yrmeänä ja hitaasti kävelemään rantametsikköä kohti, jonne kiemurainen latotie johti kiiltävine jalaksenjälkineen…
Joukko seisoi yhä ääneti silmillään johtajansa kulkua seuraten.
Vihdoin joku hiljaa lausahti:
— Se oli hänen isänsä.