XV LUKU.
"Mi on se helmi, mitä rikas ei voi ostaa, oppinut on liian hyvä etsiäkseen, mut jota köyhä etsii ja halveksittu hakee ja usein etsimättä omakseen sen saa? Sä sano se mulle ja minä sanon sulle, mi on totuus, jota koetella saa."
Cowper.
Intiaanin ja hänen vaimonsa kohtaaminen ei herättänyt sen suurempaa kummastusta suurimmassa osassa tämän tapauksen todistajia, mutta Mabel ja ne, jotka tiesivät, millä tavalla päällikkö oli eronnut Capin seurueesta, epäilivät samalla ankarasti häntä, sillä heistä sellaista tekoa ei millään voinut puolustaa. Haukansilmä, joka yksin osasi vapaasti puhua vankien kanssa — sillä sellaisina heitä nyt tuli kohdella — vei Nuolenpään hiukan syrjään ja keskusteli kauan hänen kanssaan saadakseen selville hänen pakonsa syyn ja mitä hän senjälkeen oli tehnyt.
Tuskaroora vastasi kaikkiin tehtyihin kysymyksiin intiaanin järkkymättömällä rauhallisuudella. Karkaamisensa hän selitti sangen yksinkertaisesti ja tyydyttävästi. Kun hän huomasi, ettei seurue voisi pelastua, hän piti huolta omasta turvallisuudestansa syöksymällä metsän kätköihin. Yhdellä sanalla: hän oli karannut pelastaakseen oman henkensä.
"Se on hyvä", vastasi Haukansilmä ollen uskovinaan toisen puolustelun, "veljeni teki siinä sangen viisaasti. Mutta hänen vaimonsa seurasi mukana?"
"Eivätkö kalpeanaamojen vaimot seuraa miehiänsä? Eikö Haukansilmä olisi katsonut jälkeensä, seuraako häntä hänen rakastettunsa?"
Tämä vetoaminen oppaaseen sattui otolliseen maaperään, sillä Mabelin ystävällisyys ja hyvyys oli antanut hänelle lakkaamatta ajattelunaihetta. Tuskaroora, vaikk'ei ymmärtänyt syytä, huomasi, että hänen selityksensä hyväksyttiin, ja hän seisoi ylpeästi vaiti odottaen seuraavaa kysymystä.
"Se on ymmärrettävää ja luonnollista", vastasi Haukansilmä, "se näyttää luonnolliselta ja voi olla niin. Vaimo lienee halukas seuraamaan miestänsä, jolle hän on uskollisuutta luvannut, sillä ovathan he yksi liha. Sanasi tuntuvat rehellisiltä, tuskaroora", hän lisäsi jatkaen intiaaninkielellä, "sanasi tuntuvat rehellisiltä ja miellyttäviltä. Mutta miksi on veljeni ollut niin kauan poissa? Hänen ystävänsä ovat ajatelleet häntä usein, mutta eivät ole saaneet häntä nähdä."
"Ellei naaras seuraa koirasta, eikö koiraksen ole seurattava naarasta?" vastasi tuskaroora hymyillen ja laskien merkitsevästi sormensa kyselijänsä olkapäälle. "Nuolenpään vaimo seuraa Nuolenpäätä, ja oikeuden mukaan Nuolenpään tuli seurata vaimoansa. Hän eksyi ja he veivät hänet kokiksi vieraaseen kotaan."
"Ymmärrän sinua, tuskaroora. Vaimo joutui mingojen käsiin ja sinä ajoit niitä jäljestä."
"Haukansilmä ymmärtää syyt yhtä helposti kuin näkee sammalen puissa.
Niin se on."
"Ja kauanko sitten sinä sait vaimosi takaisin ja miten se kävi?"
"Kaksi aurinkoa. Kevään-kaste oli juuri tullut, kun minä kuiskasin häntä polulle."
"Se kaikki näyttää luonnolliselta ja kuuluu kai avioliittoon. Mutta, tuskaroora, miten sinä sait tuon kanotin ja minkätähden sinä melot St. Lawrencelle päin linnan asemesta?"
"Nuolenpää tuntee omansa ja voi erottaa sen toisten tavaroista. Tämä kanotti on minun, ja minä löysin sen rannalta läheltä linnaa."
"Sekin tuntuu uskottavalta; kanotti kuuluu intiaanille ja intiaani ottaa omansa muitta mutkitta. Se on kuitenkin kummallista, ettemme me nähneet kanottia, vaikka sen on täytynyt lähteä rannasta pikkuisen ennen kuin meidän aluksemme."
Nämä ajatukset, jotka äkkiä lensivät oppaan mieleen esitettiin nyt intiaanille kysymyksenä.
"Haukansilmä tietää, että soturi voi olla häpeissään. Isä olisi voinut
kysyä minulta tytärtään, enkä olisi voinut sitä hänelle antaa. Lähetin
Kevään-kasteen hakemaan kanottia, mutta yksikään ei häntä puhutellut.
Tuskarooran vaimo ei saa alkaa itse puhutella vieraita miehiä."
