XIV LUKU.
"Tuo oudonlainen mies, niin heikko, hervoton, niin tylsä, tunteeton ja surunmurtama, käy sydänyöllä Priamon luo ja kertoo: 'Sun Troijastas on palanut jo puolet'."
Shakespeare.
Koko tämän ajan olivat asiat laivassa kulkeneet omaa latuansa. Jasper laivoineen näytti odottavan, että maalta alkaisi puhaltaa yötuuli, kun taas soturit tottuneina aikaisin nousemaan, painautuivat jok'ikinen levolle. Kannelle jäi vain laivamiehistö, herra Muir ja molemmat naiset. Majoitusmestari koetti nyt sukeltautua Mabelin suosioon, kun taas meidän sankarittaremme vähät välitti hänen ponnistuksistansa, pitäen niitä osaksi sotilaan omituisena lörpöttelynä ja osaksi hänen kauniitten kasvojensa aiheuttamana mielittelyhaluna, vaan antautui täysin rinnoin nauttimaan paikan ja ajan tarjoamasta huvista, joka oli täynnä uutuuden viehätystä.
Purjeet oli levitetty, mutta vieläkään ei tuntunut vähintäkään tuulenhenkeä, ja niin tyyni oli järven pinta, ettei alus vähääkään liikahtanut paikaltaan. Se oli kulkenut virran mukana vähän enemmän kuin neljännespenikulman, mutta siihen se oli pysähtynyt kuin naulattu ja näytti ihailevan kaunista muotoansa veden synkässä peilissä. Nuori Jasper oli peräkannella kylliksi likellä kuullakseen osan keskustelusta, mutta liian kaukana esittääksensä omat vaatimuksensa ja myöskin tuntien liian selvästi velvollisuutensa voidakseen ottaa syrjästä osaa keskusteluun. Mabelin siniset silmät seurasivat kaikkia hänen liikkeitään kiihkeästi odottaen, ja useammin kuin kerran sai majoitusmestari uudistaa kohteliaisuutensa, ennenkuin hän kuuli niitä, niin kiintynyt hän oli tarkastamaan ympäristöänsä ja — voimme lisätä — niin haluton kuuntelemaan toverinsa kaunopuheisuutta. Vihdoin herra Muirkin vaikeni, ja järvellä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Äkkiä kuului linnalta päin kuin airo olisi pudonnut veneeseen ja se ääni oli niin selvä kuin kaikki olisi tapahtunut laivan kannella. Sitten kuului hiljaista tohinaa aivan kuin yö olisi huokaillut, purjeet lepattivat, puomit natisivat ja halkaisija käänsi puolta. Tämä tuttu ääni pani aluksen liikkeelle ja purjeet alkoivat pullistua.
"Siinä on tuuli, Anderson", huudahti Jasper vanhimmalle laivamiehelle, "tartupa peräsimeen."
Tätä lyhyttä määräystä noudatettiin, heti peräsin kääntyi ja alus muutti suuntaa. Muutamassa minuutissa alkoi kuulua veden tasaista lipatusta kokassa, ja Lokki kiisi veden pintaa viiden penikulman nopeudella tunnissa. Yhä vallitsi ehdoton hiljaisuus, kunnes kuultiin Jasperin komentavan: "Käännäpäs vähän ja laske lähemmäksi rantaa."
Se tapahtui samana hetkenä, jolloin neuvottelijat hytistä ilmaantuivat kannelle.
"Ette suinkaan aikone uskaltaa liian lähelle naapureitamme ranskalaisia, Jasper poikaseni?" huomautti Muir ottaen tilaisuudesta vaarin alkaakseen keskustelun uudelleen. "Eipä sillä, että tahtoisin epäillä teidän viisauttanne, sillä tiedänhän, että te rakastatte canadalaisia yhtä vähän kuin minäkin."
"Lasken rannemmalle tuulen vuoksi, herra Muir. Rantatuuli on aina voimakkaampi kuin aavalla, kun vain ei laske niin lähelle, että metsä alkaa suojata. Meidän on kuljettava Meksikonselän yli ja siinä tällaisella tuulella on tietämistä."
"Olen iloinen, ettei se ole Meksikonlahti", huomautti Cap, "sillä siinä maailman osassa minä en mielelläni haluaisi vierailla tällaisella sisäjärven purrella. Onko teidän laivanne raskas käännellä?"
"Ei, se on kevyt kuin alli, herra Cap, ja tottelee pienimpiäkin viittauksia."
