XII.
Pako.
Hampurissa, huonomaineisen St. Paulin varrella, on pieni, siisteydellään ympäristöstään eroava kapakka, jonka avonaisissa akkunoissa tai ovella ohikulkija usein saattaa nähdä kevyesti puetun naisen, tai maalatun ilotytön laskevan leikkiä kadullaolijoitten kanssa. Täällä, erään pienen nurkkapöydän ääressä, istui Orri, tarkkaavasti pälyillen sisääntulijoita, mutta vain harvoin nostaen olutseidelinsä huulilleen.
Oli menossa jo kolmas päivä. Matka oli onnistunut hyvin, mutta täällä näyttivät vaikeudet alkavan; ei ollut tietoakaan pääsemisestä eteenpäin.
Ensimäisen illan oli hän istunut muutamassa satamakapakassa ja koettanut vaania sopivata merikarhua uhrikseen, jotakin, joka tavalla millä tahansa olisi ottanut hänet viedäkseen meren yli. Mutta hän ei löytänyt ketään, eikä hän kiinnijoutumisen pelossa ollut uskaltanut kyllin rohkeasti esittää asiaansa. Toisen illan oli hän viettänyt samankaltaisessa olutkullussa yhtä huonolla menestyksellä, ja nyt istui hän täällä, tarkaten vieraiden käsiä, ja heti kiinnittäen niihin miehiin huomionsa, joilla oli joku tatuoitu merkki, tai jotka hän muuten tunsi merimiehiksi.
Tytöt iskivät hänelle silmää. Tavan takaa kävi joku hänelle keimailemassa, paljastaen arveluttavalla tavalla sulojaan, mutta kun hän yhä pysyi tyynenä ja välinpitämättömänä, eikä kuitenkaan poistunut ravintolasta, alkoi hän erikoisella tavalla kiinnittää naisten huomiota. Varsinkin muuan neitosista, aivan nuori, ihmeen viattoman ja sielukkaan näköinen tyttönen, näytti tulevan suorastaan surulliseksi huonosta menestyksestään. Orri oli kyllä tilannut hänen ehdotuksestaan viiniä, tarjonnut kohteliaasti ja jutellut, mutta hän oli ollut niin hajamielisen ja kylmän näköinen, että tyttö, joka nähtävästi oli suosituimpia tähtiä, oli vihdoin vetäytynyt syrjään. Ja ihmeellistä, sellainen on naisluonne kerta kaikkiaan, hän istui nyt ovella pahantuulisen näköisenä, välittämättä ollenkaan lukuisten ihailijainsa imarteluista ja houkutuksista, ja katseli suurilla, harmailla silmillään outoa vierasta, johon ei mikään tehonnut.
Kapakassa alkoi olla humalaisia. Baarin puolella rämpytti joku pianoa ja huumaantuneita pareja kieppui hurjassa pyörteessä ahtaalla lattialla. Toiset istuivat korkeilla tuoleillaan nauraa hohottaen ja juoden amerikkalaisia trinksejä ja coctailejä. Nuorukaisella ei näyttänyt olevan onnea tälläkään kertaa, ja masentuneena hän seurasi tätä äitelää kevytmielisyyttä, joka häntä kyllästytti.
Mutta vihdoin näytti hänen päähänsä pälkähtävän jotakin ja hän vilkaisi ovelle, Siellä istui tuo nuori tyttö vieläkin, perin surumielisen näköisenä, tuijottaen häntä suurilla, sielukkailla, ihanilla silmillään. Orri viittasi häntä luokseen, itsekseen ihmetellen, mistä kohtalon oikusta tuokin neitonen jo noin nuorena oli joutunut näille poluille. Tyttö nousi vastahakoisesti.
— Saanko pullon sektiä ja kaksi lasia. Tyttö nyökkäsi teennäisen kylmästi.
Kun hän oli tuonut pullon, täytti hän ainoastaan toisen lasin ja aikoi sitten mennä tiehensä.
— Toinen myöskin, pyydän, sanoi Orri, viitaten lasia.
