XI.
Harhaisku.
Vaatimattomassa pensionissa Berlinin Lutzowkadun varrella asui hiljainen ja kokonaan omiin töihinsä syventynyt nuorukainen. Aamupäivät hän tavallisesti vietti kirjastossa, tutkien suuria, sotateknillisiä teoksia ja tehden muistiinpanoja. Syötyään niukan päivällisen hän tavallisesti meni Meereskunde-museoon tai viipyi tuntikausia "Zeughausin" huoneissa, miettiväisen ja hajamielisen näköisenä tutkimassa esineitä, jotka herättivät hänen mielenkiintoaan. Aivan erikoisesti näyttivät häntä huvittavan torpeedot, jotka lepäsivät telineillään jättiläismäisten sikaarien muotoisina ja joista hän teki skitsipiirroksia muistikirjaansa.
Illalla myöhään, kun maailmankaupungin kuumeinen yöelämä, jolta sota oli riistänyt muinaisen loiston, jo oli alkanut, hän istui kumartuneena piirustustensa yli ja selaili innokkaasti monennäköisiä teknillisiä käsikirjoja. Niistä poimimiaan tietoja hän vertaili pieneen vihkoseen, jonka kannessa oli:
Arvid Warén:
Upottajat.
Toisinaan näytti hän pitkiksi hetkiksi unohtuvan kuvitelmiinsa. Silloin kohosi puna hänen poskipäilleen, ohimosuonet paisuivat ja hänen olennossaan oli huomattavissa hermostunut levottomuus… Miten oli lopultakin onnistuva tämä kuulumaton suunnitelma? Milloin ehtisivät suomalaiset miehet tänne? Oliko kaikki todellakin toteutettavissa näin helposti ja yksinkertaisesti?
Väliin paloi hänen mielessään kiihkeä halu mennä nyt jo neuvottelemaan niiden harvojen suomalaisten älymiesten kanssa, jotka olivat täällä Berlinissä. Mutta ei. Saakoot kaikki kuulla yhdenaikaisesti asiasta, silloin ei yksi ole miettinyt kantaansa valmiiksi, eikä kykene sitä syöttämään toisille todisteluilla, joita ei yhtäkkiä ollut helppo kumota. Muodostakoon kukin rauhassa oman mielipiteensä.
* * * * *
Oli tammikuun 14 p. ja kello näytti 9 illalla. Nuorukainen, joka vastikään oli saapunut kotiin, ei huolinut vääntää valoa lamppuun, vaan heittäytyi väsähtäneenä sohvalle ja sytytti paperossin.
Ovelle koputettiin. Pensionin palvelustyttö avasi ja sisään astui pitkä, vanhanpuoleinen herra. Nuorukainen kavahti pystyyn silmänräpäyksessä ja riensi vääntämään tulta.
— Pimeässäkö te haaveilette? kuului tuttu ääni. — Mutta olettepa toki vihdoinkin kotona. Olen käynyt täällä jo kahdesti.
Orri tunsi valtioneuvos Rungon, joka sydämellisesti puristi hänen kättään.
— Te olette jo täällä, herra valtioneuvos. En osannut vielä odottaakaan. Saanko pyytää istumaan.
— Niin olen. Terveisiä kotimaasta. Minä pidin kiirettä, sillä teidän nimenne mainitseminen näiden asioiden yhteydessä antoi minulle aihetta erinäisiin arveluihin.
Syntyi hiljaisuus. Valtioneuvos oli kovin vakavan näköinen.
— Onko Warénin keksintö näiden asioiden kanssa yhteydessä?
— On kyllä.
— Te olette ilmoittanut sen täällä?
— En ole, ainakaan vielä. Mutta minä olen luvannut sen tehdä, erinäisillä ehdoilla.
— Ja ne ovat?
— Suomi, johon liitetään Viro ja Vienan Karjala, tulee itsenäiseksi ja saa miljardin sotavoitosta.
— Sitähän minä pelkäsinkin, sanoi valtioneuvos otsaansa sivellen.
Nuorukainen hämmästyi.
— Eikö se riitä? kysyi hän levottomana.
— Ei, ei se riitä. Se ei ole pysyvä saavutus… Niin, kyllä arvaan että teillä on välikirjat ja sopimukset mielessänne, mutta ne ovat hyvin huonoa tavaraa. Minun täytyy kuitenkin ensin puhua teille Suomesta, ennenkuin ymmärrätte minua. Oletteko täällä voinut ollenkaan seurata kotimaan tapahtumia?
— Marraskuun lakkovaiheet tiedän osapuilleen, mutta en paljoa sen jälkeen sattuneista tapauksista.