Tämäkin oli todennäköistä ja kuvasi intiaanin tapoja ja luonnetta. Kuten tavallista, Nuolenpää oli saanut etukäteen puolet palkastaan Mohawkissa käynnistään; ja hänen kieltäytymisensä vaatimasta jäännöstä näytti osoittavan oikeudentuntoa, joka antaa arvoa villille yhtä hyvin kuin kristityllekin. Niin rehellisestä miehestä kuin Haukansilmä, Nuolenpää oli käyttäytynyt hienosti ja kunnollisesti, vaikkakin hänen oman luonteensa mukaista olisi ollut, että intiaani olisi tullut isän luo ja peittelemättä tunnustanut totuuden. Mutta tuntiessaan intiaanien tavat hän ei nähnyt mitään tavatonta siinä, että intiaani oli siten menetellyt.
"Sehän juoksee kuin vesi vuorenrinnettä alas, Nuolenpää", hän vastasi vähän mietittyään, "ja minusta se näyttää totuudenmukaiselta. Punanahan luonteen mukaista oli menetellä siten, vaikk'ei valkoihoisen. Sinä et välittänyt mitään tyttären isän surusta?"
Nuolenpää kohautti olkapäitään ikäänkuin kieltäen.
"Yhden asian tahtonee minun veljeni vielä sanoa minulle", lisäsi Haukansilmä, "ja sitten ei jää mitään pilviä hänen kotansa ja yankeen hirsimajan välille. Jos hän voi puhaltaa pois hienon sumun, hänen ystävänsä katselevat häntä, kuin hän istuisi rauhallisena oman nuotionsa ääressä ja hän saa katsella heitä, kuin he olisivat panneet pois aseensa eivätkä olisikaan sotureita. Miksi oli Nuolenpään kanotin kokka St. Lawrencelle päin, vaikka siellä ei ole tavattavissa muita kuin vihollisia?"
"Mitäs varten Haukansilmä ja hänen ystävänsä kulkevat samaa tietä?" kysyi tuskaroora rauhallisesti. "Tuskaroora saanee kulkea samaa tietä kuin yankeekin."
"Miksikö? Toden sanoakseni, Nuolenpää, me olemme tiedustelemassa — se merkitsee, purjehtimassa. Toisin sanoen, me kuljemme kuninkaan asioilla ja meillä on oikeus olla täällä, vaikk'ei meillä ole oikeutta sanoa, miksi me olemme täällä."
"Nuolenpää näki suuren kanotin ja hänen teki mielensä nähdä Vesikoiraa. Nuolenpää oli menossa auringonlaskuun päin tänä iltana etsiäkseen kotaansa, mutta huomatessaan nuoren merimiehen laskevan toiseen suuntaan hän käänsi samanne päin. Vesikoira ja Nuolenpää olivat yhdessä viime retkellä."
"Tuo kaikki voi olla totta, tuskaroora, ja sinä olet tervetullut. Sinä saat syödä meidän hirveämme ja sitten meidän täytyy erota. Laskeva aurinko on takanamme ja me molemmat liikumme sukkelaan. Veljeni tulee liian kauaksi siitä, jota hän etsii, ellei hän käänny ympäri."
Haukansilmä kääntyi nyt toisiin ja ilmaisi kuulustelunsa tuloksen. Hänestä näytti, että Nuolenpään kertomus saattoi olla tosi, mutta lisäsi, että mitä tarkin varovaisuus oli tarpeen, että säästyttäisiin epämieluisilta yllätyksiltä. Mutta hänen kuulijansa, Jasper niiden mukana, näyttivät hyvin epäillen suhtautuvan noihin selityksiin.
"Se vekkuli on pantava heti rautoihin, veli Dunham", sanoi Cap niin pian kuin Haukansilmä oli lopettanut kertomuksensa, "hänet täytyy viedä majoitusmestarin luo, jos täällä suolattomilla vesillä on sellaista virkamiestä, ja hänet on annettava sotaoikeuden tutkittavaksi heti, kun pääsemme satamaan."
"On viisainta pidättää poika", vastasi kersantti, "mutta raudat ovat tarpeettomat niin kauan kuin hän jääpi kutteriin. Huomen aamuna on asia järjestetty."
Nuolenpää kutsuttiin nyt saapuville ja hänelle ilmoitettiin päätös. Intiaani kuunteli vakavana eikä tehnyt mitään vastaväitteitä. Päinvastoin hän tyynenä ja hillityllä ylpeydellä kuuli määrättävän kohtalostaan, kuten muutkin Amerikan alkuasukkaat olisivat tehneet. Hän jäi erikseen toimetonna seisomaan, mutta seurasi tarkasti kaikkea, mitä tapahtui. Jasper järjesti purjeet tuulen mukaan, ja Lokki otti entisen suuntansa.
Noin tunti oli kulunut ja luonto alkoi vaatia osaansa. Suurin osa miehistöstä meni siis alas jättäen kannelle vain Capin, kersantin, Jasperin ja pari laivamiestä. Nuolenpää vaimoineen jäi myöskin, edellinen ylpeänä tehden huomioita ja jälkimmäinen koko olennossaan osoittaen tyytyväisyyttä ja alistuvaa nöyryyttä, kuten oikea intiaanivaimo ainakin.