"Otaksun, että teillä on reiviköydet, vaikka tuskin te koskaan tarvitsette niitä käyttää?"
Mabelin kirkas silmä näki sen hymyn, joka hetkeksi levisi Jasperin kauniille kasvoille ilmaisten hämmästystä ja ylenkatsetta, mutta kukaan muu ei sitä huomannut.
"Kyllä meillä on reivit ja sangen usein joudumme niitä tarvitsemaan", vastasi nuori mies sävyisästi. "Ennenkuin ehdimme perille, herra Cap, voimme ehkä saada tilaisuuden näyttää, miten käytämme niitä, sillä itäinen taivas lientyy, ja Ontariolla tuuli voi puhaltaa yhtä vapaasti kuin valtamerelläkin."
"Kuinkahan lie! Olen nähnyt tuulispään Atlantilla iskevän purjeihin sellaisella voimalla, että se voisi repiä ne kappaleiksi. Sellaisina hetkinä laiva seisoo liikkumatta paikoillaan, kun se ei tiedä, mihin päin sen olisi mentävä."
"Luonnollisesti meillä täällä ei ole sellaisia äkillisiä puuskia", huomautti Jasper vaatimattomasti, "vaikka usein kuitenkin saamme olla valmiina kaiken varalta. Kaikesta huolimatta tällä tuulella voimme päästä ensimmäisille saarille, missä meillä ei ole niin suurta pelkoa siitä, että frontenacilaisten tiedusteluveneet voisivat meitä seurata."
"Luuletko sinä, Jasper, että ranskalaisten vakoojia on myöskin täällä suurella selällä?" kysyi Haukansilmä.
"On, siitä ei ole epäilystä. Tulipa niitä viime maanantaita vasten yöllä Oswegoonkin. Kaarnakanotti laski satama-alueelle itäisestä väylästä ja maihin astui intiaani ja upseeri. Jos sinä olisit ollut vaanimassa sinä yönä, niin olisit varmaan vanginnut niistä toisen, ellet molempia."
Oli liian pimeä, että kukaan olisi voinut huomata sitä hohtavaa punaa, joka syöksähti oppaan ahavoituneille kasvoille, sillä hän tunsi menetelleensä väärin jäädessään sinä iltana sisään kuuntelemaan Mabelin suloista ääntä, kun tämä lauloi ballaadeja isällensä, ja katselemaan niitä kasvoja, jotka hänen mielestään olivat niin sanomattoman viehättävät. Tämän erikoisen miehen luonne oli niin perin rehellinen, ettei hän missään tilanteessa tahtonut asioita kaunistella eikä nytkään ollenkaan ajatellut kieltää laiminlyöntiänsä.
"Tunnustan sen, Jasper — minä tunnustan sen", hän sanoi yksinkertaisesti. "Jos minä olisin ollut ulkona sinä yönä — enkä voi esittää mitään hyväksyttävää syytä, miksi en ollut — niin olisipa todellakin voinut käydä, kuten sanot."
"Sen illanhan te vietitte meidän kanssamme, Haukansilmä", huomautti Mabel viattomasti. "Totisesti sellainen mies, joka viettää niin suuren osan ajastaan metsissä vihollisten rintamalla, saanee toki anteeksi, jos hän muutamia tunteja kuluttaa vanhan ystävänsä ja tämän tyttären seurassa."
"Ei, ei; minä olen tehnyt sangen vähän muuta kuin laiskoitellut sen jälkeen kuin saavuimme linnaan", vastasi toinen huoaten, "ja on hyvä, että poika huomauttaa minua siitä. Laiskuri ansaitsee nuhteet — todellakin hän ansaitsee toria."
"Toria, Haukansilmä! En ole koskaan uneksinutkaan sanoa sinulle mitään epämieluista, vielä vähemmän torua siksi, että joku vakooja tai pari intiaania pääsee pujahtamaan käsistämme. Minä tiedän, missä sinä olit, ja sinun poissa-olosi oli luonnollisin asia maailmassa."
"En ole sanoistasi loukkaantunut, Jasper, sillä ne olivat oikeutetut. Me olemme kaikki inhimillisiä ja kaikki erehdymme."
"En tahtonut olla epäkohtelias, Haukansilmä."
"Anna minulle kätesi, poika, anna minulle kätesi. Et sinä minua muistuttanut, vaan omatunto."
"Hyvä, hyvä", keskeytti Cap. "Tämä viimeinen riita on ratkaistu molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Mutta tahtoisitteko sanoa meille, miten onnistuttiin saamaan selville, että niin äskettäin vakoojat ovat meitä kierrelleet. Tämä minusta on kummallinen asianhaara."