— No niin. Levottomuudet jatkuvat yhä. Punaiset pitävät kotitarkastuksia ja harjoittavat etsintää vimmatummin kuin ryssät konsanaan. Punakaartit harjoittelevat ahkerasti ja niille tuodaan Venäjältä vaununlastittain aseita. Ilmeisesti on tekeillä vallankaappausyritys aito bolshevistiseen malliin. Mutta toiselta puolen ovat porvarilliset lujasti päättäneet ryhtyä vastarintaan. Suojeluskuntajärjestöt kasvavat yhä huomattavammiksi ja innostus kytee salassa koko kansan keskuudessa. On onnistuttu saamaan rahaa. On hiukan aseitakin tiedossa. Lyhyesti sanoen, Suomi seisoo kansalaissodan partaalla, jota ei mikään enää voi estää. Milloin se puhkeaa, se on vain viikkojen, päivien, hetkien kysymys, eikä ole takeita siitä, ettei se riehu jo nyt. — No niin. Käsitättehän, ettei keksintö voi ehtiä käytäntöön tämän kapinan aikana, ei ainakaan sanottavassa määrin. Meidän täytyy kestää tämä onneton taistelu omin voimin ja samoin, jopa paljoa huonomminkin asein kuin vastustajamme. Jos me voitamme, niin Suomi on itsenäinen, ei vain paperilla, kuten nyt, vaan tosiasiallisesti, ja ryssien on lähteminen maasta. Ja silloin me tarvitsemme tuota keksintöä. Se on pohja, jolle vapautemme rakennetaan. Ja me tarvitsemme salaisuuden yksin. Ymmärrättekö? Yksin, jos Suomi aikoo voida yksin seisoa kansakuntain rinnalla vaarallisella paikallaan.
Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi puhuja.
— Jos taas häviämme, niin teidän menettelytapaanne seuraten jää koko salaisuus saksalaisten haltuun. Sillä ette kai halua antaa sitä omille ja vieraille ryssille?
— Niin, mutta keksinnön avulla me saamme saksalaiset auttamaan itseämme tuossa taistelussa.
— Siinähän juuri myöskin piilee vaara. Kun me olemme hädässä, niin saksalaiset voivat, huomatkaa, minä sanon voivat, vaatia tuon keksinnön apunsa palkaksi, vaatia sen yksityisomaisuudekseen tai ainakin tehdä epäedullisen välisopimuksen. Ellemme siihen myönny, niin he voivat kieltää apunsa. Jos taas myönnymme, niin Suomi jää heikkona ja voimattomana Saksan varaan ja sen mielivallasta riippuvaksi. Sitävastoin on todennäköistä, että saksalaiset muuten, tietämättä rahtuakaan koko keksinnöstä, ojentavat Suomelle auttavan käden. Luonnollisesti molemmat maat tekevät liiton ja Suomi saa maksaa tuosta avunannosta, kuten kohtuullista onkin. Mutta se pystyy seisomaan omin jaloin ja herättämään kyllin suurta arvonantoa liittolaisessaan, jos sillä yksin on tuo mullistava salaisuus tiedossaan. Sitävastoin jää Suomi aivan liian mitättömäksi, suunnittelemistanne alueenlisäyksistä huolimatta, jos molemmilla liittolaisilla on hallussaan sama keksintö. Enkä usko, että mainittuja aluelisäyksiä tullaan sille edes myöntämään.
Nuorukainen kuunteli niin jännittyneenä, että hengitys salpautui. Pitkiä hetkiä kului äänettömyydessä, vain ruskeat silmät loistivat tuskallisesti. Vihdoin sanoi hän hiljaa, väräjävällä äänellä.
— Voi minua. Ja minä kun luulin saaneeni niin suurta aikaan. Mitenkä tästä nyt selviydytään?
— No, älkäähän nyt olko huolissanne… Te olette jo puhunut keksinnöstä?
— Olen antanut näytekappaleen ja piirustuksiakin. Perääntyminen ei enää ole mahdollista.
— Ei, sanoi valtioneuvos miettiväisenä ja jatkoi sitten. — Ehkä tämä käy näinkin. Ehkä Saksa tosiaan on jalomielinen ja suora meitä kohtaan, tukevathan tätä olettamusta niin monet seikat. Mutta omasta puolestani olen liikaa seurannut suurvaltojen politiikkaa, jotta voisin olla siitä vakuutettu. Se on aina kieroa ja itsekästä ja sillä on oikeus olla sellaista, se on minun käsitykseni.
— Mutta minä olen kuitenkin turvannut sen seikan, ettei sen sopimuksen pykäliä, joka täällä muodostetaan, voida muuttaa, sanoi Orri. Ja sitten hän selitti valtiomiehelle, miten koko salaisuus mainitussa tapauksessa joutuisi ympärysvaltain tietoon.