"Vaimollesi, Nuolenpää, voit löytää paikan alhaalta, jossa minun tyttäreni tyydyttää hänen tarpeitansa", sanoi kersantti kohteliaasti valmistautuen itsekin lähtemään kannelta, "tuolla on purje, jolle voit itsesi oikaista."
"Minä kiitän isääni. Tuskaroorat eivät ole köyhiä. Vaimo voi ottaa minulle peitteitä kanotista."
"Kuten haluat, ystäväni. Pidämme välttämättömänä pidättää sinut, mutta emme pidä tarpeellisena teljetä sinua sisään tai muuten pahoinpidellä. Lähetä eukkosi hakemaan kanotista vilttejä, ja mene samalla itsekin ja tuo tänne ylös airot. — Jos Lokissa olisivat jotkut liian uneliaita, Vesikoira", virkkoi kersantti matalalla äänellä, "niin on hyvä ottaa airot säilöön."
Jasper oli samaa mieltä, ja Nuolenpää ja hänen vaimonsa, jota asia ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan, menivät ääneti täyttämään määräystä. Alhaalla tuntui intiaani ankarasti toruvan vaimoansa, joka kuunteli vaieten ja kävi viipymättä korjaamaan erehdyksensä panemalla syrjään ottamansa viltin ja etsimällä toista, joka paremmin miellyttäisi hänen ankaraa herraansa.
"Pidä kiirettä, Nuolenpää", sanoi kersantti seisten komentosillalla ja katsellen molempien liikkeitä tuntien samalla, että he hidastelivat vain koetellaksensa hänen kärsivällisyyttänsä; "alkaa tulla myöhä ja meillä sotureilla on semmoinenkin kapine kuin herätysrumpu — ei illanvirkku eikä aamuntorkku."
"Nuolenpää tulee", kuului vastaus ja tuskaroora vetäytyi kanottinsa kokalle.
Siellä yksi ainoa terävän veitsen vilahdus katkaisi köyden, jolla kanotti oli sidottu, ja kun kutteri kiisi aika vauhtia eteenpäin, jäi veijarin kanotti ihan kuin paikalleen seisomaan. Tämä oli käynyt niin kätevästi ja äkkiä, että kanotti oli jäänyt melkoisen matkan päähän, ennenkuin kersantti oikein tajusi, mitä oli tapahtunut ja ehti ilmaista sen tovereilleen.
"Täyskäännös!" karjaisi Jasper päästäen omin käsin halkaisijan, jolloin kutteri kääntyi, niin että purjeet lepattivat ja suunta muuttui suoraan vastatuuleen ja se kantoi sitä satakunnan kyynärää kaaressa takaisin. Mutta niin sukkelaan ja kätevästi kuin tämä tarkoituksenmukainen liike kävikin, ei se kuitenkaan tapahtunut sukkelampaan eikä taitavammin kuin tuskarooran. Taidolla, joka osoitti hänen tuntevan laivojen liikkumismahdollisuuksia, hän tarttui airoihin ja sousi jo vaimonsa avustamana kaikin voimin omaan suuntaansa. Hän oli kääntynyt lounaaseen, toisin sanoen suuntaan, johon laiva joutui ihan vastatuuleen ja jossa maa oli lähinnä ja niin hän pääsi edelle sen verran, ettei ollut kiinnijoutumisen vaaraa, kun laivan piti uudestaan tehdä käännös. Heti kun Lokki oli saanut tuulta purjeihinsa ja alkoi kiitää eteenpäin, huomasi Jasper, että taas oli käännettävä, muuten he menisivät väärälle suunnalle. Eikä ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun laiva oli uudestaan kääntynyt ja saanut tuulta purjeihinsa.
"Se kyllä pelastuu!" sanoi Jasper saatuaan selville kanotin ja kutterin vauhdin. "Se viekas lurjus meloo juuri tyyntä kohti, eikä Lokki voi sinne sitä seurata!"
"Teillä on kanotti!" huudahti kersantti, jossa oli herännyt poikamainen takaa-ajon kiihko; "astukaamme siihen ja koettakaamme!"
"Se on hyödytöntä. Jos Haukansilmä olisi ollut kannella, olisi ehkä voinut yrittää, mutta nyt ei ole ketään. Kanottiin asettuminen vie kolme-neljä minuuttia ja sitä aikaa Nuolenpää käyttää kaikin voimin hyväkseen."
Molemmat, Cap ja kersantti, huomasivat tämän todeksi, sillä tämä oli itsestään selvä niillekin, jotka eivät olleet tottuneet sellaisiin liikkeisiin. Rantaan oli vähemmän kuin puoli penikulmaa ja kanotti laski juuri sen suojaan ja näytti varmasti saavuttavan sen, ennenkuin takaa-ajajat olisivat puoleenkaan väliin päässeet. Lokin peräsin kääntyi taas ja ihan kuin vaistomaisesti se oli saanut alkuperäisen suuntansa. Jasper teki tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa, ja hänen apulaisensa ymmärsivät välttämättömyyden näytellä osansa jonkunlaisella mekaanisella jäljittelyvaistolla. Heti kun nämä liikkeet oli suoritettu, Cap vei kersantin erikseen ja alkoi innokkaasti tyhjentää ajatusvarastoansa tästä kaikesta.