Tätä viimeistä lausetta sanoessaan hän polkaisi kevyesti kersantin varpaita ja nykäisi kyynärpäällään opasta nyökäten kevyesti päätään, vaikka katselikin avaruuteen.
"Siitä, että Käärme huomasi niiden jäljet seuraavana päivänä. Ne oli tehnyt sotilaan saapas ja mokkasiini. Eräs meidän metsästäjistämme näki vielä kanotin kiitävän seuraavana aamuna Frontenacille päin."
"Johtivatko jäljet varustuksille asti, Jasper?" kysyi Haukansilmä toriasaaneen koulupojan nöyrällä äänellä. "Johtivatko jäljet sisään varustuksiin, poika?"
"En usko. Se ei ollut tullut joen yli, vaan poikennut itäiselle niemelle. Sen mukaan kuin saatoimme päättää, ei se ollut tullut joen yli."
"Ja miksi te ette tarttunut asiaan, Jasper, ja näyttänyt niille?" kysyi Cap. "Tiistai-aamuna kävi rivakka tuuli — tällaisella kutterilla olisi voinut laskea monen solmuvälin nopeudella."
"Se voisi onnistua valtamerellä herra Cap", pisti väliin Haukansilmä, "mutta ei täällä. Vesi ei jätä mitään jälkiä, eikä voisi keksiä, mistä ranskalainen tai intiaani ovat kulkeneet."
"Miksi tarvittaisiin jälkiä, kun laivan kannelta voidaan huomata karkulaiset, kuten Jasperin sanojen mukaan olisi voinut huomata tämän kanotin? Ei haittaisi, vaikka olisi parikymmentä mingoa tai ranskalaista, kun kelpo brittiläiset käyvät vihollisensa kimppuun. Olisittepa sanonut minulle, herra Vesikoira, silloin tiistai-aamuna, niin olisimme näyttäneet niille lurjuksille."
"Uskallan väittää, herra Cap, että niin vanha ja viisas merimies kuin te, ei olisi kuitenkaan saanut aikaan enempää kuin minunlaiseni nuori aloittelija. Pitkä ja toivoton yritys on koettaa saada kiinni kaarnakanotti."
"Eihän olisi tarvinnut muuta kuin kiitää nopeasti sen perässä, niin olisi sen pakottanut maihin."
"Maihin, herra Cap! Te ette ymmärrä koko näiden sisäjärvien liikennettä, jos luulette, että niin helposti voitaisiin pakottaa joku kaarnakanotti maihin. Heti kun he huomaavat takaa-ajajat, he lähtevät apupurjeittensa avulla myötätuuleen ja ennenkuin ehditte ajatella, ohjailette purttanne penikulman tai parin päässä heidän vanavedessään."
"Ette kai tahdo saada minua uskomaan, herra Jasper, että kukaan niin päättömästi uskaltaisi lähteä noilla munankuorilla purjehtien aavalle selälle, jos vähänkään tuuli käy?"
"Olen usein kulkenut sillä tavalla Ontarion yli, vaikka aallot ovat kuohuneet melkoisen korkeina. Oikein käytettynä niissä säilyy kuivimpana ja ne ovat parhaat veneet, mitä tunnetaan."