— Miksi, yksinhän istutte kumminkin?
— Mikäli et tahdo tehdä seuraa. Onneksesi!
— Et välitä minusta kuitenkaan.
— Kukapa ei sinusta välittäisi, syväsilmä. Istu, juo!
Tyttö kiepsahti ketterästi hänen polvelleen ja tyhjensi siemauksella lasinsa.
— Nyt tahdonkin tulla humalaan, sanoi hän, maiskuttaen huuliaan, joiden luonnollinen puna viinistä kosteana erottausi valkeita hampaita vastaan, kuin aamukasteinen ruusunlehti.
— Minkätähden?
— Et välitä minusta kuitenkaan, johan sen sanoin. Näen sen silmistäsi, ihmeellisistä silmistäsi, Ja minä kun pidän sinusta niin, niin.
— Mikä sinun nimesi on, pikku enkeli?
— Irli. Ja sinun?
— Oh, minulla ei nimeä olekaan, tai sitten niitä on liian monta.
Maljasi, kaunis Irli!
Taas tyhjensi tyttö lasinsa pohjaan. Heleä punerrus alkoi kohota hänen kalvakoille poskipäilleen. Hän ei näyttänyt voivan kyllikseen katsella nuorukaista, joka hymyili hänelle veitikkamaisesti ja keikutteli häntä polvellaan. Yhtäkkiä painautui hän rajusti Orrin rintaa vasten ja kuiskasi intohimoisesti.
— Niin, et välitä minusta… sinä. Mutta minä. Jos tietäisit kuinka sinusta pidän. Et usko. Olet kuullut meikäläisten puheita. Ja kuitenkin, en ole koskaan tuntenut sellaista kiintymystä kehenkään kuin sinuun. Sinussa on jotain niin merkillistä… Sinua täytyy ihan rakastaa, vaikka olet niin välinpitämätön.
— Oikeinko todella, Irli?
— Oikein todella… Voi, älä ajattele nyt taas huonoa minusta. Minä pidän sinusta todella.
— Maljasi siis, sinä keijukainen öisessä yrttitarhassa!
Kilistettyään kietoi Orri käsivartensa tytön vyötäisille ja kysyi, syvälle silmiin katsoen.
— Tahtoisitko sinä auttaa minua, Irli?
— Tahtoisinko! Sitä sinä kysyt! Mutta mitenkä minä voisin sinua auttaa?
Syntyi hiljaisuus. Vain katseet risteilivät, toinen kysyvänä, toinen tutkivana.
— Voiko sinuun luottaa, Irli?
Tyttö painoi silmänsä alas ja tuli pahoille mielin.
— Sinä loukkaat minua yhä vaan. Vaikka onhan se luonnollista.
— Älä pahastu, Irli. Minä olen tosiaankin pulassa.
— Kerro minulle kaikki. Osaan kyllä olla vaiti.
— Minun pitäisi päästä pois Saksasta, eikä minulla ole passia.
— Pois! Sitten en auta sinua, paha poika.
— Minun täytyy joka tapauksessa lähteä Hampurista. Etkö sinä tunne ketään laivuria, joka voisi viedä minut?
Tyttö tuli miettiväksi.
— Voi, jos olisit ollut täällä eilen… Mutta, odotahan, minä käyn kysymässä Mirjalta… Kevyesti kuin hengetär liiteli solakka tyttö yli lattian.
Kun hän palasi, oli hänen silmissään menestyksen valoisa säihky.
— Tunnin päästä Bubi tulee. Hän lähtee huomenna ja viettää tänään lähtijäisiä Mirjan kanssa. Bubi kyllä vie sinut… Mutta olethan illan minun kanssani. Sinä ja Bubi, Mirja ja minä. Voi kuinka hauskaa!
* * * * *
Laivuri oli jämerä kuin tervaskanto.