"Huomaa, veli Dunham", hän sanoi tuhoa-ennustavin ilmein, "tämä on asia, joka vaatii kypsää harkintaa ja tavatonta varovaisuutta."
"Sotilaan elämä, veli Cap, on kokonaan pelkkää harkintaa ja varovaisuutta. Jos näillä rajaseuduilla unohdamme niistä toisenkaan, menetämme päänahkamme ensi yrityksellä."
"Mutta minusta Nuolenpään vangiksiottaminen on asianhaara ja hänen karkaamisensa toinen. Olkoon tämä Jasper Suolatonvesi varuillaan."
"Molemmat ovat todella asianhaaroja, veli, mutta ne merkitsevät eri asioita. Jos intiaanin karkaaminen on asianhaara poikaa vastaan, niin on hänen vangiksi joutumisensa asianhaara pojan puolesta."
"Niin, niin; mutta kaksi asianhaaraa ei kumoa toisiansa samoin kuin kaksi negatiivia. Jos tahdot kuulla, kersantti, vanhan merimiehen neuvoa, ei hetkeäkään ole hukata, vaan on otettava välttämätön askel aluksen ja siinä-olijoitten turvaamiseksi. Kutteri kulkee nyt kuuden solmuvälin nopeudella, ja kun välimatkat ovat lyhyet tällä lätäköllä, me voimme ennen aamua olla ranskalaisessa satamassa ja ennen iltaa ranskalaisten vankina."
"Se kyllä voi olla totta. Minkä neuvon annat minulle, veli?"
"Minun mielestäni sinun on heti paikalla pantava Jasper Suolatonvesi arestiin, jätettävä hänet alhaalla vartioitavaksi ja annettava laivanpäällikkyys minulle. Siihen sinulla on täysi oikeus, koska laiva kuuluu armeijalle ja sinä olet tällä hetkellä retkikunnan komentava upseeri."
Kersantti Dunham punnitsi tätä ehdotusta enemmän kuin tunnin, sillä vaikka hän toimi ripeästi, kun vain oli päässyt varmuuteen, hän oli kuitenkin miettivä ja varova. Tottuneena valvomaan miesten käytöstä linnassa hän ymmärsi erilaisia luonteita ja kauan hän oli pitänyt Jasperia suuressa arvossa. Mutta nyt tämä vaikuttava myrkky, epäilys, oli päässyt hänen sieluunsa; ja kaikkialla pelättiin ranskalaisten petosta ja juonia niin suuresti, ettei ole ollenkaan ihme, että joukon johtaja, jota erikoisesti oli varoitettu, unohti monivuotisen hyvän käytöksen niin ankaran ja ilmeisesti todennäköisen epäluulon vuoksi. Päästäkseen tästä epävarmuudesta kersantti vetosi majoitusmestariin, jonka mielipiteille hän ylempänään pani suuren arvon, vaikkakin niiden toteuttaminen tällä hetkellä riippui hänen omasta harkinnastaan. On onneton sattuma, jos joku pulaan jouduttuaan kysyy neuvoa toiselta, joka tahtoo päästä hänen suosioonsa. Silloin tämä koettaa sovittaa vastauksensa niin, että se kysyjää miellyttäisi. Tässä tapauksessa asia kävi vielä pahemmaksi sen kautta, että Cap kersantin asemesta kävi esittämään asiaa eikä kiihkossaan suinkaan unohtanut viitata, mille puolelle hänen tulisi kallistua. Luutnantti Muir oli liian harkitseva voidakseen vastustaa sen tytön enoa ja isää, jonka hän toivoi omakseen voittavansa, vaikkapa hän koko epäilyksestä olisi ollut jyrkästi eri mieltä. Mutta siitä tavasta, jolla asia hänelle esitettiin, hän oli itsekin ruvennut epäilemään, että ehkä oli kaiken varalta hyvä varustautua mahdollista petosta vastaan ja antaa tilapäisesti laivanpäällikkyys Capille. Kuultuaan tämän tuloksen, kersantti viipymättä päätti panna sen täytäntöön.
Antamatta lähempiä selityksiä kersantti Dunham yksinkertaisesti ilmoitti Jasperille pitävänsä velvollisuutenaan ottaa häneltä tilapäisesti pois päällikkyyden ja antaa sen langolleen. Nuorukaisen luonnolliseen ja ehdottomaan hämmästyksen puuskaan hän vastasi vain, että sodassa usein täytyy menetellä salaperäisesti ja että nykyinen velvollisuus välttämättä vaati häntä menettelemään sillä tavalla. Vaikk'ei Jasperin hämmästys siitä vähentynyt — kersantti tarkasti varoi viittaamasta epäilyksiinsä — täytyi hänen kuitenkin totella sotilaallista määräystä, ja tyynesti hän itse ilmoitti pienelle laivamiehistölle, että heidän tämän jälkeen tuli kaikessa totella herra Capia, kunnes toisin määrättäisiin. Kun hänelle sanottiin, ettei ainoastaan hänen itsensä, vaan myöskin perämiehen, jota pitkän merimieskokemuksensa vuoksi pidettiin melkein luotsina, tuli mennä hänen kanssaan hyttiin, värähtivät hänen kasvonsa ilmaisten voimakasta mielenliikutusta, mutta hän hillitsi sen niin kokonaan, ettei edes Cap voinut selittää, mitä se merkitsi. Nyt oli siis herännyt epäluulo tukahdutettu mitä vaikuttavimmalla tavalla.