Cap vei nyt lankonsa ja Haukansilmän syrjään vakuuttaakseen heille, että Jasperin selitys vakoojista oli "asianhaara", vieläpä "hyvin vaikuttava asianhaara", jota piti tutkia ja punnita mitä suurimmalla tarkkuudella, sillä hänen selityksensä kanoteista oli niin epäiltävä, että sillä ilmeisesti tahdottiin johtaa kuulijoita harhaan. Jasper hänen mielestään puhui liian varmasti niistä miehistä, jotka olivat käyneet maissa, ollakseen niistä tietämättä enemmän kuin ilmaisi. Mokkasiinit eivät hänen mielestään ilmaisseet mitään, koska valkoinen mies saattoi käyttää niitä yhtä hyvin kuin intiaanikin — hänellä itsellään oli yksi pari, ja saappaat — sehän oli tietty — eivät tehneet sotilasta. Vaikka kersantti ei pannut kovin suurta arvoa tälle todistelulle, ei se kuitenkaan ollut vaikuttamatta häneen. Hänestä tuntui hyvin omituiselta, että vakoojia olisi käynyt niin lähellä varustuksia ilman, että hänellä olisi ollut niistä vähintäkään aavistusta, eikä hän voinut ymmärtää, että tämä olisi ollut sellaista tietoa, josta yksin Jasper saattoi saada selvän. Oli kyllä totta, että kerran tai kahdesti Lokki oli lähetetty ulapalle tällaiselle asialle, mutta vaikka kutteri kulki Jasperin johdolla, ei hän tiennyt vehkeilijöitten hommista enempää kuin muutkaan. Mikä nyt olisi ilmaissut nuuskijoitten käynnin hänelle paremmin kuin kenellekään muulle läsnä-olijoista? Haukansilmä taas ajatteli asiaa toisin. Herkkätunteisena hän moitti itseään velvollisuuden laiminlyönnistä, ja kun hän ajatteli, että juuri hänen olisi pitänyt tietää tällaisten vieraitten käynti, hän luki Jasperille suureksi ansioksi tämän valppauden. Hän ei nähnyt mitään erikoista siinä, että Jasper oli saanut selville kertomansa tosiasian, vaikkakin hän myönsi itselleen, että oli tavatonta — ellei häpeällistä — kun hän nyt vasta kuuli tämän asian ensimmäisen kerran. "Mitä mokkasiiniin tulee, herra Cap", hän sanoi, kun lyhyt keskeytys antoi hänelle tilaisuuden puhua, "niitä on saattanut käyttää yhtä hyvin valkoihoinen kuin punanahkakin, vaikk'ei jälki ole koskaan sama, kun sitä käyttää toinen eikä toinen. Jok'ikinen, joka on tottunut liikkumaan metsissä, voi tuntea valkean miehen jäljen olkoonpa sen tehnyt saapas tai mokkasiini. Tarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, että minä voisin pitää Jasperia epärehellisenä."
"Te myönnätte, Haukansilmä, että metsissä on sellaisiakin olentoja kuin kavaltajat?" pisti Cap väliin johdonmukaisesti.
"En ole ikinä tuntenut rehellistä mingoa — sellaista, johon voisitte luottaa — jos hän vain saa tilaisuuden teitä pettää. Petos kuuluu niiden perusluonteeseen ja mielestäni heitä tulee surkutella mieluummin kuin vihata."
"Miksi ei sitten uskoa, että tällä Jasperilla on sama heikkous? Kukin on omalaisensa ja inhimillinen luonto on joskus ihan ihmeellinen — sen minä tiedän kokemuksesta."
Se oli tulos pitkästä ja hapuilevasta keskustelusta, jossa koetettiin puolustaa Jasperin viattomuutta toisten syytöksiä vastaan, kunnes kersantti ja hänen lankonsa olivat yhä varmistuneet siinä käsityksessä, että hän on syyllinen, kun taas heidän toverinsa yhä lujemmin ja lujemmin koetti puolustaa syytettyä ja kaikin mokomin varoa langettamasta väärää tuomiota. Hänestä kaikki asiat kävivät ihan säännöllistä latuaan, sillä ei ole mitään parempaa keinoa varmistua jossakin mielipiteessä, kuin koettaa puolustaa sitä. Olemmehan saaneet itsenäisimmät ajatuksemme juuri siten, että olemme puolustaneet sitä, mitä olemme pitäneet totena ja oikeana, vaikka siinäkin ehkä olemme vain pitäneet kiinni vanhoista ennakkoluuloista.
Tällä hetkellä kersantti oli joutunut sille asteelle, että hän katseli kaikkia nuoren merimiehen toimia epäluulolla ja pian hän oli sukulaisensa kanssa samaa mieltä, etteivät Jasperin tiedot — erittäinkin tiedot vakoilijoista — voineet johtua hänen tunnontarkasta velvollisuuksiensa täyttämisestä, vaan —"asianhaaroista".