— Vai niin, hyvähän se on sekin, vastasi vanha herra naurahtaen. — Mutta käsitätte kyllä, minkälaiseen suuruuteen Suomi saattaisi kohota, jos se yksin saisi pitää tietonaan sen, mikä yksin sille kuuluu.
* * * * *
Kun vieras oli mennyt, seisoi Orri huoneensa lattialla niin pökerryksissä kuin olisi hän saanut voimakkaan iskun. Sekavia, kuumeisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Ne syöksyivät sinne tänne, voimatta mitään selvittää, eikä nuorukainen voinut pakoittaa niitä tottelemaan tahtoaan.
Miten viiltävinä hänen mieleensä nyt palautuivatkaan insinööri Warénin sanat: Ja ennen kaikkea on vältettävä, ettei rahtuakaan joudu vieraan käsiin. Kuinka hän oli voinut ne unohtaa? Unohtaa, kunnes valtioneuvos Runko oli sinkauttanut hänelle saman ehdottoman ajatuksen.
Hän alkoi vaeltaa hermostuneena ympäri lattiaa ja huomaamattaan hän poltti paperossin toisensa jälkeen. Monenlaisia suunnitelmia kangasteli hänen mielessään, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi, siveli kädellään otsaansa ja nopeasti vilkaisi kelloaan.
— Niin, se on ainoa keino, mutisi hän itsekseen, temmaten päällysvaatteensa ja rientäen ulos.
Kiirein askelin harppasi hän katua ja kääntyi Potsdamerille.
— Ellei hän minua voi auttaa, niin sitten en ymmärrä mihin ryhdyn.
Hän pysähtyi erään pensionin luo, missä muuan Berliniin komennettu jääkäri asui. Tämä kuului "pommareihin", amiraali-esikunnan palveluksessa oleviin miehiin, ja oli erikoisesti saanut tehtäväkseen Suomeen lähetettävien poikien matkaanvarustamisen. — Ilta oli kuitenkin jo pitkälle kulunut ja ulko-ovi oli lukossa, mutta Orri soitti yökelloa ja selitti talonmiehelle, että välttämättömien syiden takia hänen oli tavattava toveriaan.
— Jumala, ellei hän vielä ole kotona, lennähti Orrin mieleen, hänen kiitäessään monta askelta kerrallaan portaita ylös. Mutta onni oli hänelle myötäinen, toveri oli jo nukkumaan menossa ja kummeksui melkolailla tätä myöhäistä vierailua.
— Sinähän olet kovin kiihdyksissäsi, sanoi hän.
— Mitä nyt on tapahtunut?
— Kuule, auta nyt minua, hyvä veli, jos suinkin
voit. Minun täytyy päästä lähtemään Saksasta…
— ???
— Niin, minun täytyy päästä. Sinähän se laittelet vääriä suomalaisia passeja meikäläisille, sinullahan on leimoja jos jonkinnäköisiä. Tee nyt minulle paperi, jolla pääsen Sassnitzissa lautalle. Ja tee se huomisaamuksi.
— Ei hyvä mies, se ei käy laatuun.
— Sen täytyy käydä. Minun on päästävä pois täältä. Siitä riippuu niin suuret asiat, että sinä et osaa kuvitellakaan. Koko Suomen tulevaisuus saattaa olla kysymyksessä. Sinä tiedät kyllä, että minä en puhu turhia.
— Enhän minä sitä epäilekään. Mutta sittenkään ei se käy laatuun. Ei ainakaan näin äkkiä.
— Mutta hyvä jumala, mitä minä sitten teen?
— Älähän nyt hätäile. Pane tupakaksi, sinä olet niin kiihdyksissäsi… Mutta entäs, jos sinä yrittäisit karata. Ei Sassnitziin, mutta esimerkiksi Hampuriin ja sieltä sitten jollakin lailla Norjaan, Kristiansandiin. Luulen, että voisin hankkia sinulle lomalipun Hampuriin. Mutta eteenpäin minä en, ainakaan näin äkkiä, voi sinua hommata.
— Tärkeintä onkin, että minä pääsen pois täältä, Berlinistä. Vaikka viivynkin jonkun aikaa Saksassa, ei se tee mitään. Mutta täältä minun täytyy pois ja sitä ei saa kukaan tietää. Kuuletko, ei kukaan.
— Onko sinulla siviilivaatteita?
— Ne ovat pataljoonan varastossa.
— No minulta saat sitten. Vanhat tosin, mutta ei tässä nyt auta.
— Ja milloin pääsen lähtemään?
— Huomen aamulla. On parempi, että minä käyn sinun luonasi tuomassa sen paperin. Nuku rauhassa siihen asti.
— No hyvää yötä sitten. Ja kiitos, vastasi Orri puristaessaan lujasti toverinsa kättä.
Keventynein mielin hän astui kotiinsa.