Niin pian kuin Jasper ja luotsi olivat jättäneet kannen, ovenvartija sai salaisen määräyksen panna erikoista huomiota molempiin — kumpaakaan ei saanut päästää kannelle ilman erikoista lupaa. Tämä toimenpide oli kuitenkin tarpeeton, sillä Jasper ja hänen apulaisensa heittäytyivät heti lavitsallensa, jota eivät koko yönä aikoneetkaan jättää.
"Ja nyt, kersantti", sanoi Cap niin pian kuin huomasi olevansa isäntä kannella, "ole hyvä ja sano minulle suunta ja välimatka, että voin tarkata, onko laivan kokka ohjattu oikeaan päin."
"Veli Cap, minä en tiedä kummastakaan yhtään mitään", vastasi Dunham aika lailla hämmästyneenä tästä kysymyksestä. "Meidän täytyy kulkea suorinta tietä Tuhatsaarille, jossa meidän 'tulee laskea maihin, vapauttaa joukko, joka on aikansa palvellut ja tehdä suunnitelma tulevaa toimintaamme varten'. Se on melkein sanasta sanaan, mitä kirjallisessa määräyksessä on sanottu."
"Mutta on kai teillä merikartta — jotakin, josta käy asema ja välimatkat selville — josta voi nähdä kulkureitin."
"En usko, että Jasper on koskaan kulkenut sellaisten mukaan."
"Ei karttaa, kersantti Dunham!"
"Ei edes pienintäkään kynänpiirtoa. Meidän merimiehemme tuntevat nämä vedet niin hyvin, etteivät ne merikortteja tarvitse."
"No, hitto vie! Nehän ovat ihan raakalaisia! Ja luuletko sinä, kersantti Dunham, että minä voin löytää jonkun määrätyn saaren tuhanten joukosta tietämättä nimeä tai asemaa — tietämättä edes, missä päin se on ja kuinka kaukana?"
"Mitä nimeen tulee, veli Cap, niin ei sinun siitä tarvitse olla huolissasi, sillä yhdelläkään noista tuhannesta saaresta ei ole nimeä eikä sinun siis siinä suhteessa tarvitse erehdystä pelätä. Sen asemasta taas, koska en ole siellä kertaakaan ollut, en voi sanoa sinulle yhtään mitään, eikä asemasta ole niin suurta väliäkään, kunhan vain löydämme sinne. Ehkäpä joku laivamiehistä tietää tien."
"Odota hetkinen, kersantti — odota hetkinen, jos suvaitset, kersantti Dunham! Jos minä olen tämän laivan päällikkö, niin täytyy minun — jos suvaitset — voida johtaa sitä pitämättä salaneuvottelua laivapojan tai kokin kanssa. Laivuri on aina laivuri ja hänellä täytyy aina olla oma mielipiteensä, vaikkapa se olisi vääräkin. Otaksun sinun kokeneen kyllin paljon ymmärtääksesi, että on parempi komentaa vääräänkin kuin ei mihinkään. Kaikissa tapauksissa — Jumalakaan, vaikka Hän on pääamiraali, ei voisi komentaa kalastajan purtta kyllin arvokkaasti, jos hän neuvottelisi perämiehen kanssa aina, kun haluaa laskea rantaan. Ei, herraseni! Jos minä hukun, niin hukun, mutta hitto vie, minä menen pohjaan haaksirikossa ja teen sen kunnialla."
"Mutta, veli Cap, minä en halua mennä pohjaan muualle, kuin Tuhatsaarten leiripaikalle, johon olemme määrätyt."
"Hyvä, hyvä, kersantti. Mutta ennenkuin kysyn neuvoa — suoranaista neuvoa peittelemättä ensimmäiseltä kenen tapaan, tai vaikkapa alemmalta perämieheltäkin, minä kierrän kaikki nuo tuhat saarta ja tutkin yksitellen, kunnes löydän oikean. Sitäpaitsi on varmempi keino saada selville kaikki heidän tietonsa tarvitsematta näyttää omaa tietämättömyyttään: minä panen heidät ajattelemaan, että tahdon omat kokemukseni heidän päähänsä päntätä! Merimiehen täytyy joskus käyttää kaukoputkea, vaikkei mitään ole näkyvissä, tai nostaa luoti ylös, ennenkuin syvyydestä on päästy selville."
"Minä tiedän, että tällä hetkellä kuljemme oikeaan suuntaan", vastasi kersantti, "mutta kuljettuamme muutaman tunnin kohtaamme luotoja, jolloin tarvitaan suurta tarkkuutta."