Sill'aikaa kun tätä asiaa pohdittiin, Mabel istui, kuten matkustaja ainakin, ja hiljakseen mietiskeli. Herra Muir oli mennyt alas järjestelemään tavaroitansa ja Jasper seisoi hieman erillään kädet ristissä rinnalla ja silmä siirtyi purjeista pilviin, pilvistä rannan epäselviin ääriviivoihin, rannasta ulapalle ja ulapalta takaisin purjeihin. Niinpä sankarittaremmekin alkoi selvitellä omia ajatuksiansa. Viime matkan jännitys, ensi päivän tapaukset hänen saavuttuaan linnaan, kohtaus isän kanssa, joka oikeastaan oli hänelle vieras, hänen omituinen asemansa linnassa ja hänen nykyinen matkansa, kaikki muodostivat yhtenäisen tapausten sarjan ja tuntui kuin olisi aikaa kulunut kuukausia. Hänen oli vaikea uskoa, että hän niin äskettäin oli jättänyt kaupungin kaikkine sivistyneen elämän mukavuuksineen, ja hän suuresti ihmetteli, ettei oleskelu Oswegon omituisessa ilmapiirissä ollut sen enempää muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Tapaukset olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, ettei hänelle ollut oikeastaan jäänyt aikaa seurata niiden kulkua. Mutta nyt hänelle muistellessaan niitä uusia, voimakkaita vaikutteita, joita hän niin runsaasti jo tulomatkalla oli saanut, johtui mieleen sekin, että hän oli tuntenut Jasperin, Haukansilmän ja oman isänsä vasta vähän yli parin viikon. Mabel oli enemmän tunteen kuin järjen ihminen, vaikka viimeksimainittukin oli hyvin kehittynyt, mutta sittenkään hän ei voinut oikein ymmärtää, kuinka oli mahdollista, että vielä niin äskettäin vieraat ihmiset olivat päässeet niin lähelle hänen sydäntänsä, ja hän oli liian kokematon eritelläkseen tunteitansa ja ymmärtääkseen kokemiensa vaikutelmien luonnetta. Tähän asti ei epäluulon rutto ollut päässyt hänen vapaata ajatustansa kahlitsemaan, vaan hän luotti täydellisesti molempiin ihailijoihinsa, ja viimeisenä ajatuksena, joka itsestään olisi voinut syntyä, olisi johtunut hänen mieleensä epäillä heitä molempia maansa ja kuninkaansa kavaltajiksi. Hänen sieluunsa oli juurtunut syvä kruunun kunnioitus, ja hallitusta ympäröi kaukainen, salaperäinen loiste. Hän ajatteli, kuten kaikki siirtomaalaiset, että petos sitä kohtaan olisi kaikista rikoksista suurin.
Vuodenaika ja yö esittivät hänelle parhaita puoliansa ja herättivät hänessä tunnelman, johon yhdistyi nuoruus, terveys, onni ja uutuudenviehätys. Ilma oli lämmin, mutta mantereelta tuleva tuulenhenki toi tullessaan metsän raikasta viileyttä ja teki sen miellyttäväksi. Tuuli ei suinkaan ollut rivakka, mutta oli kuitenkin kylliksi kuljettamaan Lokkia kohden päämäärää, ja ehkäpä se oli omansa pitämään valppautta vireillä huomaamaan niitä vaaroja, joita pimeys mukanaan tuo. Jasper puolestaan näytti mielihyvällä alistuvan tähän ja ilmaisi ajatuksensa lyhyessä keskustelussa Mabelin kanssa.
"Tällä vauhdilla, Vesikoira", sillä niin oli Mabelkin tottunut nimittämään nuorta merimiestä, virkkoi sankarittaremme, "ei kai viipyne kauaa, ennenkuin pääsemme perille."
"Onko teidän isänne sanonut teille, Mabel, mihin me menemme?"
"Ei hän ole minulle sanonut mitään. Minun isäni on liiaksi soturi ja liian vähän tottunut elämään perheensä piirissä puhuakseen sellaisista asioista. Onko kielletty sanomasta, pitkältikö on matkan määrään?"
"Se ei voi olla kovin kaukana, sillä ohjatessamme tähän suuntaan kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa vie meidät St. Lawrence joelle, jossa ranskalaiset voivat valmistaa meille kuuman vastaanoton. Muuten matka mihinkään suuntaan tällä järvellä ei ole kovin pitkä."
"Niinhän enoni Cap sanoo; mutta minusta, Jasper, Ontario ja valtameri näyttävät ihan samalla."
"Te olette sitten ollut valtamerellä, kun taas minä, joka pidän itseäni merimiehenä, en ole nähnyt suolaista vettä. Varmaankin te sydämessänne julmasti halveksitte sellaisia merimiehiä kuin minä, Mabel Dunham?"
"Sellaisia tunteita minun sydämessäni ei ole, Jasper Vesikoira. Mitä oikeutta olisi kokemattomalla, tyhmällä tytöllä ylenkatsoa jotakin, vielä vähemmän sellaista kuin te, jolla on majurin täysi luottamus ja joka on tällaisen aluksen päällikkö? En ole koskaan ollut valtamerellä, vaikkakin olen sen nähnyt, ja sanon vielä: minä en näe mitään eroa tämän järven ja Atlantin välillä."