Hänen ahavoittuneilla, karkeilla kasvoillaan viipyi hyväntahtoinen hymy ja hänen pienet, viekkaat silmänsä tähystelivät ovelasti ryppyisten, laskoksille painuneiden luomien alta. Viikset ja parta olivat ajellut, ainoastaan leukaa ympäröi alapuolelta tuuhea karvakehä, joka antoi hänelle eräänlaisen hihhulimaisen vivahduksen.
Heti hänen saavuttuaan siirryttiin sivuhuoneeseen ja Irli esitti asian niin taidokkaasti ja kaarrellen, että Orria hämmästytti hänen oveluutensa. Mutta laivuripa ei ollut varsin halukas ryhtymään kauppoihin.
— Se on liian vaarallista, sanoi hän. — Ennen lähtöä passit tarkastetaan, enkä ymmärrä, missä te voisitte piileskellä niin kauan.
— Tyhjää lorua, huudahti Irli. — Sanopa minulle Bubi, missä sinä säilytät kankaasi, joita tuot niin monta pakkaa kerrallaan ja jotka aina välttävät tarkastusmiesten silmät?
Laivuri hätkähti ja katsoi terävästi tyttöön viekkailla silmillään. Tällaista iskua ei hän ollut odottanut. Sitten vilkaisi hän salavihkaa nuorukaiseen ja sanoi olkapäitään kohauttaen.
— Huhupuheita.
— Älä viisastele, Bubi. Minä kyllä tiedän sinun vehkeesi.
Laivuri otti niin kunnioitettavan siemauksen suuresta lasistaan, että jo siitäkin saattoi tuntea hänet merimieheksi. Sitten jysäytti hän pöytään leveän ja karkean nyrkkinsä ja sanoi.
— Kyllä se nyt on sillä lailla, etten minä naisten välityksellä ole vielä ikinä mihinkään kauppaan ryhtynyt, enkä ryhdy.
— Siunatkoon! Meistä ei kyllä haittaa. Tule, Mirja! Soittakaa sitten, kun olette valmiit.
Ja kevytpukuiset tytöt lehahtivat pois kuin perhot, jättäen seuralaisensa kahdenkesken pohtimaan asioitaan.
Laivuri oli pitkän aikaa ääneti, katsellen epäillen vierasta.
— Teidän olisi välttämättä päästävä matkaan? kysyi hän vihdoin.
— Kaikin mokomin.
— Oletteko tehnyt jotakin erikoista?
— Rikosta en ole tehnyt, jos sitä tarkoitatte, sen vakuutan. Minä olen sotilas.
— Ja haluatte karkuun! Hyi saakeli!
— Päinvastoin, haluan tappeluun. Minä olen suomalainen, taistellut Saksan riveissä, mutta nyt on kotimaassa puhjennut kapina. Tahdon sinne, mutta eivät päästä täältä.
— Ahaa!
— Mutta minun on päästävä, vaikka uimalla.
— Onko teillä rahaa?
— Onhan sitä, mutta pelkään, ettei riitä.
— Jos nyt saisin teidät yli, niin kuinka selviydytte Norjassa?
— Helposti. Siellä ei ole mitään hätää. Laivuri mietti taas pitkän aikaa.
— Viisisataa se maksaa, tokasi hän.
— Kiinni veti ja kättä päälle.
Laivuri tarjosi karhun kämmenensä ja selitteli rauhallisesti.?
— Mutta teidän on tultava heti laivaan, jotta saan teidät kätkeä.
Aamulla se herättää liian suurta huomiota.
— Minä kyllä olen valmis.
— Parasta on sitten lähteä.
Kello kilahti ja molemmat tytöt riensivät paikalle.
— Saanko maksaa? sanoi Orri hymyillen.
— Sinä menet! huudahti Irli tuskallisesti.
— Hän tulee kyllä takaisin vielä, huomautti laivuri.
— Valehtelet. Miksi hän sitten maksaisi.
— Tulen kyllä takaisin, Irli, sanoi nuorukainen hymyillen ja hellävaroen irrottaen kiihkeän tytön käsivarret kaulaltaan.
Tuo tyttö oli auttanut häntä niin paljon, että valehteleminen oli hänelle miltei tuskallista.