"Annapa kun minä koetan pumpata perämiestä ja saat nähdä, että se käy muutamassa minuutissa."
Cap ja kersantti menivät nyt sen miehen luo, joka piti perää, Cap astuen korokkeelle tyynenä ja varmana, niinkuin ainakin mies, joka täydellisesti tuntee oman voimansa.
"Erinomainen ilma, poikaseni", virkkoi Cap tavalla, jota laivojen päälliköt joskus osoittavat jollekin valitulle käskyläiselleen. "Tietysti teillä käy tällainen maatuuli joka yö?"
"Kyllä tähän vuodenaikaan, herra", vastasi mies hipaisten hattuansa kunnioituksesta uutta päällikköänsä ja kersantti Dunhamin sukulaista kohtaan.
"Sama kai on asianlaita myöskin Tuhatsaarilla? Tuuli tietysti asettuu, sillä meillä on maa molemmin puolin."
"Kun pääsemme kauemma itään, tuuli luultavasti muuttuu, sillä siellä ei voi olla varsinaista maatuulta."
"Niin, niin; semmoinen se teidän suolaton vetenne on! Sillä on joskus metkunsa, jotka ovat ihan luonnonvastaiset. No, Länsi-Intian saarilla tietää kyllä yhtä varmasti saavansa maa- kuin merituultakin. Tässä suhteessa ei ole mitään eroa, vaikka odottaisi tapaavansa poikkeuksen jokaisesta säännöstä täällä, suolattomalla vesilätäköllä. Tietysti sinä, poikaseni, tunnet tarkasti kaikki nämä Tuhatsaaret?"
"Varjelkoon, herra Cap! Kukaan ei tunne niitä kaikkia, eipä edes tiedä mitään niistä. Ne ovat arvoitus vanhimmallekin näiden vesien purjehtijalle, emmekä voi kerskua tietävämme edes niiden nimiä. Sitäpaitsi useimmilla niistä ei olekaan mitään nimeä enempää kuin kastamatta kuolleella lapsella."
"Oletteko te roomalaiskatolinen?" kysyi kersantti terävästi.
"En sitä, herra, enkä mitään muutakaan. Minä olen vapaa uskonnon suhteen, en koskaan vaivaa itseäni sillä, mikä ei ole tarpeellista."
"Hm! vapaa; Se on epäilemättä joku lahko, joka on tartuttanut tämän maakunnan", mutisi herra Dunham, jonka isoisä oli ollut Uuden Jerseyn kveekareita, isä presbyteerinen ja joka itse oli liittynyt Englannin kirkkoon tullessaan armeijaan.
"Minä otaksun, John", virkkoi Cap, "teidän nimenne kai on Jack?"
"Ei, herra, minun nimeni on Robert."
"No, Robert; se nyt on ihan sama Jack tai Rob; me käytämme molempia samassa merkityksessä. Sanon, Rob, siellä kai on selvät vedet, mihin me olemme matkalla?"
"Sitä en voi sanoa, herra! Minä en tiedä siitä enempää kuin joku mohokki tai 55:nnen sotilas."
"Etkö sinä ole koskaan ankkuroinut siellä?"
"En koskaan, herra. Herra Vesikoira tuntee ne rannikot hyvin."
"Mutta kulkiessanne kaupunkiin pitänette toki silmät auki, että tiedätte väylät."
"Kaupunkiin! Siinäpä se on, herra Cap. Siellä on yhtä paljon kaupunkia kuin nenänne päässä, ja mitä väyliä sitten!"
Kersantti hymyili ivallisesti, mutta hänen lankonsa ei menettänyt huumoriansa.
"Ei kirkontorneja, ei valoja, ei satamia, huh! Siinä ovat todellakin linnoitukset, kuten niitä sanotaan!"
"Kysykää kersantti Dunhamilta, herra, jos tahdotte tietää jotakin niistä. Kaikki linnavarustukset ovat mukana Lokilla."
"Mutta, Rob, kumpaa väylistä pidätte parempana — sitäkö, jota kuljitte viimein, vai, vai, vai — no, vai toista?"
"Sitä en voi sanoa, herra; minä en tunne kumpaakaan."
"Sinä nukut, poika, peräsimessä, nukutko?"
"En peräsimessä, vaan eturuumassa vuoteellani. Vesikoira lähettää alas kaikki sotilaat ja muut, lukuunottamatta luotsia, emmekä me tunne tietä paremmin kuin ensi kertaa kulkiessamme. Niin hän on aina tehnyt mennen ja palatessa, enkä voi sanoa teille väylää enkä suuntaa sen jälkeen, kun olemme päässeet lähelle saaristoa. Kumpaakaan ei tunne kukaan muu kuin Jasper ja luotsi."
"Siinä on taas asianhaara, kersantti", sanoi Cap vieden lankonsa, vähän syrjään. "Ei ole ainoatakaan koko laivassa, jolta voisi saada jotakin pumpatuksi. He ilmaisevat tietämättömyytensä ensimmäisellä sanalla. Mutta miten hitolla minä voin osata sinne, minne olemme määrätyt?"