"Ettekö niissäkään, jotka purjehtivat molemmilla? Pelkäsin, Mabel, että teidän enonne on puhunut niin paljon meitä sisäjärvien purjehtijoita vastaan, että tekin olisitte voinut ajatella meitä vain tuon kunnioitetun ammatin anastajina."
"Älkää vaivatko itseänne sillä, Jasper, sillä enoni puhuu yhtä paljon pahaa niistä, jotka asuvat Yorkin rannoilla, kuin sisäjärven purjehtijoistakin. Ei, ei; ei minun isäni enkä minä itsekään pane kovin suurta arvoa sellaisille puheille. Jos enoni Cap puhuisi vapaasti, niin huomattaisiin, että hän ajattelee sotilaista ainakin yhtä pahaa kuin merimiehistä, jotka eivät ole nähneet valtamerta."
"Mutta teidän isänne, Mabel, ajattelee soturin ammattia paremmaksi kuin mitään muuta. Hän kai tahtoo tehdä teistä soturin vaimon?"
"Jasper Vesikoira! — Minusta soturin vaimon! Minun isäni tahtoo sitä! Miksi hän sellaista tahtoisi? Kuka soturi on linnassa, jonka kanssa voisin mennä naimisiin — jonka kanssa hän tahtoisi minut naimisiin?"
"Joku voi rakastaa ammattiansa niin paljon, että luulee sen peittävän tuhansia virheitä."
"Mutta eihän kukaan voi tointansa rakastaa niin, ettei hän sen vuoksi näe mitään muuta. Te sanotte, että isäni tahtoo minut soturin vaimoksi, eikä kuitenkaan ole koko Oswegossa ainoatakaan soturia, jolle hän voisi minut antaa. Minä olen tukalassa asemassa, sillä en ole kyllin hyvä jonkun herrasmiehen puolisoksi, mutta olen taas liian hyvä tavallisen soturin vaimoksi."
Puhuessaan nämä suorat sanat Mabel punastui tietämättä miksi, vaikka pimeys esti hänen toveriansa huomaamasta sitä; ja hän nauroi vallattomasti niin kuin se, joka tietää, että koko juttu on ihan tuulesta temmattu. Jasper ilmeisesti ajatteli asiaa aivan toisin.
"Se on totta, Mabel", hän sanoi, "teitä ei kai voine kutsua ylimysnaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä."
"Ei missään merkityksessä, Jasper", vastasi vaatimaton tyttö reippaasti, "sillä toivoakseni en ole turhamainen, joka on pääasia. Luoja on antanut minun syntyä kersantin tyttärenä, ja olen tyytyväinen asemaani."
"Mutta kaikki eivät halua jäädä siihen asemaan, johon ovat syntyneet, Mabel, sillä monet kohoavat ylemmä ja toiset painuvat alemma. Monet kersantit ovat kohonneet upseereiksi — vieläpä kenraaleiksikin, ja miksi ei voisi kersantin tyttärestä tulla upseerin rouva?"
"Kersantti Dunhamin tyttäreen nähden en voi tietää järjellisempää syytä kuin sen, ettei kukaan upseeri halua tehdä häntä rouvakseen", vastasi Mabel nauraen.
"Te voitte ajatella niin, mutta 55:nnessä on muutamia, jotka ajattelevat asiaa toisin. Siellä varmasti on eräs upseeri, joka haluaa tehdä teidät rouvakseen."
Salaman nopeudella Mabel Dunhamin ajatus loihti esiin ne viisi tai kuusi hänen ikäistään soturia, jotka mahdollisesti voisivat toivoa jotakin sellaista, ja tekisimme ehkä vääryyttä hänen luonteelleen, ellemme myöntäisi, että mieluisa tyydytyksen tunne hetkeksi kohotti hänen rintaansa ja hän ajatteli, että oli kylliksi hyvin kasvatettu täyttääkseen kunnialla sellaisenkin paikan. Mutta nämä ajatukset hävisivät yhtä pian kuin tulivatkin, sillä Mabel Dunhamin sydän oli liian puhdas ja naisellinen voidakseen iäksi kiintyä niin maailmalliseen ja turhaan seikkaan kuin ulkonaiseen asemaan. Turhamaisuus ja totuttu tapa saattoi hetkeksi synnyttää tuollaisen haihtuvan mieliteon, mutta vakaantunut luonne ja harkitseva ajatus heti karkoittivat sellaiset turhat toiveet.
"En tunne ainoatakaan upseeria 55:nnessä, joka haluaisi tehdä mitään niin hullua, enkä usko, että itsekään olisin niin järjetön, että menisin naimisiin jonkun upseerin kanssa."
"Järjetön, Mabel!"
"Niin juuri; järjetön, Jasper. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä maailma sellaisesta sanoisi; ja minä olisin pahoillani, hyvin pahoillani, jos huomaisin mieheni katuvan, että hän kerran kauniitten kasvojen ja soman vartalon vuoksi unohti kokonaan yleisen mielipiteen ja kohotti puolisokseen niin paljon alempansa kuin kersantin tyttären."
"Teidän miehenne, Mabel, ei joudu kiusaukseen ajatella isää, vaan hän lakkaamatta ajattelee tytärtä."
Tyttö oli puhunut leikillisesti, vaikka ilmeisesti oli ajatellut sitä, mitä sanoi, mutta Jasperin viime huomautuksen jälkeen hän vaikeni ainakin minuutin ajaksi, ennenkuin virkkoi sanaakaan. Sitten hän jatkoi vakavammin, ja tarkempi arvostelija olisi äänessä huomannut surumielisyyttä:
"Vanhempien ja lasten tulisi elää niin, ettei olisi kahta sydäntä eikä kahta sielua tunteissa ja ajatuksissa. Yhteisymmärrys miehen ja naisen samoin kuin muidenkin perheenjäsenten välillä lienee onnen välttämätön ehto. Ei miehellä eikä naisella saisi olla mitään syitä onnettomuuteen, maailma siitä kuitenkin pitää huolen, ettei niitä puutu."
"Ymmärränkö teitä oikein? Te aiotte kieltäytyä menemästä upseerin kanssa naimisiin vain sen tähden, että hän on upseeri?"
"Onko teillä oikeutta kysyä sellaista Jasper?" sanoi Mabel hymyillen.
"Ei muuta oikeutta kuin se, jonka antaa kiihkeä halu nähdä teidät onnellisena, ja se oikeus lienee sittenkin sangen pieni. Minun levottomuuteni on tullut sangen suureksi saatuani sattumalta tietää, että teidän isänne vaatii teitä menemään luutnantti Muirin rouvaksi."
"Minun rakas — rakas isäni ei voi koskaan saada päähänsä niin naurettavaa, niin julmaa ajatusta."
"Olisiko nyt niin julmaa toivoa, että teistä tulisi majoitusmestarin rouva?"
"Olen lausunut teille, mitä asiasta ajattelen enkä voi käyttää ankarampia sanoja. Vastattuani teille, Jasper, niin suoraan, minulla lienee oikeus kysyä, mistä te tiedätte, että isäni ajattelee sellaista asiaa."
"Että teidän isänne on valinnut teille puolison, sen olen kuullut hänen omasta suustansa, sillä sen hän sanoi minulle luottavasti keskustellessamme, kun valitsimme miehiä tälle retkelle. Että herra Muir tarjoutuu teille, sen taas olen kuullut upseerilta itseltään, sillä hän on ihan selvästi viittoillut sinnepäin. Asettaessani nämä kaksi seikkaa yhteen olen johtunut ajattelemaan, että asia olisi niin."
"Eiköhän minun rakas isäni, Jasper", sanoi Mabel ja hänen kasvonsa hehkuivat kuin tuliset hiilet, vaikka sanat tuntuivat hillityiltä, "eiköhän minun rakas isäni liene ajatellut jotakin toista? Siitä, mitä nyt sanoitte, ei seuraa, että hänen mielessään olisi ollut herra Muir."
"Eikö kaikesta päättäen, Mabel, asia kuitenkin ole niin? Mikä tuo majoitusmestarin tänne? Hän ei ole koskaan ennen huomannut välttämättömäksi seurata tänne-tulevia retkikuntia. Hän toivoo teitä vaimokseen ja teidän isänne on selvittänyt itselleen, että teistä se tulee. Ettekö näe, Mabel, että herra Muir on matkalla juuri teidän tähtenne?"