"Siinäpä se on, veli Cap; kysymyksesi on helpommin tehty kuin vastattu.
Eikö merenkulkuoppi nyt tuommoista voi neuvoa. Minä ajattelin, että te
valtameren purjehtijat voisitte noin vähäisen asian saada selville.
Olenpa usein lukenut heidän saarilöydöistäänkin."
"Niin olet, veli, niin olet, ja tämä löytö olisi kaikista suurin, sillä ei tarvitse löytää vain yhtä, vaan tuhat saarta."
"Kuitenkin näiden järvien purjehtijoilla on omat keinonsa löytää ne seudut, joita etsivät."
"Jos olen ymmärtänyt sinua oikein, on tämä asema tai varustus aivan salainen."
"On, mitä suurinta huomiota on pantu, ettei sen asemaa vihollinen mitenkään saisi tietää."
"Ja sinä odotat, että minä, vento vieras teidän järvillänne, voisin löytää sen ilman korttia, suuntaa, välimatkaa, pituus- ja leveysasteita — tai hitto vie — ilman reimareita. Salli minun kysyä, luuletko sinä, että merimiehet kulkevat nokkavainulta kuin Haukansilmän koirat."
"No, veli, ehkäpä sinä sittenkin voit saada perämieheltä vielä joitakin tietoja. Minun on vaikea uskoa, että hän on niin tietämätön kuin tahtoo näyttää olevansa."
"Hum! Tämä näyttää toiselta asianhaaralta. Minusta koko tilanne on kohta niin täynnä asianhaaroja, ettei tiedä, mihin jalkansa astua. Mutta pian me saamme selville, mitä poika oikeastaan tietää."
Cap ja kersantti palasivat nyt paikallensa perämiehen luo ja edellinen jatkoi kysymyksiänsä. "Satutko tietämään, poikaseni, millä pituus- tai leveysasteella nuo mainitut saaret ovat?" hän kysyi.
"Mikä, herra?"
"Mikäkö? Pituus- ja leveysaste tai edes toinen; en tiedä aivan tarkkaan, miten täällä kasvatetaan nuoria sisäjärvien merimiehiä ja sitä varten minä kysyn."
"En ole ikinä kuullut kummastakaan ja siksi en satu tietämään, mitä niillä tarkoitatte, herra."
"Mitä minä tarkoitan! Tiedättekö, mikä leveysaste on?"
"En, herra", vastasi mies epäröiden, "vaikka luulen, että se on joku ranskalainen yläjärvillä."
"Hiuuu!" vihelsi Cap puhaltaen ilmaa kuin pumpusta. "Leveysaste joku ranskalainen yläjärvillä! Odotapas, nuori mies, tiedätkö sinä, mitä pituusaste tarkoittaa?"
"Luulenpa tietäväni, herra; se on viisi jalkaa, kuusi tuumaa — säännöllinen kuninkaan soturin pituus."
"Siinä on pituusaste, joka on keksitty sinulle, kersantti, voidaksesi hankkia olkahihnat sotureillesi. Toivoakseni teillä toki lienee joku käsitys asteista, minuuteista ja sekunneista?"
"On, herra. Aste tarkoittaa parempia ihmisiä, ja minuutit ja sekunnit ovat pitempiä tai lyhyempiä mittausnuoria. Ne me kyllä tiedämme yhtä hyvin kuin suolaveteläisetkin."
"Hitto minut vieköön, veli Dunham, jos ymmärrän, kuinka ne voivat kulkea näillä vesillä! — Näen ihan selvään, kersantti, ettemme voi odottaa mitään tuolta vekkulilta. Minä annan vielä pari tuntia mennä samaan suuntaan ja sitten voimme menetellä olosuhteitten mukaan."
Kersantti ei väittänyt sitä vastaan, ja kun tuuli oli tasainen, eikä näyttänyt esiintyvän mitään vastuksia, hän laittoi purjeista vuoteen kannelle ja paneutui siihen pitkäkseen, nukahtaen heti raskaasti kuin ainakin sotilas. Cap puolestaan asteli edestakaisin kannella sulkematta koko yönä hetkeksikään silmiänsä, sillä hän oli karaissut itseänsä ja kykeni kestämään ankarimpiakin ponnistuksia.
Oli täysi päivä, kun kersantti Dunham heräsi seuraavana aamuna, ja se hämmästyksen huudahdus, joka häneltä pääsi heti, kun oli noussut jaloilleen ja katsonut ympärilleen, kuului voimakkaampana kuin tavallisesti tämän hillityn miehen ääni. Ilma oli täydellisesti muuttunut ja sakea sumu peitti kaiken niin, että taivaan rannasta toiseen saattoi olla penikulman taival. Muuta ei näkynyt kuin vaahtoavia aaltoja joiden keskellä Lokki keinui. Lyhyt keskustelu lankonsa kanssa johti hänet tämän äkillisen muutoksen perille.
Kuten herra Cap oli otaksunutkin tyyntyi tuuli tuossa puolen yön seuduilla tai juuri, kun hän ajatteli laskea luotinuoransa salmeen, sillä saaret alkoivat edestäpäin näkyä. Kello yksi alkoi puhaltaa koillistuuli kehittyen vähitellen myrskyksi ja hän laski pohjoista ja länttä kohden tietäen, että päinvastaisella puolella on New York; puoli kaksi hän otti pois halkaisijan ja reivasi pääpurjeen; kello kaksi hän reivasi peräpurjeen ja puoli kolmelta loput purjeet, joten alus jäi vapaana kellumaan.
"En voi sanoa muuta kuin että alus kulkee mainiosti" lisäsi vanha merikarhu, "vaikka tuuli on aika raju. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se tällä suolattomalla vesilätäköllä voisi puhaltaa tuollaisella voimalla, vaikka en ole vielä huolinut rakastua siihen senvuoksi, että se nyt näyttää vähän luonnollisemmalta; ja jos tällä kirotulla vedellä olisi hieman suolan tuoksua, niin siihen voisi olla tyytyväinen."
"Kuinka kauan sinä olet laskenut tähän suuntaan, veli Cap?" kysyi järkevä soturi; "ja millähän nopeudella me nyt kulkenemme?"
"No, pari kolme tuntia ehkä ja se kiitää kuin parhain kilpa-ajohevonen. Meillä on nyt hyvä vauhti, sillä toden tunnustaakseni, vähät välittäen saarien läheisyydestä, vaikka ne ovatkin tuulen puolella, minä itse tartuin ruoriin ja ohjasin sitä penikulman tai pari vapaille vesille. Me olemme niistä nyt tyynen puolella, sen tunnustan, sillä vaikka voi mielellään pysytellä tuulen puolella yhdestä, vieläpä puolesta tusinastakin saaria, niin tuhannen saaren läheisyydestä laskee pois niin pian kuin suinkin. Ei, ei, tuolla ne ovat jossakin usman sisässä ja olkoot, sillä Charles Cap niistä vähät välittää."
"Kun pohjoinen ranta on vain viiden tai kuuden ranskan penikulman päässä ja siellä on suuri lahti, johon voi helposti eksyä, niin eiköhän olisi parempi kysyä neuvoa laivamiehistöltä, ellemme suorastaan kutsu Jasper Vesikoiraa ja pyydä häntä viemään meitä Oswegoon takaisin? Aivan mahdotonta meidän on kuitenkin milloinkaan päästä sinne, minne piti, kun tällainen tuuli puhaltaa ihan vastaan."
"Ammattimies voi esittää monta vakavaa syytä ehdotustasi vastaan, kersantti. Suurin on: jos päällikkö tunnustaa tietämättömyytensä, hävittää se kerrassaan tarpeellisen kurin. Niin se on, veli. Minä ymmärrän sinun päänpudistuksesi, mutta ei mikään muu käännä järjestystä nurin niin helposti kuin tunnustaa tietämättömyytensä. Tunsin kerran laivanpäällikön, joka kulki viikon väärään suuntaan, ennenkuin tunnusti erehtyneensä; ja oli aivan ihmeellistä, miten suuresti hänen arvonsa nousi miehistön silmissä juuri siksi, etteivät he voineet häntä ymmärtää."
"Se voi käydä suolaisilla vesillä, veli Cap, mutta tuskin suolattomilla. Mieluummin kuin joutua haaksirikkoon Canadan rannikolla minä tunnen velvollisuudekseni päästää Jasperin pois arestista."
"Ja joutua Frontenacin satamaan. Ei, kersantti; laiva on nyt hyvissä käsissä ja voi oppia hieman merenkulkua. Meillä on vallassamme aava ulappa, eikä muu kuin hullu voi ajatella maihinmenoa tällaisella myrskyllä. Vahdista minä pidän huolen ja silloin me olemme turvassa kaikelta muulta vaaralta paitsi siltä, mikä tällaista kevyttä matalaa alusta joka hetki uhkaa. Jätä kaikki minun huolekseni, kersantti, ja minä takaan sinulle Charles Capin puolesta, että kaikki käy hyvin."
Kersantti Dunham tyytyi helposti. Hän luotti suuresti lankonsa ammatilliseen taitoon ja toivoi, että tämän erinomainen huoli kutterista ei saattaisi hänen hyvää uskoansa häpeään. Toiselta puolen epäilys, samoin kuin luottamuskin, voimistuu saadessaan uutta ravintoa ja hän kuvitteli niin lakkaamatta mielessään petosta, että olisi uskonut seurueen kohtalon kenelle muulle hyvänsä mieluummin kuin Jasperille. Toden tunnustaaksemme siinä oli vielä toinenkin syy. Tämä vastuunalainen tehtävä, jota suorittamaan hänet oli lähetetty, olisi kuulunut oikeastaan komentavalle upseerille, ja majuri Duncan oli herättänyt alemmissaan suurta tyytymättömyyttä uskoessaan sen niin alhaiselle virkamiehelle kuin kersantille. Palata takaisin löytämättä edes määrättyä asemaa osoittaisi tavatonta saamattomuutta, joka puhuisi kauan häntä vastaan ja siitä olisi seurauksena, että heti paikalla asetettaisiin joku häntä ylempi hänen saappaihinsa.