Mabel ei vastannut. Hänen naisellinen vaistonsa oli kaikesta huolimatta sanonut hänelle, että majoitusmestari häntä ihaili, vaikka hänen oli vaikea otaksua, että asia oli niin kuin Jasper väitti. Tosin hän oli muutamista isänsä lauseista saanut selville, että tämä todellakin vakavasti ajatteli toimittaa hänet naimisiin, mutta mikään ei ollut vihjannut hänelle, että tuleva mies olisi herra Muir. Hän ei voinut sitä uskoa, vaikk'ei hän tahtonut epäillä toisen sanoja. Varmana hän ajatteli, että hänen isänsä mielellään tahtoi saada järjestetyksi hänen kohtalonsa, mutta ei siinä suinkaan ajatellut ketään määrättyä yksilöä. Nämä ajatukset hän kuitenkin salasi, sillä itsekunnioitus ja naisellinen ylpeys sanoivat hänelle, ettei tämä asia ollut ollenkaan sovelias keskustelunaihe hänen nykyisen toverinsa kanssa. Muuttaakseen puheenaihetta hän senvuoksi melkoisen pitkän äänettömyyden jälkeen virkkoi: "Yhdestä asiasta saatte olla varma, Jasper — ja se on kaikki, mitä haluan sanoa tästä jutusta — luutnantti Muirista, vaikka hän olisi kenraali, ei tule milloinkaan Mabel Dunhamin miestä. Ja nyt sanokaa minulle matkamme päämäärä. Milloin tämä loppuu?"
"Sitä ei voi niin varmaan sanoa. Kerran lähdettyämme vesille me olemme tuulten ja aaltojen armoilla. Haukansilmä voi sanoa teille, ettei metsästäjä, joka aamulla lähtee hirvenajoon, voi sanoa, missä hän yönsä nukkuu."
"Mutta me emme ole hirvenajossa eikä nyt ole aamu, ja siksi Haukansilmän viisaus on turha."
"Vaikkapa emme olekaan hirvenajossa, ajamme kuitenkin jotakin, jota on hyvin vaikea saavuttaa. En voi sanoa teille tämän enempää, sillä meidän velvollisuutemme on pitää suu kiinni, vaikkapa puhuminen ei meitä vahingoittaisikaan. Pelkään vain, etten saa pitää teitä Lokissa kyllin kauan voidakseni näyttää, mitä se hädässä voi tehdä."
"Minä en pidä viisaana sitä naista, joka menee merimiehen kanssa naimisiin", sanoi Mabel äkkiä ja melkein vaistomaisesti.
"Sepä on kummallinen mielipide. Mihin sen perustatte?"
"Siihen, että merimiehen vaimo voi saada kilpailijan miehensä aluksesta. Minun enoni, Cap, sanoo myöskin, ettei merimiehen pitäisi mennä naimisiin."
"Hän tarkoittaa valtameren purjehtijoita", vastasi Jasper nauraen. "Ellei hän pidä vaimoja kyllin hyvinä niille, jotka purjehtivat valtamerillä, hän voi pitää niitä kerrassaan soveliaina niille, jotka purjehtivat sisäjärvillä. Toivon, Mabel, ettette muodostaisi mielipidettänne meistä suolattoman veden purjehtijoista juuri kokonaan sen mukaan, mitä teidän enonne sanoo."
"Purje, hei!" huudahti juuri puheena-ollut henkilö, "tai vene, hei! se voi olla lähempänä totuutta."
Jasper juoksi kokalle; ja todellakin, pienen esineen saattoi huomata noin sadan kyynärän päässä kutterista hieman tuulen alapuolella. Ensi silmäyksellä hän havaitsi, että se oli kaarnakanotti, sillä vaikka pimeys esti tarkasti erottamasta piirteitä, tottunut silmä saattoi kuitenkin näin läheltä huomata, mikä esine se oli; ja sellainen silmä kuin Jasperin, joka kauan oli tuntenut vesillä-käytettävät kulkuvälineet, ei voinut olla tulematta mainittuun johtopäätökseen.
"Siinä voi olla vihollisia", huomautti nuori mies, "ja taitaa olla paras siepata ne kiinni."
"Hän meloo kaikin voimin, poika", huomautti Haukansilmä, "ja tekee yrityksesi yhtä turhaksi kuin täysikasvuinen jänis suksimiehen ponnistukset."
"Käännä myötä", huudahti Jasper perämiehelle, "käännä myötä ja pidä varasi."
Perämies totteli, Lokki kiisi niin, että vesi hauskasti kokassa kohisi, ja parissa minuutissa kanotti oli joutunut sellaiseen asemaan, että antautuminen oli välttämätöntä. Kun oli päästy niin lähelle, että haka ulottui tarttua siihen kiinni, määrättiin, että siinä olevat kaksi henkilöä saivat nousta laivaan, ja niin pian kuin he olivat päässeet laivan kannelle, huomattiin, että ne olivat Nuolenpää ja hänen vaimonsa.